71 360 metriä metsää – Osa 4: Kun menee metsään, löytää ihmisen jäljet

Toimittaja Anna Ruohosella oli haave. Löytää luontokirjoista tuttu, päättymättömän tuntuinen ikimetsä ja kulkea sen läpi. Vaeltajan lisäksi sellaista metsää kaipaa myös luonto.

71 360 metriä metsää -on viisiosainen juttusarja. Sen neljännessä osassa pohditaan ihmisen vaikutusta luontoon ja todetaan, etteivät kaikki jäljet ole saman arvoisia.

KOLMANTENA VAELLUSPÄIVÄNÄ siirrymme Kittilän kunnan puolelle. Suoritamme siirtymän ryömien. Lapin ja Kuivasalmen paliskuntien välissä oleva poroaita on myös Sodankylän ja Kittilän kuntien raja.

Visiitti Kittilässä jää piipahdukseksi, sillä pian alitamme toisen poroaidan ja saavumme lyhyelle vierailulle Mirhamimaaksi kutsutun kohouman eteläosiin. Se on taas Inarin kunnan puolella.

Poroaidat jatkuvat satojen kilometrien linjoina Lapin maisemassa. Niiden tarkoitus on pitää eri paliskuntien porot erossa toisistaan. Peurakairassa ne muistuttavat myös siitä, että vaikka ihmisiä ei kohtaisi, ei näissäkään metsissä voi liikkua törmäämättä merkkeihin ihmisestä. Muutakin tulee vastaan: mönkijäuria, vanhoja nuotiopaikkoja, tyhjä näätäloukku.

On käynyt selväksi, että jos lähtee etsimään täysin ihmisen koskematonta metsää, on tuomittu pettymään. Viimeistään vaeltaja itse tuo maastoon ihmisen jäljen.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ihmisen toiminta olisi metsän kannalta samanarvoista. Yksi kaadettu puu ei muuta metsän ominaisuuksia, eikä yksi mönkijäura estä metsäluontoa toimimasta. Edes yksi tie ei vielä tee sitä.

Porojen laiduntaminen, aktiivinen retkeily tai metsästys vaikuttavat enemmän, mutta nekin on vielä mahdollista sovittaa yhteen ja samaan metsään niin, että myös metsäluonnolle jää tilaa.

Rakentaminen on sitten ihan eri asia. Jos metsän tilalle nousee rakennus, metsäluontoa ei enää ole.

Harvaan asutussa pohjoisessa metsille tuhoisinta on kuitenkin ollut nykyinen avohakkuumetsätalous.

Ilman sitä metsät olisivat pääosin vanhoja, yli 150-vuotiaita. Nuorissa, myrskyn tai metsäpalon tuhoamissa metsissäkin olisi runsaasti elämää ylläpitävää lahopuuta.

Nykymaisema on hyvin kaukana sellaisesta. Se on täynnä sirpaleisuutta ja tasaikäisiä metsäpalstoja. Pienet luonnonmetsien palaset ovat kaukana toisistaan, kuin pieniä saaria valtamerellä.

Kun juttelin Suomen ympäristökeskuksen projektipäällikön Kimmo Syrjäsen kanssa, hän pohti minulle, olisiko mitään Suomen nykymetsien kaltaista voinut syntyä ilman ihmisen vaikutusta. Ainakin siihen olisi vaadittu jokin valtava voima, joka olisi pyyhkäissyt kerralla kokonaisen puusukupolven koko Suomesta. Ehkä asteroidi? 

Muutoksessa on menetetty myös metsien luontaista sopeutumiskykyä. Talousmetsiltä puuttuu luonnonmetsien vuosimiljoonien aikana kehittämä kyky korjata vaurioita ja toipua rajuistakin häiriöistä.

HUOMAAN, ETTÄ vaeltaminen alkaa automatisoitua. Kävelemme, kävelemme ja sitten taas kävelemme. 

Jos pysähdymme, paikalle saapuu nopeasti kuukkeli tai hömötiainen. Täällä niistä tulee itsestäänselvyyksiä, mutta suurimmassa osassa Suomen metsiä nuo linnut ovat jo harvinaisuuksia. Ne ovat vähentyneet samaa tahtia kuin niiden elinympäristöt eli vanhat ja lahopuupökkelöitä sisältävät metsät.

Noin kuuden tunnin kävelyn jälkeen lähestymme kohtaa, jossa metsä katkeaa. Pokantien äänet kuuluvat jo kauan ennen kuin pompsahdamme metsästä asfaltille kohdassa, jossa tien laidassa on pieni lampi.  

Asfaltti jalkojen alla tuntuu kovalta ja joustamattomalta. Suuri Energy Drink -kylkinen musta rekka ajaa ohitsemme. Vilkutamme kuljettajalle ja otamme itsestämme typeriä kuvia tiellä.

Pokantie on kääntöpisteemme. Olemme kulkeneet 37 kilometriä kahdessa ja puolessa vuorokaudessa. Pisin Suomen kartalta löytämämme yhtenäinen luonnonmetsä on kävelty läpi ja edessämme on paluumatka.

Sitä ennen syömme kuitenkin lammen rannalla suklaata.

Metsä toki jatkuisi Pokantien toisella puolella. Käytännössä rakentamatonta ja luonnontilaista Puljun erämaa-aluetta voisi seurailla ainakin Enontekiön Hettaan asti.

Mutta jos etsii pisintä ja yhtenäistä metsää, tuntuisi huijaukselta olla huomioimatta maanteitä.

Myös metsäluonnon suojelussa pitäisi huomioida yhteydet suojelualueiden välillä.

Tarpeeksi laajat ja yhtenäiset alueet mahdollistavat lajien liikkumisen, leviämisen ja niiden populaatioiden ylläpitämisen.

Esimerkiksi Peurakairassa yleinen hömötiainen on paikkalintu, joka elää vuodesta toiseen samalla alueella. Se tarvitsee puiden suojaa ja lahopökkelöitä. Avomaalla lintu on arka, ja harvemmin uskaltautuu liikkumaan suuren avohakkuun läpi tai moottoritien yli. 

Siksi metsän lajit hömötiaisista kasveihin ja selkärangattomiin pikkueläimiin tarvitsevat kulkuväyliä; vaihtelevan levyisiä metsistä tai soista koostuvia vyöhykkeitä, joita pitkin eläimet ja kasvit voivat liikkua. Tutkijat kutsuvat niitä luontokäytäviksi tai ekologisiksi käytäviksi.

Jos niitä ei ole, metsiin sopeutuneiden eliölajien yksilöiden kuolleisuus lisääntyy. Varsinkin, jos niiden elinympäristö on jo valmiiksi pirstaloitunut.

Pari vuotta sitten luontokartoittaja Ari Aalto ja Suomen luonnonsuojeluliiton entinen puheenjohtaja Risto Sulkava esittivät Suomen Luonto -lehdessä kiinnostavan mallin. Siinä metsien ja niiden lajiston suojelua tehostettaisiin yhdistämällä olemassa olevat metsiensuojelualueet koko maan kattavaksi verkostoksi luontokäytävillä.

Aalto ja Sulkava suunnittelivat luontokäytävät kulkemaan valtion mailla aina kun mahdollista. Näin suojelu voitaisiin toteuttaa poliittisella päätöksellä ja yksityisten maanomistajien maata tarvitsisi lunastaa mahdollisimman vähän.

Etelä-Suomessa suurimman osan metsistä omistavat yksityiset metsänomistajat. Heidän metsänsä saataisiin Aallon ja Sulkavan mallissa mukaan luontokäytäväverkostoon vapaaehtoisuuteen perustuvan suojelun avulla. Korvaukset suojelusta maksaisi valtio.

Ainakaan toistaiseksi sen enempää päättäjät kuin Metsähallituskaan eivät ole osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta suunnitelmaa kohtaan. 

Yksittäisenkin luontokäytävän rakentaminen on osoittautunut hankalaksi. Pirkanmaalla luontojärjestöt ovat viime vuosina ajaneet Helvetinjärven ja Seitsemisen kansallispuistojen yhdistämistä luontokäytävällä.

Hanke ei ole edennyt.

LAMMEN VESI ei ole läheskään niin raikasta kuin toivoimme, mutta täytämme vesipullomme ja lähdemme paluumatkalle.

Hiljalleen tien äänet vaimenevat. Pian Hammastunturin vanha metsä on taas kaapannut meidät sisäänsä. Seuraamme liittyy odotettu vieras: ilta-aurinko.

Löydämme romanttisen leiripaikan Nuluspuksan metsänselän itäpuolelta, vanhasta kelojen ja suurten maalahopuiden kansoittamasta männiköstä.

Illuusio särkyy ennen kuin ehdimme saada rinkat selästämme.

Kuulemme äänen, joka kuulostaa jotenkin tutulta, mutta tässä ympäristössä oudolta. Menee hetki, ennen kuin tunnistamme moottorisahan ujelluksen. Kiristämme lantiovyöt ja lähdemme näyttäytymään.

Laskeudumme kohti kapeaa suokaistaletta. Suon takana näkyy kaksi suurta telttaa, joiden vieressä ääntelee aggregaatti ja lapinporokoira, mutta ei ihmisiä.

Ylitämme suon ja pystytämme oman leirimme sellaiselle etäisyydelle, että aggregaatin ääni ei enää kuulu. Ilta-aurinko paistaa suoraan teltallemme. Viritämme vaatteet kuivumaan puiden oksille.  

Leiripaikka on täydellinen edellisiltana säästyneen konjakin nautiskeluun. 

Pian paikalle kurvaa mönkijä. Sitä ajava poromies pysähtyy käärimään sätkää ja alkaa jutustella. Kohtaaminen on kaurismäkeläisen vähäeleinen.

Selviää, että mies on uusimassa Sallivaaran ja Lapin paliskuntien välistä poroaitaa. Jokaisen poromiehen osalle on langennut 490 metriä aidanrakennusta. Työ on loppusuoralla.

Vuosisatojen ajan poronhoito onnistui täällä ilman paliskuntien välisiä satojen kilometrien raja-aitoja. Se pohjautui porojen biologisiin tarpeisiin.

Poro on arktinen märehtijä, joka liikkuu eri vuodenaikoina eri paikoissa. Ihmisen tehtävä oli kulkea porojen mukana ja valvoa niitä.

Poronhoidon vuotuinen rytmi muuttui dramaattisesti 1960-luvulla, kun perinteiset laidunmaat katosivat hakkuiden seurauksena tai jäivät Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden alle. Tämä pakotti porot siirtymään muille alueille. Aidat rakennettiin pitämään porot paliskuntien alueilla.

Jatkamme jutustelua mönkijämiehen kanssa. Pian paikalle saapuu myös itse paliskunnan poroisäntä, joka on ollut myös rakentamassa aitaa.

”Jaa naapureita”, hän sanoo nähdessään meidät. Miehet  kutsuvat meitä kävelijöiksi. Kaltaisiamme ei ole täälläpäin ennen näkynyt.

Kohtaaminen on mukava, mutta tilanteessa on myös jotain symbolista.

Näilläkin seuduilla elettiin ennen niin, että ihminen oli osa luontoa ja sen kiertokulkua. Se ei tarkoittanut sitä, etteikö ihmisestä olisi jäänyt maisemaan mitään jälkiä. Ihminen ei kuitenkaan muuttanut perustavanlaatuisesti luonnon toimintaa.

Niin tapahtui vasta teollisen metsätalouden myötä. Ja kuten poroaidoista huomaa, sen vaikutus säteili myös varsinaisen teollisuuden ulkopuolelle.
 

71 360 metriä metsää -on viisiosainen juttusarja. Sen viimeinen osa ilmestyy 31.12.

Osa 1: Missä on Suomen pisin metsä?

Osa 2: Peurakairan metsä säästyi, vaikka sitä ei suojeltu

Osa 3: Metsä on loputon vain saduissa

Koneen säätiö tukee Long Playn metsätoimitusta.