"Se oli kuin tykistökeskitys" – avohakkuu iskee naapurin sydämeen ja kukkaroon

Suomessa metsänomistajan ei tarvitse kysyä naapurilta lupaa hakkuisiin. Toisinkin voisi olla.

Sirpa ja Asko Aikkila ihastuivat kuusamolaisen Muojärven rannalla sijaitsevaan tonttiin, koska sitä ympäröi vanha kaunis metsä. Rantametsikössä kasvoi toistasataa vuotta vanhoja naava- ja luppokuusia. 

Ostopäätöstä vuonna 2005 helpotti, kun naapuri kertoi, ettei suunnitellut hakkuita – ja jos myöhemmin suunnittelisi, hän ilmoittaisi hyvissä ajoin.

Ilmoitusta ei kuulunut, mutta vuonna 2011 naapuri hakkautti metsäänsä. Aikkiloiden tonttirajalle tuli 50 metrin avohakkuu. Sen jälkeen tuuli pääsi puhaltamaan parturoitua tontinreunaa. Pari vuotta myöhemmin syysmyrsky mylläsi Aikkiloiden tontin.

"Se oli kun tykistökeskitys. Meidän tontilla kaatui 126 tukkipuuta, laskin ne", Asko Aikkila sanoo. 

Kun Aikkilat sitten loppusyksystä 2018 näkivät mökkitontin rajalla Metsä Groupin värikkäät muovinauhat, he aavistivat pahinta. Naapuri aikoi taas kaataa metsää. 

Edellisen avohakkuukokemuksen jälkeen uudet hakkuut vuonna 2018 olivat musertavat. Ne olivat edellisiä isommat ja hipoivat tonttia ja rantasaunaa. Aikkilat sanovat esimerkiksi ehdottaneensa naapurille maksavansa siitä, että tämä jättäisi puita pystyyn. Se ei auttanut. 

Aikkiloiden mukaan metsäyhtiön viestinnän työntekijä lupasi puhelimessa, että rannan vanhaan kuusikkoon jäisi neljän metrin suojavyöhyke, mutta se ei toteutunut. Ne vanhat kuuset, joihin Aikkilat olivat tontin ostaessa ihastuneet, olivat poissa.

"Mitään ei jäänyt. Vanha kuusikko hakattiin rajaa nuollen aivan rantaan saakka. Vietiin jopa rannassa ollut jyhkeä petäjä, jonka kannosta on tänä päivänäkin puolet meidän tontilla. Meidän mittakaavassa se tuntui pieneltä maailmanlopulta", Asko Aikkila sanoo. 

"En voinut olla itkemättä, niin paljon sydämessäni särkyi silloin."

KUN SIRPA JA ASKO AIKKILA olivat aiemmin rakentaneet mökkiään, heidän oli pitänyt kutsua rajanaapuri kuulemiseen ja saada tältä allekirjoitus rakentamissuunnitelmiin. Jos naapuri olisi kokenut, että mökki pilaa maiseman, se olisi voinut jäädä rakentamatta. 

Niin kävi esimerkiksi taannoin Satakunnassa: rantahuvilan omistaja rakensi taloonsa puisen yksikerroksisen tornikuistin, joka näkyi naapuriin. Naapuri valitti asiasta. Asiaa käsiteltiin korkeinta hallinto-oikeutta myöten. Lopulta ympäristökeskus päätti, että torni oli purettava. 

Huvilanomistaja olisi kuitenkin saanut tehdä aivan tonttien rajalle ulottuvan avohakkuun ilman naapurin lupaa. Hänen olisi tarvinnut vain tehdä ilmoitus metsäkeskukseen kymmenen päivää ennen hakkuita, eikä hakkuupäätöksestä olisi voinut valittaa. (Kaava-alueella säännöt ovat toiset, ja asukkaiden pitää kysyä lupa puun kaatoon rakennusvalvonnalta ja naapureilta.)

Syken johtavan tutkijan Minna Pappilan mukaan taustalla vaikuttaa vakiintunut suomalainen tulkinta siitä, mikä maisemassa on pysyvää, mikä ohimenevää.

"Sen mukaan rakentaminen muuttaa maisemaa pysyvästi, mutta avohakkuu on tilapäinen häiriö."

Asko Aikkilasta sääntöjen eriparisuus tuntuu vääryydeltä. Miksi yksi naapuri saa tehdä omaisuudelleen mitä haluaa, mutta toinen ei?

"Kun me rakensimme mökkiä, meidän piti kutsua rajanaapuri kuulemiseen ja hankkia tältä allekirjoitus." 

METSÄN JA MUUN MAAOMAISUUDEN käyttöön sisältyy ristiriita. Yhdelle naapurille puut ovat rahaksi muutettavaa omaisuutta, ja omaisuuttahan laki suojaa. 

Toiselle metsä on rakas maisema, jonka muuttuminen korventaa sydäntä ja laskee oman kiinteistön arvoa. Laki suojaa sitäkin: ympäristöperusoikeuteen kuuluu muun muassa mahdollisuus vaikuttaa omaa elinympäristöä koskevaan päätöksentekoon.

Usein nämä perusoikeudet ovat ristiriidassa keskenään. Tunteita suomalaisissa herättävät erityisesti tonttinaapurin toteuttamat avohakkuut sekä esimerkiksi ojitukset ja rannan ruoppaukset, jotka voivat sotkea uimavedet pitkäksi aikaa.

Yleensä metsänomistajan etu voittaa naapurin oikeuden turmelemattomaan ympäristöön. Voi olla, että omaisuudensuoja nauttii jonkinlaisesta vanhan isännän asemasta. Se on ollut perusoikeus jo 1950-luvulta, mutta ympäristöperusoikeus tuli lakiin vasta 1995.

Minna Pappilan mukaan metsälainsäädännön lähtökohta on 1900-luvun alusta saakka ollut tukea metsäteollisuuden kasvua. Viime vuosikymmeninä rinnalle on tullut ekologista ajattelua, mutta vieläkin maan tapa näkyy siinä, että metsänkäyttöä säännellään vähän. 

"Viihtyisyys ja virkistyskäyttö ovat pitkälti jääneet elinkeinon turvaamisen jalkoihin."

Ympäristöoikeuden professori Ismo Pölönen Itä-Suomen yliopistosta on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa perusoikeuksien ristiriitaisessa tulkinnassa on kyse poliittisesta valinnasta.

"Kevyillä menettelyillä halutaan turvata kansantaloudelle tärkeälle metsäteollisuudelle helppo ja tehokas puunsaanti."

HAKKUUAUKON ILMESTYMINEN NAAPURIIN ei uhkaa vain viihtymistä. Se myös laskee lähikiinteistöjen arvoa. Tuoreen tutkimuksen mukaan kiinteistöjen arvo nousee, kun niiden ympäristöä suojellaan. 

"Suojelualueelle jää vanhempaa metsää, mikä parantaa alueen virkistysarvoa", sanoo tutkimuksen tehnyt ympäristötaloustieteen professori Lassi Ahlvik Helsingin yliopistosta. 

Kun vertailtiin Natura-alueiden vieressä olevien kiinteistöjen hintakehitystä vastaaviin kiinteistöihin, joiden ympäristöä ei oltu suojeltu, nähtiin, että sijainti suojelualueiden naapurissa nosti hintaa 5-10 prosenttia. 

Vastaavia tuloksia on saatu myös Yhdysvalloista. Toisin sanoen talouskäytössä oleva metsä laskee läheisten asuinkiinteistojen ja loma-asuntojen arvoa suojeltuun metsään verrattuna.

Ilmiö, jossa metsän käyttö nakertaa muiden omaisuuden arvoa, toistuu paitsi hakkuissa myös vesistöissä. Metsien ojituksissa valuu ravinteita vesistöihin, jolloin purot ja järvet sameutuvat ja rantatonttien asukkaat kärsivät.

Itä-Suomessa sijaitsevalla Puruvedellä selvitettiin pari vuotta sitten, että rehevöityneiden lahtien kiinteistöt myytiin jopa puolet halvemmalla kuin kirkkaiden selkävesien kiinteistöt. Rehevöityminen ja sinilevä söi pelkästään Puruveden kiinteistömassan arvosta yli 70 miljoonaa euroa.

EI OLE MIKÄÄN LUONNONLAKI, että omaisuudensuoja suosii metsänomistajaa. Omistusoikeuksien tulkinta voisi olla myös toisinpäin, Ahlvik sanoo. 

"Omistusoikeudet voitaisiin periaatteessa määritellä ensisijaisesti puhtaaseen luontoon. Tällöin metsänomistaja olisi yhteydessä muihin tahoihin ja neuvottelisi näiden kanssa hakkuista."

Vuonna 2020 hakkuukäytäntöä yritettiin muuttaa kansalaisaloitteella. Siinä vaadittiin, että yksityisten metsien hakkuista pitäisi kuuluttaa julkisesti ja kansalaisille annettaisiin mahdollisuus neuvotella metsien käytöstä. Aloite keräsi vain 1335 allekirjoitusta, eikä se edennyt eduskuntaan.

Tutkijoiden mukaan yksi ratkaisu ovat jo olemassa olevat vapaaehtoiset suojeluohjelmat, kuten Metso, jossa maanomistaja saa korvauksen ilman että kaataa metsää. 

"Metson toimivuudesta lähes kaikki ovat samaa mieltä, mutta rahoitusta on liian vähän", Ahlvik sanoo.

Minna Pappilasta ratkaisu olisi suojavyöhykkeet asuntojen ja kesämökkien ympärille. Siellä ei saisi avohakata. Tai vähintään naapurille olisi tarjottava mahdollisuutta maksaa "suojelurahaa" siitä, ettei hakkaa läheltä tontinrajaa. 

"Mutta tuntuisi epäreilulta, että vain varakkailla olisi mahdollisuus saada metsämaisema säilytettyä", Pappila sanoo. 

Asko ja Sirpa Aikkila olisivat toivoneet, että naapuri olisi hyödyntänyt metsäänsä jatkuvan kasvatuksen periaattein.

Rantamaisemia ja rantavesiä voisikin suojella säätämällä lain, jossa rantojen avohakkuisiin tarvitsisi luvan. Se ohjaisi toteuttamaan hakkuut poimintahakkuina.

"Luonnollinen harvennus olisi luonnolle ja silmälle sopivin", Sirpa Aikkila sanoo.

Koneen säätiö tukee Long Playn metsätoimitusta.