Lyhyet
Kun muu Suomi juhlii kasvua, metsäteollisuudessa tuska jatkuu
Irtisanomisia, lomautuksia, säästöohjelmia, tehtaiden sulkemisia… Metsäteollisuudesta kuuluu jatkuvasti huonoja uutisia. Mistä ongelmat johtuvat?
Viime kuukausina on ollut aihetta juhlaan. Pitkän tauon jälkeen Suomen talous kasvaa taas.
Turusta lipuu maailmalle ökyristeilijöitä, konepajojen tilauskirjat pullottavat ja panssariajoneuvotkin käyvät kaupaksi.
Ihan kaikille riemua ei vain näytä riittävän. Metsäteollisuudesta kantautuu hyvin toisenlainen ääni.
Yksi alan kolmesta suuresta, Metsä Group, tekee toista vuotta tappiota. Se on seisottanut useampaa tehdastaan ja lomauttanut työntekijöitään.
Kilpailija StoraEnso on ruoskinut tuloksensa voitolle säästökuurilla, mutta käynyt silti potkuihin tähtääviä muutosneuvotteluita usealla paikkakunnalla. Sahateollisuuden etujärjestö on kertonut alan sijaitsevan tunnelissa, jonka päässä ei näy valoa.
Perinteisesti metsäala on ollut yksi Suomen talouden vetureista. Usein vieläpä se, joka ensimmäisenä kääntyy kasvuun muiden vielä yskiessä taantumaa. Nyt asetelma näyttää kääntyneen ympäri: muut alat vetävät ja metsäteollisuus kärvistelee.
Kuinka pahaan pulaan vanha vientivaltti on joutunut?
Kysymys kannattaa esittää Jakob Donner-Amnellille. Hän on metsäalan tutkija Itä-Suomen yliopistosta ja tunnettu suorapuheisuudestaan. Jo vuonna 2024 Donner-Amnell kutsui Metsälehden haastattelussa metsäteollisuuden tilannetta kriisiksi.
Näkemys on ennallaan.
Donner-Amnell tekee selväksi, että nyt ei puhuta suhdanteista. Kyllä, nekin ovat olleet synkät: korona, Venäjän hyökkäyssota, Trumpin tullit, Hormuzinsalmi – lista on tuttu, eikä millekään vientialalle mieleinen.
Mutta suhdanteissa näkyy jo parempaa, hän sanoo. Tuotantomäärät ovat kasvaneet vuodentakaisesta. On viitteitä, että niin myös tuotteista saadut hinnat.
Sahatavaran, vanerin ja puukomponenttien näkymät ovat vakaat myös pidemmän päälle.
”Mutta jos joku näiden lukujen perusteella julistaa, että metsäteollisuuden kriisi on ohitse, erehtyy pahasti.”
Oikea ongelma liittyy Suomen metsäjättien päätuotteisiin: paperiin, selluun ja kartonkiin. Niiden kaikkien tulevaisuus näyttää ankeilta.
Paperin osalta se on vanha uutinen. Painopaperin kysyntä on laskenut vuosia, eikä käännettä ole tiedossa. Mutta myös sitä korvaamaan tulleiden sellun ja kartongin näkymät ovat heikentyneet muutamassa vuodessa rajusti.
Sellumarkkinan käännettä voi todistaa Saimaan rannalla. Siellä, Lappeenrannan ja Imatran puolivälissä, seisoo Metsä Groupin Joutsenon sellutehdas.
Ja nimenomaan seisoo, sillä sellua tehdas ei ole juuri tuottanut pariin vuoteen. Syy: liian korkeat kulut suhteessa sellun hintaan. Tällä hetkellä tehtaalla neuvotellaan määräaikaisten lomautusten muuttamisesta toistaiseksi voimassaoleviksi.
Vielä 2010-luvun lopulla tehdas rikkoi tuotantoennätyksiä. Tuolloin puhuttiin havusellun renessanssista.
Sellu kävi kaupaksi niin hyvin, että Metsä Group rakennutti muutamassa vuodessa kaksi valtavaa sellutehdasta Äänekoskelle ja Kemiin. Kumpikin maksoi reippaasti yli miljardi euroa, ja ne olivat Suomen metsäteollisuuden historian kalleimmat investoinnit.
Sellu-uskoa ruokki ennen kaikkea Kiina, jonka kasvu tuntui loputtomalta. Kiinassa tarvittiin valtavat määrät sellua tuotepakkausten, pahvilaatikoiden ja vessapaperin raaka-aineeksi. Vienti Suomesta Kiinaan kasvoi, hinnat olivat hyvät ja katteet kovat.
Nyt tiedämme, ettei edes Kiinan kasvu ole rajatonta. Koronapandemian jälkeen kasvuluvut ovat jääneet maltillisemmiksi.
Kiina on myös kasvattanut omaa tuotantoaan. Maa valmistaa nyt arvioilta yli 60 prosenttia enemmän sellua kuin vuonna 2020. Enemmistö puusta tulee omista metsistä.
Kaiken kukkuraksi suomalainen sellu on menettänyt kilpailuetuaan.
Suomessa valmistettu havusellu on aina ollut kallista. Sille on kuitenkin riittänyt kysyntää, koska havupuun pitkät kuidut tuottavat kestävää kartonkia. Kätevä ominaisuus, jos ei halua pahvilaatikoiden repeävän niihin pakattujen tuotteiden painosta.
Viime vuosina markkinoita on vallannut halpa lehtipuusellu. Sitä tuotetaan varsinkin Etelä-Amerikassa, jonka plantaaseilla eukalyptus kasvaa moninkertaisella tahdilla Suomen havumetsiin verrattuna.
Se on houkutellut kartongin valmistajia tuotekehitykseen. Ne ovat oppineet hyödyntämään yhä enemmän lehtisellua monessa tuotteessa, johon aiemmin olisi tarvittua paljon havukuitua. Kaikesta maailmalla myydystä sellusta jo kaksi kolmannesta on lehtisellua.
Kokonaan havusellun kysyntä tuskin katoaa. Mutta kasvunäkymiä tai lupauksia korkeista hinnoista analyytikkojen papereista on enää turha etsiä.
Entä sitten kartonki? Siitähän on etsitty laatupaperin seuraajaa: kalliimpaa tuotetta, jota myydä maailmalle pelkän bulkkisellun sijasta. Viime vuosina erilaiset kartongit ovat olleet metsäteollisuuden viennin arvokkain tuoteryhmä.
Suomen metsäjäteistä kartonkiin on panostanut erityisesti StoraEnso, joka on muuttanut usean paperitehtaansa tuottamaan kartonkia. Yhtiön liikevaihdosta jo puolet syntyy kartongista ja pakkauksista.
StoraEnso esittelee mielellään esimerkiksi korkealaatuisia neste- ja elintarvikepakkauskartonkejaan, joille se uskoo löytyvän kysyntää maailmalla. Olisihan fossiilinen muovi syytä korvata myös pakkausmateriaalina.
Jakob Donner-Amnell ei ole aivan vakuuttunut.
Vaativiin kuluttajapakkauksiin keskittyminen on sinänsä järkevää, hän sanoo. Niissä suomalaisilla firmoilla on kilpailukykyä.
Mutta vain osa tuotannosta on sellaisia. On vaikea tietää tarkalleen kuinka suuri osa, sillä yritykset eivät kerro.
Iso osa Suomenkin tuotannosta on tosiasiassa erilaista pakkauskartonkia: sitä ruskeaa levyä, josta pahvilaatikot syntyvät. Sekin on selluun verrattuna jalostettua, mutta silti arkinen perustuote, joista kukaan ei ole valmis maksamaan määräänsä enempää.
Kartongin markkina sentään kasvaa, toisin kuin havusellun, Donner-Amnell sanoo. Verkkokauppa lisääntyy, tuotepakkauksia tarvitaan.
Mutta kilpailu on kovaa. Kartongin potentiaalin on äkännyt aika moni muukin.
Yksi äkkääjistä on Kiina, josta on viime vuosina tullut kartongin viejä. Entinen asiakas on nyt kilpailija, joka puskee maailmanmarkkinoille edullista kartonkia matalalla katteella.
Suomen tärkeimmällä vientialueella Euroopassa Kiinan vaikutus ei vielä liian paljon tunnu, mutta tilanne voi muuttua. Erityisesti, jos Yhdysvaltain tullipolitiikka rajoittaa kiinalaisten tuotteiden pääsyä Amerikan markkinoille.
Siinä kisassa suomalaisten olisi hankala pärjätä.
Metsäteollisuuden erottaa monesta muusta teollisuuden alasta se, miten iso osa tehtaan kustannuksista uppoaa raaka-aineeseen. Suomalaisella sellutehtaalla puuhun voi mennä jopa yli puolet kuluista.
Kuitupuun hinta pompsahti Suomessa ennätystasolle Venäjän aloitettua laajamittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan. Tästä Metsäteollisuuden edunvalvojat myös muistuttavat säännöllisesti. Ne ovat vastustaneet esimerkiksi hakkuurajoituksia, koska pelkäävät niiden nostavan puun hintaa entisestään.
Viime vuoden lopulta alkaen kuitupuun hinta on kuitenkin laskenut reippaasti, noin neljänneksellä. Nykyhinta on lähes sama kuin vuonna 2021. Sekään ei kuitenkaan ole riittänyt käynnistämään esimerkiksi Joutsenon sellutehtaasta uudelleen.
Aina voi toki haaveilla vielä suuremmasta hinnanlaskusta, mutta kovin realistista se ei ole, Jakob Donner-Amnell arvioi.
”Eivät suomalaiset metsänomistajat myy puuta ruokkiakseen sellukattilaa, vaan tienatakseen itse rahaa. Jos puusta ei saa riittävän hyvää hintaa, moni mieluummin odottaa parempia aikoja.”
Uudet tehokkaat sellutehtaat Äänekoskella ja Kemissä pyörivät näilläkin hinnoilla, mutta suuria voittoja nekään eivät tee. Kemissä on myös lomautettu työntekijöitä.
Vanhemmilla, tehottomammilla tehtailla on tiukempaa.
”Olisi ihme, jos Suomessa ei viiden vuoden päästä ole yksi paperi-, yksi sellu- ja yksi kartonkitehdas vähemmän.”
Volyymibisnes, jossa halpa raaka-aine antaa etulyöntiaseman. Kannattiko suomalaisten alun perinkään lähteä tällaiseen kilpailuun?
Sellu oli hetken aikaa aito menestystarina, Donner-Amnell muistuttaa. Se nosti Suomen metsäteollisuuden alhosta, johon oli jouduttu paperinviennin romahdettua. Oli ymmärrettävää, että siihen tartuttiin.
”Nyt se perusresepti ei vain ole enää kovin vahvalla pohjalla.”
Jos haluaa jälkiviisastella, kannattaa mieluummin kysyä, oliko realistista toivoa pitkäaikaista ratkaisua juuri sellusta.
Uuden sellukattilan käyttöikä on vuosikymmeniä. Metsä Group päätti Kemin-tehtaan rakentamisesta vuonna 2021. Donner-Amnellin mukaan se saattoi olla taloudellisesti huono päätös.
”Jos päätöstä olisi lykätty parilla kolmella vuodella, tehdasta ei välttämättä olisi rakennettu ollenkaan”, hän sanoo.
”Tuohon aikaan oli jonkinlainen yliusko havupohjaisen tuotannon ylivertaisuuteen, laatuun ja tarpeeseen. Että tämä on jotain, jota maailma tulee aina tarvitsemaan suuressa määrin ja koskaan ei löydy sellaista kilpailijaa, joka voisi syrjäyttää.”
Metsäyhtiöissä uskottiin, että markkinat uusille tuotteille syntyisivät aikanaan ja itsestään, Donner-Amnell sanoo.
”Kysynnän piti syntyä markkinavetoisesti. Politiikkaa pidettiin epävarmana, ei haluttu olla regulaation varassa.”
Tiedossa kuitenkin on, että uusia markkinoita harvemmin syntyy ilman sääntelyn muutoksia. Niin ei ole käynyt nytkään.
Nyt mielet ovatkin ehkä muuttumassa.
Elokuun lopulla Metsäteollisuus ry:n verkkosivuilla julkaistussa blogitekstissä vaadittiin Suomelta ”omiin vahvuuksiin nojaavaa teollisuupolitiikkaa”.
Siis poliitikkoja apuun.
Siinä ei sinänsä ole mitään uutta. Suomessa julkinen valta on perinteisesti kuunnellut herkällä korvalla metsäteollisuuden toiveita.
Kiinnostavaa kyllä, Suomen metsäjäteistä suurin ja voitollisin, UPM, on valinnut toisen tien kuin kilpailijansa.
UPM ei tuota kartonkia. Sellussa se on panostanut voimalla plantaaseihin ja tehtaisiin Uruguayssa. Saksaan se on rakentanut suuren biokemikaalitehtaan.
Suomessa se on ollut otsikoissa kahdesta yritysjärjestelystä.
UPM ja eteläafrikkalainen Sappi ovat perustamassa yhteisyritystä, johon sijoitettaisiin kummankin jäljellä oleva painopaperin tuotanto. Vaneritehtaansa UPM eriyttää omaksi yrityksekseen.
Jakob Donner-Amnell vertaa järjestelyitä roskapankkeihin. Heikommin kannattavaa tuotantoa on helpompi hallita ja tarvittaessa ajaa alas ilman, että tehtaat heikentävät emokonsernin kannattavuutta ja pörssiarvoa.
UPM:n ja Sappin kaavailema yritysjärjestely on parhaillaan EU-komission arvioitavana. Jos se toteutuu, UPM:lle jäisi Suomeen vain pari pientä, tarrojen taustapaperia valmistavaa tehdasta, kolme sahaa ja kolme sellutehdasta.
Perinteikäs yhtiö, jonka nimi merkitsee suomeksi yhtyneitä paperitehtaita, olisi muuttunut Suomessa pikemminkin energia-alan toimijaksi.
UPM jalostaa biopolttoaineita Lappeenrannassa, mutta vielä merkittävämpää on sähkö. Yhtiöllä on paperiteollisuuden kylkiäisinä rakennettua vesivoimaa ympäri Suomen. Lisäksi se on hankkinut omistuksia muista voimaloista, keskeisimpänä isot omistukset Olkiluodon ydinvoimaloissa. Yhdistelmä on tehnyt UPM:stä Suomen toiseksi suurimman sähköntuottajan.
On hyvä kysymys, millainen toimija tällainen firma Suomessa jatkossa on, Donner-Amnell pohtii. Miten paljon sitä kiinnostaa investoida nimenomaan Suomen metsien hyödyntämiseen?
UPM:n muutos voi hyvin vihjata siitä, mihin suuntaan koko ala on hiljalleen liukumassa.
Alkuvuodesta Ruotsin maatalousyliopisto SLU:n tutkija Ragnar Jonsson julkaisi kiinnostavan tutkimuksen. Siinä hän hahmotteli Ruotsin metsäteollisuuden tulevaisuutta neljän skenaarion avulla.
Kaikissa perusasetelma on sama: ilmastonmuutos etenee, väestö vanhenee, Euroopan suhteellinen painoarvo maailmassa pienenee. Nämä megatrendit vaikuttavat myös metsäteollisuuteen.
Jonssonin neljä skenaariota erosivat toisistaan siinä, miten paljon geopoliittiset jännitteet vaikuttavat maailmantalouteen ja painottavatko poliitikot sääntelyssä metsien talouskäyttöä vai niiden suojelua.
Yksi skenaarioista oli metsäteollisuudelle erityisen edullinen. Siinä metsien talouskäyttöä suositaan jopa päästötavoitteiden kustannuksella. Samaan aikaan maailma pysyy niin rauhallisena, ettei energian hinta räjähdä käsiin ja kauppaa voidaan käydä kaikilla tärkeimmillä markkinoilla.
Jopa tässä skenaariossa kemiallisen metsäteollisuuden, eli sellun, kartongin ja paperin tuotannon edellytykset Ruotsissa heikkenivät. Parhaat mahdollisuudet oli tehtailla, jotka jalostivat puukuitua mahdollisimman pitkälle: erikoispaperiksi, kehittyneiksi pakkauksiksi, biokemikaaleiksi.
Kolmessa muussa skenaariossa kemiallisen metsäteollisuuden asema oli vielä ahtaampi. Pahimmillaan Jonsson povasi sen katoavan Ruotsista kokonaan.
Akateeminen skenaariotutkimus ei ole varma tieto tulevasta, eikä Ruotsi ole Suomi. Jotain ajattelemisen aihetta Jonssonin skenaariot voisivat silti antaa myös Pohjanlahden tälle puolelle.
Ainakin, jos poliitikot alkavat vakavissaan pohtia, minkälaista puun käyttöä tuetaan jatkossa sääntelyllä ja julkisella rahalla. Ei liene kohtuutonta toivoa, että sellaista, jolla on parhaat mahdollisuudet kannattaa myös pidemmän päälle.
Koneen säätiö tukee Long Playn metsätoimitusta.