Kokonaisharkintaa, ministeri Niinistö

KUN MATTI VANHANEN joulukuussa 2009 ilmoitti luopuvansa keskustan puheenjohtajuudesta ja pääministeriydestä, hän ei perustellut päätöstään yhdelläkään poliittisella syyllä. Vanhanen selitti ratkaisuaan ”kokonaisharkinnalla”, mikä onkin kätevä perustelu mille tahansa, koska siten välttyy puhumasta yksityiskohdista. 
Kokonaisharkintaan on viime aikoina vedonnut esimerkiksi Maahanmuuttovirasto turvapaikanhakijoiden käännytysten yhteydessä sekä keskustan pää-äänenkannattajan Suomenmaan päätoimittaja lakkauttaessaan Paavo Väyrysen kolumnipalstan. 

TURVALLISUUSPOLIITTISESSA KESKUSTELUSSA on käytössä astetta selkokielisempi mutta samaan tapaan järjellisen jatkokeskustelun vaientava taikasana: kansallinen turvallisuus. Torstaina Ylen A-Talk-ohjelmassa puhuttiin totaalikieltäytyjille määrätyistä vankeusrangaistuksista. Toimittaja Jan Andersson kysyi puolustusministeri Jussi Niinistöltä (sin.), mitä tämä ajattelee siitä, että Suomi on saanut linjastaan moitteita perustuslakivaliokunnalta, YK:n ihmisoikeuskomitealta ja ihmisoikeusjärjestö Amnestyltä. Niinistö vastasi: ”Ei tunnu missään. Kansallinen turvallisuus ajaa tällaisen edelle kyllä.”
Mitä kansallista turvallisuutta Niinistö tarkoitti? Uhkaisiko Suomea hänestä todella se, että vuosittain 35–55 nuorta pasifistia jätettäisiin tuomitsematta vankeuteen? Vai ajatteliko ministeri pidemmälle: jos totaalikieltäytymisestä ei saisi vankeutta, sen suosio räjähtäisi kasvuun, ja kun nuoret eivät menisi entisellä innolla varusmiespalvelukseen, kansallinen turvallisuus vaarantuisi tätä kautta. Eikö Niinistö luotakaan juhlapuheissa toisteltuun vahvaan maanpuolustustahtoon?

KANSALLISEEN TURVALLISUUTEEN vetoaminen on varmasti joskus paikallaan, mutta taajaan viljeltynä se muuttuu kaiken oikeuttavaksi yleisperusteluksi.
Jussi Niinistön mielestä kansallista turvallisuutta ovat hiljattain uhanneet myös sotilasviroissa työskentelevät kaksoiskansalaiset sekä Helsingin Sanomat, joka julkaisi viime joulukuussa salaisiin asiakirjoihin pohjautuneen jutun Puolustusvoimien viestikoekeskuksesta. 
Kansalliseen turvallisuuteen vetoaa milloin missäkin asiassa myös suojelupoliisi, mikä tietysti on sen toimenkuvan huomioon ottaen ymmärrettävää. Viime viikolla supo perusteli valtion turvallisuudella päätöstään evätä poliittisen historian dosentti Kimmo Elolta luvan päästä tutkimaan niin sanottua Tiitisen listaa.
Päätös tuntuu kummalliselta. Arkijärjellä ajatellen listalla olevien ihmisten luulisi muodostaneen Suomelle suuremman turvallisuusuhan kuin se, että nimet nyt vuosikymmenten jälkeen vihdoin paljastettaisiin – edes yksittäiselle DDR-tutkijalle, joka oli sitä paitsi jo tutkimuslupaa hakiessaan luvannut olla kertomatta niitä eteenpäin. 

ERITYISEN TIUHAAN kansallista turvallisuutta on toisteltu eduskunnan käsittelyyn juuri tulleiden uusien tiedustelulakien yhteydessä. Siinä keskustelussa kansallisella turvallisuudella voi näköjään perustella lähes mitä hyvänsä.
Lähtökohta tuntuu kaikkien puolueiden mielestä olevan se, että Suomi tarvitsee tiedustelulait, mutta osa puolueista katsoo, että kansallisen turvallisuuden vuoksi lait on säädettävä kiireellisinä eli perustuslakia muuttaen. Ja samasta syystä nämä puolueet antaisivat supolle ja Puolustusvoimille selvästi nykyistä laajemmat valtuudet tiedusteluun, vaikka tiedustelun kohdetta ei edes epäiltäisi mistään rikoksesta.
Ihmisten oikeusturvan varmistamiseksi eduskuntaan perustettaisiin tiedusteluvaliokunta, jonka tehtänä olisi valvoa supoa. Supo kuitenkin kontrolloisi, ketkä kansanedustajat valiokuntaan kelpaisivat – kansallisen turvallisuuden nimissä. 
Lopputuloksena on siis retorinen umpisolmu, jossa turvallisuuspoliisi käytännössä valvoo itse itseään. 

SEN LISÄKSI, että kansallinen turvallisuus on usein epämääräinen perustelu poliittisille päätöksille, termillä on raskas painolasti. Siksi siihen tiuhaan vetoavien kannattaa pitää mielessään sellaiset valtiot kuin esimerkiksi Turkki, jolla on pitkä historia kansalaistensa vangitsemisesta näiden mielipiteiden vuoksi – perusteluksi riittää aina kansallisen turvallisuuden varjeleminen.
Kun Jussi Niinistö sanoi Iltalehdelle, että kaksoiskansalaisilta pitää estää pääsy sotilasvirkoihin, hänen perustelunsa olivat kuin suoraan Turkista: ”Kansallinen turvallisuus menee kaiken yli.”
Yhtä yksisilmäiseltä kalskahti, kun ministeri A-talkissa suorasukaisesti ilmoitti, että perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen ei häntä liikauta. Ehkä välillä voisi olla sijaa myös ihan oikealle kokonaisharkinnalle.