71 360 metriä metsää – Osa 2: Peurakairan metsä säästyi, vaikka sitä ei suojeltu

Toimittaja Anna Ruohosella oli haave. Löytää luontokirjoista tuttu, päättymättömän tuntuinen ikimetsä ja kulkea sen läpi. Vaeltajan lisäksi sellaista metsää kaipaa myös luonto.

71 360 metriä metsää on viisiosainen juttusarja. Sen toisessa osassa käy ilmi, miten luonnonsuojelijat ja saamelaiset poronhoitajat pysäyttivät Peurakairaan suunnitellut hakkuut.

OLEMME PUOLISONI kanssa tulkinneet maaston vetisyyttä eri tavoin. Hänellä on jalassaan tuliterät kumisaappaat, minulla vastarasvatut korkeavartiset vaelluskengät.

Jo parin kilometrin jälkeen harmittelen valintaani. Tämäkkäselän ja Kivi-Tämäkän välinen suokaistale on märempi ja leveämpi kuin kartan perusteella kuvittelin.

Kun ylitän suon, kengänvarsien yläpuolelle rullatut housunlahkeet pysyvät nipin napin kuivina. Pidän katseeni tiukasti edessä näkyvällä kuivalla maalla ja tummanpuhuvassa rakassa, joka levittäytyy laajalle.

Koska reittimerkkejä tai polkua ei ole, navigoimme lukemalla maan muotoja ja metsää.

Metsästä puuttuu talousmetsistä tuttu symmetria. On yksittäisiä hiilikylkisiä palokoroja eli metsäpalon jälkeen jättämiä puolikkaita puita. On myrskytuhoja, maassa toisiaan vasten pötkötteleviä hopeisia keloja. Kivet ovat jäkälien peittämiä. Koivun runko on täynnä vaaleina hohtavia taulakääpiä.

Hienot kohdat seuraavat toisiaan. Paljon kaatuneita ja toisiinsa nojaavia maalahopuita pienellä alalla, johon valo laskeutuu hienosti – hieno kohta! Luppoa oksillaan roikottavien puiden piiri – hieno kohta! Kaatuneiden puiden kruunuilta näyttävät juuret – todella hieno kohta!

Osoittelemme hienoja kohtia toisillemme, vaikka en osaa sanoa, mihin hieno kohta loppuu ja mistä seuraava alkaa. Retken aikana otan kymmeniä samanlaisia kuvia näkemistäni hienoista kohdista.

Yleensä tällaista näkee vain suojelualueella. Niiden ulkopuolella metsät ovat useimmiten vähintään kertaalleen hakattuja talousmetsiä.

On pienoinen ihme, että täällä Peurakairassa ei ole käynyt samoin.

Nämä metsät omistaa Suomen valtio. 1990-luvun lopulla Metsähallitus suunnitteli alueelle hakkuita. Jopa niin pitkälle, että se ehti rakennuttaa metsäautotien, sen saman, jota pitkin saavuimme vaelluksemme lähtöpaikkaan.

Hakkuita ei ikinä toteutettu. Vaikka metsiä ei suojeltu, Metsähallitus päätti moninaisten vaiheiden jälkeen jättää ne koskematta.

KÄVELEMME TÄMÄKKÄHAARA-NIMISEN puron myötäisesti kohti Tämäkän kämppää. Se on paikallisten poromiesten hirsimökki. Täysin rakentamaton ei edes Peurakaira ole.

Tuvasta huolehtivat saamelaiset poronhoitajat ovat avainasemassa siinä, että koko metsä on yhä olemassa. Poroisäntä Nilla Hirvasvuopio tarjosi kämppää käyttöömme, kun soitin hänelle ennen reissuamme kyselläkseni alueesta.

Päätimme nukkua ensimmäisen yön kämpällä, vaikka ratkaisu onkin ristiriidassa koskemattomassa luonnossa seikkailun kanssa.

Kun tuvan harmaanruskeat hirsiseinät vihdoin hahmottuvat puiden takaa, yllätyn kuinka paljon ilahdun ihmisjäljestä maisemassa. Sää on sateen jäljiltä utuinen ja lämmin. Jo muutama kilometri maastossa on kostuttanut vaatteemme ja saanut minut haaveilemaan yöstä takkatulen kuivattamassa ilmassa. Kiittelen mielessäni Hirvasvuopion vieraanvaraisuutta.

Kaivan avaimen taskusta, avaan riippulukon ja siirrän oven telkeävän rautaparren sivuun. Asetumme taloksi. Lasken tavarat laverille ja vaihdan ylleni kuivat vaatteet.

Pöydällä lojuu sinikantisia vieraskirjoja. Ne ovat todistusvoimaista luettavaa. Merkintöjä on yli kahdenkymmenen vuoden ajalta.

Yksi käsiala toistuu kerta toisensa jälkeen.

Syyskuussa 2004: Onni, että nämä metsät ovat säästyneet tähän päivään. Täällä hiottujen suunnitelmien ansiosta säästyvät toivottavasti jatkossakin.

Lokakuussa 2005: Tämä on ainutlaatuinen paikka ja kyllä nämä metsätkin vielä suojellaan.

Kesäkuussa 2010: Peurakaira näyttää suojeltuna melkein samalta kuin aiempina vaaran vuosina.

Viestit on allekirjoittanut Sini Harkki, Greenpeace Nordenin nykyinen pääsihteeri. Hän on kulkenut Peurakairassa 2000-luvun alusta alkaen ensin Suomen luonnonsuojeluliiton ja sittemmin Greenpeacen työntekijänä.

Silloin paikallisten poronhoitajien ja Metsähallituksen välille oli syntynyt kiista hakkuusuunnitelmista.

Lapin paliskunta oli menettänyt parissa vuosikymmenessä puolet talvilaitumistaan hakkuiden ja Porttipahdan tekojärven alle. Parhaat jäljellä olevat talvilaitumet sijaitsivat Peurakairassa. Niiden hakkaaminen olisi käytännössä tarkoittanut paliskunnalle vapaaseen laiduntamiseen perustuvan poronhoidon loppua.

Myös ympäristöjärjestöt vastustivat hakkuita. Ne olivat kartoittaneet Peurakairaa ja pitivät sen vanhoja metsiä luontoarvoiltaan korvaamattomina.

Metsähallitusta kumpikaan perustelu ei vakuuttanut. Se ei nähnyt hakkuissa ongelmia. Pohjois-Suomessa oli jo suojeltu paljon vanhoja metsiä. Metsähallitus ohitti myös poronhoitajien huolet.

Ympäristöjärjestöissä tajuttiin, että tarvittaisiin jotain vaikuttavampaa, jotta Metsähallitus suostuisi neuvottelemaan metsien kohtalosta.

Vuosituhannen vaihteessa metsäjätit valmistivat Suomessa vielä painopaperia, ja myivät sitä Euroopan markkinoille. Stora Ensolla oli tehtaat Kemissä ja Kemijärvellä. Niihin meni merkittävä osa myös Metsähallituksen hakkuiden puista.

Greenpeace otti yhteyttä metsäfirmojen eurooppalaisiin asiakkaisiin ja kertoi, että heidän ostamansa paperi aiotaan valmistaa Euroopan viimeisten luonnonmetsien puista. Samalla loukataan saamelaisten oikeuksia.

Se loi erityisesti Stora Ensossa paineen ratkaista tilanne. Yhtiö halusi eroon mainehaitasta ja painosti osallisia etsimään ratkaisun.

Heinäkuussa 2009 neuvottelupöytään saapuivat Metsähallituksen, Lapin liiton, Lapin ympäristökeskuksen, kuntien, paikallisten sahojen, Paliskuntain yhdistyksen ja Saamelaiskäräjien edustajat sekä Greenpeacen Sini Harkki, neuvotteluiden ainoa ympäristöjärjestön edustaja.

Pöydällä oli paitsi Peurakairan, myös seitsemän muun Inarin eteläpuolisen, luonnontilaisen metsäerämaan kohtalo.

Monesti ympäristöaktivistit ovat hakkuita estääkseen turvautuneet suoraan toimintaan. He ovat sitoneet itseään puihin tai metsäkoneisiin ja väistelleet päälle kaatuvia puita hakkuutyömailla.

Nyt sellaisesta dramatiikasta ei ollut tietoakaan.

Neuvottelut käytiin ankeissa kokoustiloissa. Niiden lopputulosta voi kuitenkin pitää historiallisena.

Harkki sekä paliskuntien ja Saamelaiskäräjien edustajat vaativat metsäerämaiden suojelua. 
He nojasivat vaatimuksissaan ympäristöjärjestöjen kartoitusaineistoihin, jotka osoittivat metsien olevan luonnontilaisia.

Lokakuussa 2009 neuvottelut päättyivät. Metsäerämaat siirrettiin Metsähallituksen omalla päätöksellä pysyvästi metsätalouskäytön ulkopuolelle.

Peurakaira on näistä alueista laajin.

Moni Peurakaira-aktiivi puhuu tapahtuneesta ihmeenä. Sini Harkki kuvasi minulle puhelimessa metsien säästymistä ”ehkä tärkeimmäksi asiaksi, mitä on tullut elämässä tehtyä”. Hänelle kyse ei ole pelkästään metsistä, vaan myös metsistä elävistä ihmisistä, jotka haluavat porojensa laiduntavan mahdollisimman vapaana.

VAIKKA SINI HARKKI kirjoittaa vieraskirjassa “suojellusta” Peurakairasta, se ei ole tarkkaan ottaen täysin totta.

Peurakairan metsillä ei ole lain suojaa. Metsähallitus on vain rajannut ne pysyvästi metsätalouskäytön ulkopuolelle. Se voi myös perua päätöksensä.

Tai entä jos Peurakairan metsistä kiinnostuisi jokin muu taho kuin metsäteollisuus?

Lapin muista syrjäisimmistä kolkista on viime vuosina raivattu tilaa esimerkiksi matkailulle. Luksusmajoituksia varten vedetään teitä ja voimalinjoja.  

Ironista on se, että näihin kohteisiin saapuvat kansainväliset matkailijat etsivät samaa kuin mekin: koskematonta luontoa ja hiljaisuutta.

Sitä ilta Tämäkän kämpällä tarjoaakin. Suuntaan takaisin ulos tarkistamaan, pystyisikö viereisessä purossa uimaan. Löydän yhden suuren herkkutatin, reissun ainoan.

Paistan sen vanhalla kaasuliedellä voissa ja nautiskelen koskemattoman luonnon hiljaisuudesta.

71 360 metriä metsää on viisiosainen juttusarja. Sen kolmas osa ilmestyy 29.12.

Osa 1: Missä on Suomen pisin metsä?

Koneen säätiö tukee Long Playn metsätoimitusta.