71 360 metriä metsää – Osa 3: Metsä on loputon vain saduissa

Toimittaja Anna Ruohosella oli haave. Löytää luontokirjoista tuttu, päättymättömän tuntuinen ikimetsä ja kulkea sen läpi. Vaeltajan lisäksi sellaista metsää kaipaa myös luonto.

71 360 metriä metsää on viisiosainen juttusarja. Sen kolmannessa osassa kerrotaan, miten suuret yhtenäiset metsäalueet katosivat Suomesta, ja miksi se on luonnolle ongelma.

AAMULLA LUKITSEMME Tämäkän kämpän ja jatkamme matkaa eteenpäin. Edessä on reissun pisin päivätaival, vajaat 20 kilometriä. Kuljemme luoteeseen, yli Törmäsvaaran ja sieltä kohti Sarviselkää. Tarkoitus on yöpyä Sarviselän länsipuolella Nuluspuksa-nimisen selänteen juurella.

Eläinten polut kulkevat helpoista ja kuivista kohdista. Luotamme niihin. Metsän asukit osaavat valita reittinsä järkevämmin kuin me.

On vähän hassua, että innostuin tästä reissusta. Suoraan sanottuna en oikein ymmärrä vaeltamisen ideaa.

Kehoni vaatii kävelyä nopeatempoisempaa toimintaa; suunnistusta, juoksua, hiihtoa. Tai sitten tehtävän. Kun varaudun talveen marjastamalla, tunnen säästäväni rahaa ja kykeneväni hankkimaan ravintoa muualta kuin kaupasta.

Sosiaalisessa mediassa olen nähnyt ihmisten kehuvan lyhyitä mielenterveyskävelyitä, joita he tekevät luontoon kesken työpäivän.

Kun olen itse yrittänyt samaa, en ole huomannut vaikutusta. Minun pitää olla ulkona vähintään tunti, että pää tuulettuu. Lyhyet pistäytymiset jopa ärsyttävät.

Suomalaisen erä- ja luontokirjallisuuden perusteella voisi luulla, että tämä on sukupuoliasia. 

Kirjoissa erämaihin lähtevät ennen kaikkea vapaudenkaipuiset miehet. Koskematon korpi tarjoaa tilaisuuden kadota, irtautua yhteiskunnan kuristavasta otteesta, kokea pyhyyttä tai testata rajojaan. Nähdä, mikä elämässä on tärkeintä.

Sellainen on asetelma Seitsemässä veljeksessä ja Arto Paasilinnan Jäniksen vuodessa. Vähemmän tunnettu Valter Keltikankaan kirja Seitsemän tuntia erämaata kuvaa syrjäistä Lapin erämaata, jossa vain sitkeimmät selviävät. Ja niin edelleen.

Moderni versio tästä taitaa olla toive arjen aikatauluista ja velvollisuuksista irtoamisesta. Sellaista myös puolisoni toivoi ennen reissua. Päivärytmin sanelisi kellon sijaan luonto ja aurinko.

En oikein saa toiveesta kiinni. Mutta toisaalta, toisin kuin minulla, hänen arkeaan rajaavat työnantajan määräämät työajat.

Nyt nautin kyllä ulkoilmasta ja hiljaisuudesta sekä siitä, että äidin velvollisuudet puuttuvat. 

Mutta en koe vapautta. Olen liian hyvin kartalla. 

Tiedän koko ajan tarkalleen, missä olen, ja jos hetkeksi unohdankin, voin tarkistaa sijainnin puhelimelta. Laskeskelen päässäni, kuinka pitkän matkan päässä meistä läpsyy Porttipahdan tekoaltaan vesi, tai kuinka pitkä matka linnuntietä olisi Pokantielle.

Tarinoiden päättymättömiä korpimetsiä ei enää ole olemassa. Olen asiasta liian tietoinen.

AAMUPÄIVÄLLÄ PUOLISO aloittaa käsien taputtelun. Hän pitää karhuja loitolla.

Tiedämme, että niitä liikkuu tällä seudulla nyt poikkeuksellisen paljon. Emme ole nähneet yhtään karhua, mutta aamutuimaan huomasimme eläinten suon laitaan tekemän polun varressa mustia karhunjätöskasoja.

Karhu on erittäin helppo kuvitella tällaiseen ikiaikaiseen metsään.

Kuljemme pitkän pätkän muhkeassa kuusikossa, kunnes pystytämme etnisen pikaruokaravintolan kaatuneen kuusen rungolle. Kaadamme aamulla keitetyn veden termospullosta thai curry -valmisruokapusseihin.

Ruuan valmistuminen kestää yhdeksän minuuttia. Nojailen valtavaan, kaatuneeseen puuhun ja annan ajatusten harhailla.

On vähän harhaanjohtavaa todeta, ettei erätarinoiden metsiä enää vain ole. Eivät ne kadonneet itsestään, vaan hävitettiin tarkoituksella, ihmisen tarpeiden vuoksi. Nykyinen talousmetsien tilkkutäkki luotiin vieläpä hämmästyttävän nopeasti.

Kun vanhempani syntyivät 1950-luvulla, yhtenäisiä luonnonmetsätaipaleita löytyi vielä Keski-Suomen korkeuksilta. Vuonna 1950 Suomessa oli viisi miljoonaa hehtaaria luonnonmetsiä, joista oli hakattu korkeintaan suurimpia tukkeja.

Sitten metsät alistettiin teollisuuden tarpeisiin. Tavoitteena oli tuottaa  mahdollisimman paljon puuta. Metsänomistajat opetettiin avohakkaamaan ja viljelemään metsää. Soita ojitettiin ja maaperää muokattiin.

Koska puut piti kuljettaa metsistä tehtaille, metsät yhdistettiin pääväyliin metsäautoteillä. Syntyi Euroopan kattavin metsäautoteiden verkosto, yhteensä noin 160 000 kilometriä. Jos hyppää laskuvarjolla satunnaiseen paikkaan suomalaisessa metsässä, lähin metsäautotie löytyy viimeistään noin kilometrin päästä. Vain Lapissa näin ei ole.

Viimeisenä metsätalous levisi sinne, missä metsiin oli vaikeinta päästä: siis pohjoisimpaan Suomeen.

Tänne Peurakairaan metsäkoneet eivät ikinä saapuneet tositoimiin. Mutta monilla mulla pohjoisen paikkakunnilla kävi toisin. Kun avohakkuut levisivät pohjoiseen 1950-luvulla, ne olivat suurempia kuin missään sitä ennen.

Nykyisin vain alle kolme prosenttia Suomen metsämaasta on luokiteltu luonnontilaiseksi eli metsäksi, joita ihminen ei ole muokannut.

LOUNASTAUON JÄLKEEN nostamme rinkat selkään ja astumme kosteaan kuusimetsän varvikkoon. Lähdemme kävelemään kohti Sarviselkää. Iissijoen ylittäessämme siirrymme Peurakairasta Hammastunturin erämaa-alueelle, suojeltuun metsään.

Erämaa-alue on suuri, 1 800 neliökilometrin laajuinen eli yli kahdeksan kertaa Helsingin kokoinen. Eikä se ole Lapissa ainoa laatuaan. Metsien suojelun kannalta tilanne Lapissa on huomattavasti parempi kuin Etelä-Suomessa, jossa suojeltuna on vain muutama prosentti metsien pinta-alasta.

Suojelussa puhutaan usein vanhoista metsistä, tarvitseehan moni metsien laji niitä elääkseen, mutta luonnontilassa kyse ei ole vain metsän iästä.

Kaikki vanha metsä ei ole luonnonmetsää, eikä kaikki luonnonmetsä ole välttämättä vanhaa. Yli 500 vuotiaan kelon vieressä voi olla myrskyn tekemä aukko, jossa kasvaa pieniä männyntaimia.

Metsäluonnon näkökulmasta väliä on myös metsän koolla.

Luonto tarvitsee kahta asiaa: tilaa ja häiriöitä. Metsä on tottunut häiriöihin ja kehittänyt niitä varten nerokkaita korjausmekanismeja. Tutkijat puhuvat häiriödynamiikasta.

Esimerkiksi metsäpalot ja myrskytuhot ovat luontainen osa metsän kiertokulkua. Mutta se toimii vain, jos metsäalueet ovat riittävän laajoja ja toisiinsa kytkeytyneitä. Liian pienen metsäalueen tuli tai tuuli voi tuhota kokonaan.

Silti myös pienillä sirpalemaisilla luonnonmetsälaikuilla on merkitystä. Sekin on luonnondynamiikkaa, jos yksi puu kuolee jossain. Metsän uudistuminen jatkuu.

IISSIJOEN JÄLKEEN alkaa suo-osuus. Maasto muuttuu ensin rehevämmäksi, sitten soiseksi.

Suot yllättävät meidät. Ne ovat kauttaaltaan märempiä kuin oletimme, suorastaan pullukoina vedestä.

Etsimme turvaa kuivilta mättäiltä ja kitukasvuisten mäntyjen ympäriltä. Turhaan.

Kengät hörppäävät vettä. Kahden tunnin tarpomisen jälkeen olemme valmiit leiriytymään heti, kun pääsemme kuivalle maalle.

Lopulta suo päättyy ja syvänvihreä kuusikko nousee silmien eteen. Jäämme sen juurelle.
Saamme leirin pystyyn ja valmistamme trangialla illalliseksi soijarouheella ja riisillä täytettyjä burritoja. Täysikuu valaisee ympäristöä.

Vain erätulet puuttuvat. Puoliso etsii pari kelonpätkää ja ryhtyy tuumasta toimeen. Ei olisi kannattanut. Kun tuli tuskaisen yrittelyn jälkeen vihdoin syttyy, alkaa kaatosade.

Syöksymme telttaan ja joudumme kuvittelemaan, kuinka hienoa olisi ollut istuskella täysikuun loisteessa ja nauttia konjakkihömpsy nuotion edessä. Emme kuitenkaan aio tuhlata konjakkia teltassa. Säästämme sen eeppisempään iltaan.

71 360 metriä metsää on viisiosainen juttusarja. Sen neljäs osa ilmestyy 30.12.

Osa 1: Missä on Suomen pisin metsä?

Osa 2: Peurakairan metsä säästyi, vaikka sitä ei suojeltu

Koneen säätiö tukee Long Playn metsätoimitusta.