71 360 metriä metsää – Osa 5: Onko metsä täällä meitä varten?

Toimittaja Anna Ruohosella oli haave. Löytää luontokirjoista tuttu, päättymättömän tuntuinen ikimetsä ja kulkea sen läpi. Vaeltajan lisäksi sellaista metsää kaipaa myös luonto.

71 360 metriä metsää on viisiosainen juttusarja. Sen viimeisessä osassa kysytään, onko metsällä lupa olla olemassa myös silloin, kun se ei täytä ihmisen tarpeita.

ON PERJANTAI ja edessä viimeinen etappi. Matkaa on jäljellä kymmenisen kilometriä.

Olemme pukeutuneet neonväreihin kuten muinakin päivinä, koska metsäkanalintujen metsästys on käynnissä. Se alkoi toissapäivänä. Silloin tällöin olemme kuulleet linnustajien laukauksia, mutta yhtään pyytäjää emme ole nähneet.

Metsästys saa pohtimaan tapaa, jolla Suomessa metsiin usein suhtaudutaan. Silloinkin, kun kyse ei ole varsinaisesta metsätaloudesta, metsään mennään hakemaan sieltä itselleen jotain: riistaa, marjoja, sieniä tai polttopuita.

Tunnistan ajatuksen itsessänikin. Tuntuu jotenkin typerältä, että retkemme tarkoitus on ollut vain kävellä. Itä-Lapin Sallassa on kaltaisiamme varten kehitetty oma termi: Tyhjänkävelijät. Tyhjänkävelijä lähtee luontoon täyden eväsrepun kanssa ja palaa takaisin reppu tyhjänä. Tyhjänkävelijä on hyödytön kaikille muille paitsi itselleen.

Miete häiritsee, vaikka samalla ajatus myös riistan jahtaamisesta tuntuu vieraalta. Kun edestämme säikähtää metso, en ajattele sen ampumista. Olen pahoillani, että säikäytin linnun tiehensä. Sillä on selkeämmät syyt olla metsässä kuin minulla.

Metsiä katsotaan hyödyn näkökulmasta silloinkin, kun metsistä ei oteta mitään konkreettista. Ajatellaan vaikka keskustelua metsien mielenterveyshyödyistä.

Tutkijat ovat osoittaneet, että metsissä oleilulla on positiivinen vaikutus mielenterveyteen. On todettu sekin, että työstressi elpyy paremmin vanhassa luonnonmetsässä kuin nuoressa talousmetsässä.

Tunnistan vaikutuksen itsekin. Kymmenien kilometrien kävelystä huolimatta olo tuntuu elpyneeltä. Työmurheet ovat pienentyneet. Mieli kannattelee kehoa.

Mutta mekanismi on jälleen samankaltainen kuin muussakin metsien hyötykäytössä. Korvesta haetaan jotain ihmisen tarpeisiin. Metsä antaa, ihminen ottaa.

ASTUN YHDEN askeleen ja pidän katseeni tiukasti puhelimen näytöllä. Mikään ympärilläni ei muutu, vaikka puolimetrinen harppaus vie minut Hammastunturin suojelualueelta takaisin Peurakairaan.

Varvikko on sama, puut samaa perhettä. Niitä ylläpitää ja pyörittää yhteinen sienijuuri eli mykorritsajuuristo. Männyt ovat suuria ja yleviä. Maa kumpuilee omassa rytmissään.

Silti tuon luonnolle näkymättömän linjan takana metsä on varmemmassa turvassa Hammastunturin alueella kuin täällä Peurakairassa.

Toisaalta metsän suojelukaan ei välttämättä takaa lopulta mitään.

Viime syyskuussa Suomi toimitti EU:n komissiolle EU:n kriittisten raaka-aineiden asetuksen edellyttämän kansallisen etsintäohjelman. Siihen kuuluu Itä-Lapin Tuntsan suojeltu erämaa-alue.

Tarkoituksena on selvittää, kuinka paljon alueella on mineraaleja, jotka on luokiteltu kriittisiksi Euroopan sähköistymisen kannalta.

Selvityksiä ei tehdä rakkaudesta geologiaan. Ne tähtäävät kaivostoiminnan edistämiseen.

Sodankylässä kaivosyhtiö Sakatti Miningin koeporaukset ovat edenneet suunnitelmaksi perustaa kaivos Viiankiaavan suoalueen alle. 

Se on yksi Euroopan viimeisistä luonnontilaisista soista ja suojeltu sekä Natura-ohjelmassa että soidensuojeluohjelmassa.

Oma viiden päivän kävelyni ikimetsässä on saanut minut ajattelemaan, että luonnonsuojelusuojelu on kaukonäköisyydessään omaa luokkaansa. Se operoi täysin eri aikaperspektiivistä kuin metsätalous, kaivokset tai talous ylipäänsä.

Tavallaan kaikki Peurakairassa näkemäni on mahdollista pienen ympäristöaktivistien joukon ja paikallisten poronhoitajien työn ansiosta. Oloni on etuoikeutettu. Vaelluksemme eri kohdissa, kaikissa hienoissa kohdissa, ajattelen, etten halua tämän katoavan.

ERÄTARINOIDEN PERUSKAAVAAN kuuluu, että luonnosta palataan itsensä ja luonnon haasteet voittaneena. On osoitettu voimaa, sitkeyttä, selvitty vaaratilanteista.

En pysty samaistumaan.

En ole väsynyt. Villi luonto ei koetellut fysiikkaani, en kohdannut vaaratilanteita, enkä joutunut selviytymään varsinaisista koettelemuksista. En koe voittaneeni itseäni. Tapasin matkalla ystävällisiä ihmisiä.

Olen valtavan hyväntuulinen. Olin maanantaista perjantaihin kauneuden ympäröimänä.

Mutta on retkillä toisenlaisiakin, epäselvempiä, loppuja.

Muistan yhden amerikkalaisen. Cheryl Strayedin Villi vaellus -kirjassa päähenkilö (Cheryl hänkin) päättää äitinsä kuoltua ja avioliittonsa hajottua kävellä vajaan 1800 kilometrin mittaisen Pasific Crest Trailin. 

Saavuttuaan perille päähenkilö toteaa: ”Olin saapunut perille. Olin onnistunut. Se tuntui yhtä aikaa sekä pieneltä että valtavalta asialta, kuin salaisuudelta, jonka kertoisin aina itselleni, vaikken aivan vielä tiennytkään sen merkitystä”.

Tiedänkö oman matkani merkityksen? Ehkä.

Nyky-Suomessa ajatus kuulostaa oikeastaan aika radikaalilta.

Voisiko metsällä olla oikeus olla olemassa myös silloin, kun se ei tuota ihmiselle yhtään mitään? Haluan antaa tilaa muille lajeille ja viedä sitä itse mahdollisimman vähän.

Jotain samankaltaista myös metsien mielenterveysvaikutuksia tutkinut Jenni Simkin havaitsi väitöskirjassaan. Metsässä moni kokee olevansa osa jotain suurempaa. Tuntee, että saa olla sellainen kuin on.

Jotain sen kaltaista omakin mieleni tapailee.

Tupsahdamme tutulle metsäautotielle Tuore-Tämäkän kuivasta, rakkapohjaisesta männiköstä hieman ennen porojen erotusaitaa. Tie saa kuljettaa meitä viimeiset kilometrit autolle.

Mitä lähemmäs lähtöpaikkaa tulemme, sitä vähemmän heinää ja sieniä tiellä kasvaa. Tien hiekassa näkyy fatbiken renkaan ja koiran tassujen jälkiä. 
Tunnistan myös omat jälkemme maanantailta.

Otan kengät pois viimeisen kerran ja kahlaan kirkasvetisen Tossarinhaaran yli mönkijänuraa pitkin.

Pian näen tutun peräkontin. Auton keula osoittaa kohti kotia.

71 360 metriä metsää on viisiosainen juttusarja. Sen aiemmat osat löydät alta.

Osa 1: Missä on Suomen pisin metsä?

Osa 2: Peurakairan metsä säästyi, vaikka sitä ei suojeltu

Osa 3: Metsä on loputon vain saduissa

Osa 4: Kun menee metsään, löytää ihmisen jäljet

Koneen säätiö tukee Long Playn metsätoimitusta.