Lyhyet
Kuinka tiede pelastetaan, Anu Silfverberg?
Long Playn tänään ilmestynyt pitkä juttu ”Niin totta kuin osaamme” kertoo tieteen replikaatiokriisistä. On huomattu, että isoa osaa tutkimustuloksista ei onnistuta toistamaan. Anu Silfverberg, miksi halusit kirjoittaa aiheesta juuri nyt?
”Ennemminkin pitäisi miettiä, miksi en kirjoittanut tätä juttua jo kauan sitten. Joskus pari vuotta sitten yksi lukijamme toivoi juttua psykologian replikaatiokriisistä. En ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta. Tein muutamia googlauksia, jotka jättivät hämmentyneen olon. Ulkomailla oli havaittu, että useat tunnetut psykologian koetulokset eivät toistu. Se tuntui isolta asialta, mutta mediassa oli lähinnä vain pieniä uutisia. Tuli sellainen olo, että olen ehkä käsittänyt jotain väärin. Ehkä tämä ei olekaan mikään juttu, jos siitä ei kerran puhuta?”
”Keväällä aihe palasi mieleeni, kun tajusin ajatelleeni niin aiemminkin asioista, joista aluksi ei puhuttu, vaikka kyse oli jostain suuresta. Hitto soikoon – ilmastonmuutos oli tosi pitkään sellainen. Aloin lueskella kaikenlaista mitä löysin aiheesta. Jo alkumetreillä tajusin, että se mikä replikaatiokriisin ytimessä kytee, liittyy paljon laajemmin siihen, miten tietoa tuotetaan. Olemme lopulta tosi sokeita omille vaikuttimillemme. Ja silloinkin kun emme ole, maailman rakenteet voivat estää toimimasta parhaalla tavalla. Kaikki tämä oli tietysti itselleni tuttua journalismista, joten siinä oli myös tarttumapintaa.”
Mikä yllätti sinut juttua tehdessä?
”Se, miten isosta asiasta on kyse. Ensimmäisissä jutuissa, joita luin puhuttiin, psykologiasta. Täytyy myöntää, että itsekin sorruin sellaiseen, että ’no tietysti psykologiassa’. Alalla on niin populaaritieteellinen klangi, kaikenlaisista yllättävistä tuloksista uutisoidaan medioissa vähän turhankin innokkaasti ja yleistäen. Mutta aika pian opin, että replikaatiokriisi koskee käytännössä kaikkia aloja, jotka ovat ottaneet asian käsittelyyn: lääketiedettä, taloustiedettä ja niin edelleen. Kun sitten haastattelin hiirilaboratorion johtajaa ja hän alkoi kertoa siitä, miten hiirillä tehtävien kokeiden toistumattomuus on ihan yleistä, niin tajusin, että olen itse ollut aika tietämätön siitä, mihin tiede perustuu.”
Mihin se sitten perustuu?
”No, kyllähän se perustuu isolta osin toistettavuuden ideaalille; että jos jokin asia todennetaan vaikka lääketutkimuksessa, niin oletamme tuloksen toistuvan jos sitä yritetään uudestaan. Osa replikaatioliikkeen kriitikoista puhuu siihen tyyliin, että on typerää edes odottaa, että jokin toistuu täydellisenä. No, ei kukaan ihan sellaista odotakaan.”
”Replikaatiotutkimuksia voidaan tietysti tarkastella ihan samalla kriittisellä katseella kuin muitakin. Se, että tutkimus ei toistu, ei vielä tarkoita, että alkuperäisen tutkimuksen väitteet olisivat vääriä. Asia voi johtua monista seikoista: replikaatiossa tehtiin virhe, maailma on muuttunut, tutkimusasetelmissa oli jotain, mitä ei kuvattu... Mutta laajemmin katsottuna ongelma on selvä: tieteen tulokset eivät toistu vaikka niin oletettiin.”
”Monia isoja replikaatiohankkeita johtanut psykologian professori Brian Nosek on arvioinut, että jos edes kolme prosenttia tieteen rahoituksesta olisi osoitettu replikaatioille, se jo auttaisi paljon. Oikeasti niitä julkaistaan todella vähän.”
Miksi näin on?
”Tiedelehdet eivät halua julkaista vanhojen tulosten uusintoja. Ja tiedelehdissä julkaiseminen on kuitenkin tutkijan uran ehto; sillä mitataan tutkijan arvo. Ongelmat ovat siis isoja, koko tieteeseen ja tietämiseen liittyviä asioita. Kilpailu, tieteen julkaisujärjestelmä ja tutkimukseen liittyvä muu julkisuus faktisesti ohjaavat julkaisemaan asioita, jotka ovat todennäköisemmin harhaanjohtavia. On huomattu, että ne tutkimukset, jotka eivät toistu replikaatiohankkeissa, saavat eniten huomiota ja viittauksia. Koska ne ovat yleensä niin seksikkäitä aiheita tai yllättäviä tutkimuksia.”
Mitä ongelmalle voi tehdä?
”Ratkaisuja on jo luotu: vaaditaan esimerkiksi tiedeinstituutioita ja tutkijoita sitotumaan avoimen tieteen periaatteisiin. Silloin kaikki materiaalit, tehdyt valinnat ja analyysin vaiheet tehdään näkyväksi. Tuo LP-juttuni käsittelee ennen kaikkea koeasetelmiin perustuvia ja mitattavissa olevia tuloksia, mutta avoimen tieteen vaatimuksia esitetään ihan yhtä lailla laadulliselle tutkimuksille. Se taas herättää heti kiinnostavia kysymyksiä myös journalismille. Mitä valintoja minä teen muiden katseilta piilossa? Jos en tekisi niitä piilossa, vaikuttaisiko se jotenkin? Miten?”
”Olen todella vaikuttunut tämän jutun haastateltavien tavasta toimia. Se miten rehellisesti ja avoimesti ja tarkasti he puhuivat oman työnsä kipeistä jutuista teki vaikutuksen. Ja hassua kyllä se jätti myös tietyn turvallisuuden tunteen: nämä ihmiset todella välittävät ja ovat sitoutuneet muutokseen.”
Long Play julkaisee syksyn aikana useita juttuja tieteestä ja sen kipupisteistä. Lue lisää aiheesta:
Anu Silfverberg: "Niin totta kuin osaamme"
Sivuääni: Miten tiede pelastetaan, Anu Silfverberg?
Sivuääni: Jussi Valtonen: ”Ei aivokuvasta näy, miten sinun pitäisi kasvattaa lapsesi”
Perjantaikirje: Tutkimuksen hyötyä ei voida mitata Twitterin huutoäänestyksessä
Oskari Onninen: "Aurajoen Darwin"
Sivuääni: Mitä Markus J. Rantalasta pitäisi ajatella, Oskari Onninen?
Perjantaikirje: Tutkimustiedotteisiin pitäisi suhtautua yhtä kriittisesti kuin muuhunkin viestintään
Sivuääni: Mistä tiedevastaisuudessa on kysymys?
