Viekö Sampo Terho kulttuurin valtionrahoituksen uudistuksen loppuun?

Elokuussa 2016 aloitti toimintansa työryhmä, jolla oli lähes ylivoimainen tehtävä. Opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman työryhmän piti valmistella esitys, joka uudistaisi valtion kulttuurirahoituksen. Haaste oli siinä, ettei rahaa ollut luvassa enempää kuin ennenkään – siispä lisärahoitus jollekin olisi pois joltakulta muulta.

Kulttuurirahoituksen remontille olikin suuri tarve. Nykyinen järjestelmä luotiin 1990-luvun alussa, jolloin kulttuurin kenttä näytti kovin toisenlaiselta kuin nykyään: toimijoita oli vähemmän, työsuhteet vakinaisempia ja käsitys taiteenlajeista suppeampi. (Esimerkiksi tanssiin, sirkukseen tai jazziin päättäjät suhtautuivat nykyistä varauksellisemmin.) Rahanjakojärjestelmä on asettanut suuret ja pienet sekä vanhat ja uudet toimijat epäreiluun kilpailuasetelmaan. Se on paisuttanut laitosten rakenteita ja vaikeuttanut kohtuuttomasti uusien tekotapojen, työryhmien ja ideoiden onnistumista.

Työryhmän esitys tuotiin julki tammikuussa. Esitys on hyvä ja kunnianhimoinen, vaikka siinä on samaa vikaa kuin nykyisessä järjestelmässä: se suosii laitoksia, joilla on oma rakennus ja vakituista henkilökuntaa. Silti esiin pääsevät myös uudet esittävän taiteen muodot ja uudet tuotantotavat.

Nykyisessä järjestelmässä valtaosa rahoista kanavoituu suurille laitoksille miltei automaattisesti. Nämä laitokset ovat aikoinaan olleet onnekkaita, koska ne ovat päässeet mukaan valtionosuusjärjestelmään, jossa valtio osallistuu suoraan kulttuurilaitosten rahoittamiseen. Niiden rahoitus on varsin turvattu, ellei sitten kunta leikkaa niiden tukea.

Uusi rahoitusjärjestelmä olisi nykyistä joustavampi. Siinä oikeus valtionosuuteen olisi voimassa aina vain kolme tai kuusi vuotta kerrallaan, mikä mahdollistaisi tuen saajien vaihtuvuuden. Niille, jotka eivät saisi valtionosuutta, olisi puolestaan tarjolla entistä parempia toiminta-avustuksia. Lisäksi käytössä olisi painokertoimet, joilla ministeriö voisi luoda erilaisia painotuksia rahavirtoihin, jos se kokee jonkin toiminnan erityisen mielekkääksi tai laadukkaaksi. Tämä mahdollistaisi – ja tämä on jännittävää – kulttuuripolitiikan tekemisen. Nyt valtio tukee mekaanisesti kaikkea vanhaa ja  pysyvää eikä juuri mikään muutu. Uudessa mallissa se pystyisi ilmaisemaan tavoitteita myös valtionosuuksissa (”tällä hallituskaudella satsaamme lastenkulttuuriin”) ja reagoimaan muutoksiin yhteiskunnassa ja kulttuurialalla.

Esityksen vastaanotto on ollut vaihtelevaa eri kulttuurin aloilla. Museot ovat olleet siihen pääosin tyytyväisiä ja samoin orkesterit, jotka hieman vahingossa kuuluvat uuden järjestelmän voittajiin. Tämä johtuu siitä, että valtionosuus perustuu henkilötyövuosien määrään ja yksikköhintaan, joka puolestaan perustuu toteutuneisiin kustannuksiin.  Kun teatterit ovat viime vuosina säästäneet ja karsineet kulujaan, niiden yksikköhinta on kasvanut. Orkesterit eivät ole tehneet samanlaisia säästöjä, mikä on johtanut niiden kohdalla alempaan yksikköhintaan. Mutta: Uudessa järjestelmässä kaikille esittävän taiteen lajeille tulisi yksi yhteinen yksikköhinta. Yhdenmukaistaminen tarkoittaisi sitä, että teattereilla yksikköhinta laskisi ja orkestereilla nousisi – eli teattereita tavallaan rangaistaisiin niiden tekemistä säästöistä.

Esityksen kipukohdat ovatkin teatterin ja tanssin puolella. Sitä puolta koskee myös valtaosa niistä 274 lausunnosta, jotka työryhmän esityksestä annettiin.
Julkisuudessa suurin järkytys nousi siitä, että esityksessä Tampereen Työväen Teatterilta vietäisiin erityisasema, joka sillä ja Svenska Teaternilla on ollut. Aseman heikentäminen olisi tarkoittanut noin kahden miljoonan euron leikkausta teatterin budjettiin. Viime viikolla kulttuuriministeri Sampo Terho (sin.) kuitenkin vakuutteli, ettei hän ”suostu nitistämään Tampereen Työväen Teatteria”.

Teatterin ja tanssin tekijät ovat suhtautuneet uudistukseen ristiriitaisesti. Teattereita on harmittanut, että siirtyminen yhteiseen yksikköhintaan tarkoittaa tulonsiirtoa teattereilta muualle. Pienet teatterit ja nykytanssiryhmät ovat puolestaan kokeneet, ettei uudistus ole tarpeeksi radikaali vaan pikemminkin sama vanha järjestelmä uudessa paketissa. Tanssi on ollut vuosikausien ajan alakynnessä, kun kunnat ovat rahoittaneet taidetta. Siksi tanssin toimijat ovat nähneet uudistuksessa mahdollisuuden revanssiin ja edunvalvonnalliseen argumentoitiin: ne ovat keskittyneet vaatimaan rahaa.

Keskusteluun on sekoittunut myös epäusko oikeistohallitusta ja sen pyrkimyksiä kohtaan. Osa taiteilijoista ei usko, että kokoomuksen, keskustan ja sinisten muodostama hallitus voisi tuoda mukanaan mitään hyvää. Moni muistaa, miten perussuomalaiset aikoinaan vaativat kansallista identiteettiä vahvistavan taiteen tukemista ja tuen poistamista nykytaiteelta. Silti helposti unohdetaan, että oikeisto on menneisyydessä tehnyt hyviä päätöksiä kulttuurin puolesta siinä missä vasemmistokin. Esimerkiksi Vanhasen toinen hallitus, joka oli porvarihallitus, vahvisti tuntuvasti kulttuurin rahoitusta. Seuraavalla hallituskaudella kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki (vas.) ilmoitti taiteen leikkauksista.

Viime aikoina kulttuurialalla on liikkunut huhuja, joiden mukaan ministeri Sampo Terho olisi viemässä kulttuurirahoituksen uudistusta eteenpäin museoiden osalta mutta ei esittävien taiteiden osalta. Terhon erityisavustaja Toni Kokko kuitenkin vakuuttaa Long Playlle, ettei valmisteluja ole lopetettu vaan neuvotteluja jatkosta käydään edelleen hallituskumppanien kanssa.

Ensi viikolla hallitus kokoontuu kehysriiheen valmistelemaan kauden viimeistä budjettia. Siellä on mahdollisuus neuvotella myös siitä noin kymmenestä miljoonasta eurosta, joka työryhmän mukaan helpottaisi uuteen järjestelmään siirtymistä. Esimerkiksi kokoomuksen kansanedustaja Sanna Lauslahti on esittänyt, että rahoitusta lisättäisiin. Hän uskoo, että uudistus pystytään viemään läpi vielä tällä hallituskaudella ja että lisärahoitusta löytyy seuraavien vuosien kehyksestä. ”Tehty ansiokas työ ei saa valua hiekkaan”, hän sanoo Long Playlle.

Jos puolitoista vuotta valmisteltu esitys pistettäisiin jäihin tai romukoppaan, se olisi kieltämättä tappio kaikille osapuolille. Uudistuksen kovimmat arvostelijatkin ovat sitä mieltä, että nykyjärjestelmä on huono. Silti tosiasia lienee, että Sampo Terholta vaaditaan paljon tahtoa, jos hän aikoo puskea uudistuksen läpi, kun hallituskautta on jäljellä enää vuosi. Remontin mahdollinen loppuun vieminen voi hyvinkin jäädä seuraavalle hallitukselle.

Kulttuuripolitiikkaa on tehty Suomessa useimmiten varovasti varmistellen, ettei yksikään osapuoli suutu. Sellainen on aika huonoa kulttuuripolitiikkaa. Oikeastaan sellaista politiikkaa on mahdotonta tehdä.