Ihminen katsoi mäntyä ja näki, ettei se ollut hyvä

Mänty voi palvella ympäristöään jopa tuhat vuotta, mutta metsäteollisuudella ei ole aikaa odottaa. Siksi puuta ja sen geenejä ryhdyttiin muokkaamaan.

KUN LUONTO saa rauhassa muovata männyn, se voi näyttää esimerkiksi tältä: Puun runko kasvaa mutkalla ja sen latva kohoaa yli pariinkymmeneen metriin. Alimpia metrejä peittää paksu, uurteistaan lohkeileva kilpikaarna. Kaarnan päällä kasvaa jäkälää.

Rungossa on mustia laikkuja kohdissa, joista mänty on tiputellut alimpia oksiaan. Vielä kiinni olevista oksista alimmat ovat harmaantuneet ja putoamaisillaan. Ylemmät oksat kasvavat paksuina ja haarautuneina. Latva on pyöristynyt muhkeaksi lakkapääksi, jossa voi olla maakotkan pesä. 

Ihmisen mittakaavassa tällainen puu on vanha. Kilpikaarnaa alkaa muodostua vasta 150 vuoden iässä. Mutta männyksi se on varsin nuori. Luonnossa mänty voi elää hyvinkin 500-vuotiaaksi. 

Kun suomalaisessa metsässä katsoo ympärilleen, tällaisia mäntyjä ei juuri näe. Sen sijaan näkee paljon keskenään saman ikäisiä mäntyjä, joiden runko on suora ja kaarna ohutta. Oksat kasvavat 90 asteen kulmassa. Puita on tasaisen välimatkan päässä toisistaan.

Ne on kasvatettu metsäteollisuuden tarpeisiin. Sellaisesta puusta saadaan sahattua mahdollisimman paljon ehjää lautaa. 

Tyypillisesti mänty kaadetaan noin 70–80-vuotiaana. Mitä nopeammin uusi puu saadaan kasvamaan, sen parempi. Nykyinen jalostettu männyntaimi kasvaa noin kymmenyksen nopeammin kuin vastaavalla alueella luontaisesti syntynyt taimi. 

Nykytilaan on päästy muokkaamalla metsiä aktiivisesti: lannoittamalla, harventamalla, mylläämällä maaperää. Mutta tärkeää on ollut myös männyn itsensä muokkaaminen, järjestelmällinen metsänjalostus.

MÄNNYN VOIMA on ällistyttävä. Kun jääkausi  väistyi Suomen päältä, mänty oli yksi ensimmäisistä puista, joka täällä alkoi kasvaa.

Metsämänty, Pinus sylvestris, on näkökulmasta riippuen joko pihi tai nerokas. Ennen kuin se pudottaa neulaset, se osaa kerätä niistä ravinteet talteen. Rungon kierteiset syyt tekevät siitä notkean ja sitkeän, molemmat hyviä ominaisuuksia myrskyistä selviämiseen.

Ei ihme, että männyllä on paikkansa suomalaisessa mytologiassa. 

Pihapiirissä kasvaneita mäntyjä omistettiin aikoinaan vainajille karsikkopuina. Niihin kaiverrettiin edesmenneen nimi sekä syntymä- ja kuolinajat. Pyydetyn karhun kallo taas nostettiin metsän korkeimman hongan latvaan, jotta  karhu pääsisi takaisin alkukotiinsa taivaalle.

Akseli Gallen-Kallelan ja Eero Järnefeltin maalauksissa jyhkeät männyt symboloivat suomalaisuutta. Suomalaisten metsäkansalaisuutta. Kun nälkäkuolema uhkasi, petäjästä jauhettiin pettujauhoja. 

Suomalaisessa teollisuudessa männystä kiinnostuttiin toden teolla sotien jälkeen, kun puuta tarvittiin nopeasti lisää.

Alettiin puhua metsikkötaloudesta ja metsänviljelystä. Perustettiin Metsäpuiden rodunjalostussäätiö, jonka nimi muuttui myöhemmin Metsänjalostussäätiöksi. Sen toimintaa rahoittivat metsäteollisuusyhtiöt ja Metsähallitus.

Säätiön tavoitteena oli luoda mänty, joka tuottaisi puuta mahdollisimman tehokkaasti.

Ensimmäiseksi oli löydettävä puuvalioyksilöitä eli pluspuita – mahdollisimman suorarunkoisia ja terveitä puita, jotka olivat kasvaneet ympäröiviä mäntyjä nopeammin. Puun piti olla myös terve ja kestävä. Ne merkittiin maastoon keltaisella maalirenkaalla ja numerolla.

Kevättalvella metsäammattilaiset nousivat pluspuun latvuksiin ja keräsivät oksia. Ne vietiin niin sanotuille siemenviljelysalueille eli paikkoihin, joissa kasvatettiin uusia männyntaimia. Oksat liitettiin varttamalla viljelyksillä kasvaviin männyntaimiin. 

Näin saatiin aikaan erityisen hyvälaatuisia mäntyjä.

Kun siemenviljelmän mänty kasvoi ja alkoi siementää, syntyi pluspuiden jälkeläisiä. Metsänjalostuksen huippuvuosina 1960- ja 1970 -luvuilla Suomeen perustettiin yli 200 siemenviljelyaluetta. 

1960-luvulla valtio otti vastuun metsäpuiden siementuotannosta. Tavoitteeksi asetettiin, että metsänviljelyssä käytettävien puiden tulisi olla jalostettuja. Valtio alkoi maksaa metsänomistajille tukea metsän uudistamisesta eli puiden istuttamisesta. 

Mäntyä suosittiin voimakkaasti aina 1980-luvulle asti. Se on keskeinen syy siihen, miksi 65 prosenttia Suomen metsistä on mäntyvaltaisia.

JOS KATSOTAAN geenejä, ihmisen jalostama mänty ei ole kovin erilainen kuin sen luonnossa syntyneet sukulaiset, sanoo Katri Kärkkäinen. Hän on metsägenetiikkaan ja metsänjalostukseen erikoistunut tutkimusprofessori Luonnonvarakeskuksessa. Se vastaa nykyisin lain mukaan metsänjalostuksesta Suomessa. 

Geenien samanlaisuus on yllättävää. Jalostettujen mäntyjen geeniperimässä on kuitenkin rikastettu geenejä, jotka saavat männyn kasvamaan nopeammin, aiheuttavat suoremman oksakulman ja pitävät puun keskimäärin terveempänä.

”Vastaavia yksilöitä löytyy luonnonmetsistäkin”, Kärkkäinen sanoo.

Ei toki niin paljon kuin talousmetsistä.

Kärkkäisen mukaan jalostettu mänty voi panostaa kasvunopeuteen lisääntymisen kustannuksella. Silti se kykenee runsaaseen siitepölyn ja siementen tuotantoon.

Luonnonmännyllä puolestaan on  hieman enemmän harvinaisia geenimuotoja. Niistä suurin osa on haitallisia, mutta pieni osa voi olla pitkässä evoluutiossa hyödyksi. 

”Siksi metsägeneetikot pohtivat yleisten geenimuotojen säilymisen lisäksi harvinaisten geenimuotojen kohtaloa.”

Kärkkäinen näkee metsänjalostuksella edelleen tärkeän roolin, vaikka metsänomistajat eivät osta taimia entiseen tapaan.

Nykyisin metsänomistaja ei saa enää valtiolta tukea metsän uudistamiseen eli taimien istuttamiseen, mikä näkyy erityisesti Pohjois-Suomen taimikaupassa. Suomalaisia taimia myydään paljon kuitenkin Ruotsiin.

Tutkijat myös uskovat, että männyn perimän parempi tunteminen voi auttaa nopeuttamaan puiden jalostusta.

TÄNÄ VUONNA istutetun talousmännyn pitäisi selvitä vuoden 2100 tienoille. Puun elinaikana ilmastonmuutos tulee myllertämään sen elinympäristöä.

Kahdeksankymmenen vuoden kuluttua pitkäaikainen lumipeite on Etelä-Suomessa poikkeus. Kovia pakkasia ei ole enää edes Lapissa. Rajut tuulet ja myrskyt lisääntyvät.

Männyltä vaaditaan kykyä sopeutua.

Siksi Katri Kärkkäisen työpöydällä on nyt vaikea tehtävä. Pitäisi onnistua jalostamaan mänty, joka selviää mahdollisimman monenlaisissa olosuhteissa. 

Puun geenien editointi on haastavaa, koska puut ovat pitkäikäisiä ja niiden perimä on valtava. Maataloudessa käytettävien lyhytikäisten kasvien muokkaaminen on paljon helpompaa kuin puiden. Kärkkäinen ajattelee silti, että on helpompaa vaikuttaa männyn geeneihin kuin sen kasvuympäristöön. 

Puiden geenieditointikokeiluilla on yritetty selvittää, mitä jokin geeni tekee, kun sen toiminta estetään tai muutetaan. Kyse ei ole siitä, että mäntyyn tuotaisiin lajin ulkopuolisia geenejä GMO-menetelmän tavoin. Sen sijaan puuyksilön geenin tiettyä kohtaa muokataan, jotta sen kyky sopeutua vahvistuisi.

Kyse voi olla esimerkiksi siitä, kuinka hyvin mänty kestää tauteja tai kuinka saadaan se kukkimaan nopeammin. Ilmastonmuutoksen edetessä tutkijat ovat kiinnostuneet erityisesti geeneistä, jotka auttavat mäntyä sopeutumaan lämpötilan ja valon määrän muutoksiin. 

”Tämä on tieteellisesti aivan älyttömän kiinnostavaa, siis lokaalin adaptaation geneettisen perustan ymmärtäminen.”

Kärkkäinen puhuu männyn auttamisesta. Perimää tutkimalla voidaan ymmärtää männyn sopeutumista ja auttaa sitä sopeutumaan. Toisaalta voi kysyä, mihin asti jalostamista on syytä viedä. Ja se kysymys koskee lopulta koko yhteiskuntaa, ei vain metsägeneetikkoja. 

Uudistaako metsän ihminen vai hoitaako metsä asian itse? Pitäisikö ihmisen siirtää puupopulaatioita ja -lajeja paikasta toiseen ilmaston lämmetessä?

”Vastaukset riippuvat ihmisen arvoista. Miten metsän näkee ja mitä pitää ideaalina.”

KORKEAT ruskeavartiset männyt huojuvat pohjoisen kovassa kevättuulessa. Männikön keskellä kulkee ulkoilureitti, jossa hiihtäjä etenee vähiin käyvällä lumella. Lumilaikkujen seassa näkyy paikoitellen puolukanvarpuja.  Olemme Mortin männikössä Rovaniemen Viirinkankaalla. 

Luonnonvarakeskuksessa erikoistutkija Esa Huhta seisoo metsikössä kiikarit kaulallaan. Olen pyytänyt häntä  etsimään täydellistä mäntyä kanssani. Paikka on Huhdan valitsema. Noin seitsemän hehtaarin laajuinen puolukkatyypin kangasmetsä on tyypillinen kasvupaikka nimenomaan männylle.

Suurten mäntyjen lomassa seisoo keloja ja nuoria mäntyjä. Maassa on sammaloituneita kantoja, mutta kaatuneet rungot on viety pois.

Huhta etsii katseellaan kilpikaarnaa. Paitsi männyn iästä, se kertoo puun selviytymisstrategiasta. Paksu kaarna suojaa mäntyä tulelta, joten se kestää metsäpaloja monia muita lajeja paremmin. Niin mänty on vallannut tilaa itselleen. Alimpien oksien tiputtaminen on osa samaa strategiaa.

Huhdan on mahdotonta valita täydellistä puuta. Hän ajattelee, että luonnon näkökulmasta täydellinen mänty on mahdollisimman vanha.

”Elävä tai kuollut.”

Hänen mielestään puun arvo syntyy siitä, miten se voi palvella ekosysteemiä tuhatkin vuotta.

Mänty elättää eri ikäisenä eri lajeja. Sen taimia käyttävät ravinnokseen hyönteisten ja sienten ohella myös esimerkiksi hirvet. Nuorten ja varttuneiden mäntyjen seuralaislajistoa taas dominoivat kasvinsyöjät ja juurisienet. Jos männikön välittömässä läheisyydessä ei ole ihmisasutusta, myös kanahaukka tai sääksi saattaa valita laakean latvan pesäpaikakseen.

Huhta askeltaa joustavassa, lumen täplittämässä varvikossa suuren männyn luokse. Uurteinen kaarna lohkeilee.

”Lukit ja ristihämähäkit elävät kaarnan koloissa, joista esimerkiksi puukiipijä käy niitä syömässä.”

Kun puu vanhenee, sille käy kuten ihmiselle.

”Pituuskasvu alkaa hidastua noin 70 vuoden iässä ja se alkaa kasvattaa kuorta ja paksuutta.”

Etelä- ja Keski-Suomessa iäkkäät männyt ovat yli 200-vuotiaita, pohjoisessa vielä sitäkin vanhempia. 

Jos mänty selviää taudeilta, tuholaisilta ja motolta, se kuolee vanhuuteen yleensä noin 300–500 vuoden iässä. Parikymmentä vuotta sitten Urho Kekkosen kansallispuistosta Inarista löydettiin mänty, joka oli 780-vuotias. 

Kuolemansa jälkeen mänty seisoo vielä usein pitkään pystyssä sileäpintaisena kelona.

Inarin vanhimpien kelojen puuaines on yli tuhat  vuotta vanhaa. Kelolla voi olla luonnossa monenlaisia tehtäviä. Kelon muoto määrittelee ne. Puun tehtävät muuttuvat taas. 

Lapinpöllö pesii mielellään katkenneissa, ontoissa savupiippukeloissa. Pystykelot ovat taas hitaasti kasvavien jäkälälajien kasvualustoja. Lisäksi esimerkiksi oravat käyttävät kelon koloja pedoilta suojautumiseen.

Lopulta aika ja kelon tyven lahottajasienet- ja käävät tekevät tehtävänsä. Kelo kaatuu ja lahoaa hiljalleen kosteassa maassa. Vielä silloinkin männyllä on tehtävänsä. Siitä tulee lahottajasienten valtakuntaa seuraavaksi pariksi sadaksi vuodeksi.

Koneen säätiö tukee Long Playn metsätoimitusta.
 

Juttua muutettu 26.5. klo 15.44. Täsmennetty muotoilua metsälain muutoksen vaikutuksesta taimikauppaan Suomessa. Juttua muutettu 27.5. klo 11.49. Poistettu maininta metsälaista taimikaupan vähenemisen yhteydessä. Metsän uudistamisen tuki poistui EU-vaatimusten vuoksi.