71 360 metriä metsää – Osa 1: Missä on Suomen pisin metsä?

Toimittaja Anna Ruohosella oli haave. Löytää luontokirjoista tuttu, päättymättömän tuntuinen ikimetsä ja kulkea sen läpi. Vaeltajan lisäksi sellaista metsää kaipaa myös luonto.

71 360 metriä metsää on Long Playn viisiosainen juttusarja. Sen ensimmäisessä osassa selviää, miten vaikeaa voi olla löytää Suomesta metsää.

TÄMÄ PAIKKA on upea. Ympärilläni seisoo paksuja kilpikaarnaisia mäntyjä ja kyljistään kopisevia hopeanharmaita keloja. Jalkojeni alla mustikanvarvut vaihtuvat puolukkaan ja taas mustikkaan. Maa on ruskan punaama.

Siellä täällä lojuu pehmeäksi lahonneita, maassa makaavia puita.  Ne kertovat metsän olevan poikkeuksellinen.

Taivas ylläni on tasaisen harmaa, varjoja ei ole. Haluaisin kuulla honkien huminan, mutta puita heiluttava tuuli puuttuu. Sen sijaan kuulen kumisaappaissa lompsivan puolisoni askeleet. Ja sitten kuuluu kahinaa, kun noin sadan metrin päässä meistä porot ottavat äkkilähdön meidät huomattuaan. Ne juoksevat tiehensä valkoiset perät vilkkuen.

Nappaan vaellushousujen reisitaskusta puhelimen ja tarkistan sijaintini karttasovelluksen offline-kartasta. Sininen täppä näyttää paikakseni Sodankylän pohjoislaidalla sijaitsevan Tämäkkäselän metsän.

Ympärillämme leviää karu, harmaahipiäinen männikkö, jota reunustavat upottavat aapasuot. Kartoilta nimeä ei löydy, mutta paikalliset kutsuvat aluetta Peurakairaksi.

Peurakairan alue kattaa yhteensä yli 35 000 hehtaaria. Se on Suomen suurin virallisten suojelualueiden ulkopuolella sijaitseva metsäerämaa. Pinta-alasta noin 9 400 hehtaaria on vanhoja ja luonnontilaisia metsiä. Tutkijat ovat löytäneet täältä mäntyjä, jotka olivat pyöräyttäneet ensimmäiset vuosirenkaansa 1510-luvulla, Martti Lutherin ja Kristoffer Kolumbuksen aikaan.

Kyseessä on pisin kartalta löytämämme yhtenäinen luonnontilainen metsäalue, ja aiomme puolisoni kanssa kävellä sen läpi.

Olen innoissani. Reissua on suunniteltu kahden vuoden ajan. Viimein on lähdön hetki.

OLEN TÄÄLLÄ kirjailija Anni Kytömäen ansiosta.  

Hänen romaaneissaan ihmiset vaeltavat päättymättömän tuntuisissa metsissä jopa viikkoja ilman, että taival katkeaa mihinkään ihmisen rakentamaan.

Kytömäen metsät ovat usein reheviä, puut niin suuria ja tuuheita, että vaeltaja voi käpertyä kuusen alle nukkumaan.

Kirjoja lukiessani olen pohtinut, voisiko ikiaikaiselta ja loppumattomalta tuntuvan metsän kokea muuallakin kuin kirjoissa. Huomasin palaavani ajatukseen vuosi toisensa jälkeen. Miltä metsän päättymättömyys ja tuntemattomuus tuntuisivat?

Päätin ryhtyä selvittämään asiaa. Etsisin Suomesta mahdollisimman pitkän luonnontilaisen metsäalueen. Jos Kytömäen kirjojen tunnelman voi kokea jossain, niin siellä.

Puhuin matkakumppaniksi puolisoni. Ainoan ihmisen, jonka kanssa voisin kuvitella tällaiselle reissulle lähteväni. Hän sai myös suunnitella tarkan vaellusreitin, mutta ensin piti selvittää, missä Suomen pisin luonnontilainen metsä on.

Se oli yllättävän vaikeaa.

Suomen pinta-alasta kolme neljäsosaa on kyllä metsämaata, mutta metsät ovat sirpaleisia. Varsinkin Etelä-Suomessa ne rajautuvat kaikkialla rakennuksiin tai katkeavat teihin, rautateihin tai sähkölinjoihin.

Siksi suuntasimme katseemme pohjoiseen. Siellä asutus on vähäisempää ja tiet harvemmassa. Myös suojeltua metsää on enemmän, esimerkiksi Lapissa noin viidennes maakunnan metsistä.

Mutta pian huomasimme kaksi uutta ongelmaa.

Mitä pohjoisemmaksi menee, sitä arktisemmaksi luonto muuttuu. Kitukasvuiset koivikot tai paljas tunturinlaki voivat olla koskemattomia, mutta Kytömäen kirjojen kaltaista metsäerämaata niistä ei saa tekemälläkään.

Toinen ongelma liittyi karttoihin.

Kaikki helppokulkuiset metsät on merkitty perustason maastokarttaan samanlaisella valkoisella värillä. Mistään ei erota, koostuuko jokin metsä luonnon vuosisatoja sitten synnyttämistä ikihongista vai 50 vuotta sitten istutetuista männyistä.

Kansallispuistot hylkäsimme heti kättelyssä. Merkityt reitit, huolletut tulipaikat tai muiden retkeilijöiden laumat eivät sopineet suunnitelmaamme, vaikka ympäröivä puusto olisikin lähes luonnontilaista.

Osa pohjoisen kansallispuistojen erämaisemmista alueista on myös ehtinyt olla metsätalouden piirissä vielä sotien jälkeen, ennen kansallispuistojen perustamista. Niiden metsä ei välttämättä ole vielä kovin vanhaa tai luonnontilaista.

Yritin ratkoa ongelmaa lukemalla tänä vuonna ilmestynyttä Retki ikimetsään -kirjaa. Siinä luontokuvaaja Teemu Saloriutta kirjoittaa 11 päivää kestäneestä vaelluksestaan pohjoisen laajojen luonnonmetsien läpi.

Pian kuitenkin tajusin, että Saloriutan reitti ei kulkenut yhdessä yhtenäisessä metsässä. Hän vaelsi myös soilla ja ylitti useita maanteitä. Sellaisia ei Kytömäen romaaneissa ole.

Oli pyydettävä apua. Otin yhteyttä luontokartoittaja Ari Aaltoon, joka on kartoittanut valtion mailla sijaitsevia luonnonmetsiä. 

Kysyin, mihin hän suuntaisi, jos tarkoituksena olisi kävellä mahdollisimman pitkän ja luonnontilaisen metsäalueen läpi. Hän tarjosi kolmea vaihtoehtoa, jotka kaikki sijaitsevat Ylä-Lapissa.

Ensimmäinen reitti kulki Inarin Kutturasta kohti Sodankylän Vuotsoa, mutta oli vain 25 kilometrin mittainen.

Toinen reitti, Vätsärin erämaa-alue itärajan pinnassa, oli lähes sata kilometriä pitkä ja taatusti erämainen, mutta sen pohjoisosat ovat karuja. Puita on, mutta ne ovat pieniä ja harvassa. Ei kuulostanut etsimältäni metsäerämaalta.

Aallon kolmas vaihtoehto oli paras. Se kulki Nelostien ja Pokantien rajaamalla metsäalueella Kittilän, Inarin ja Sodankylän kuntien alueella. Alueella sijaitsi Hammastunturin erämaa-alue, mutta myös sen ulkopuolella oli paljon luonnontilaista metsää.

Tiet eivät halkaiseet metsiä, eikä alueella ollut asutusta tai turistikohteita.

Jos Suomen pisimmän metsän määrittelee luonnontilaisuuden, metsäisen olemuksen ja infrastruktuurin puuttumisen perusteella, se löytyisi hyvin todennäköisesti juuri täältä.

ALOITAMME VAELLUKSEN Vuotson länsipuolelta. Olemme körötelleet metsäautotietä puolisen tuntia, kun saavumme Tossarinhaaralle. Se on joki, jonka ylittävä silta on purettu, joten jätämme auton tien varteen.

Kahlaamme joen yli ja nousemme takaisin tielle, jota reunustaa Peurakairan ikiaikainen männikkö. Edessä on yhteensä noin 70 kilometrin taival. Puolisoni on suunnitellut reitin kulkemaan metsäharjanteita pitkin, jotta väistäisimme suot.

Haluamme vaeltaa nimenomaan metsässä, mutta myös märkä syksy vaikuttaa valintaan. On varmaa, että suot upottavat ja ovat hankalia kulkea.

Aluksi kuljemme metsätiellä, josta näkee, ettei siinä ole ajettu autolla aikoihin. Maljasienet ja ryppäinä ryöpsähtelevät kangastatit valtaavat alaa. Tie heinittyy hyvää vauhtia.

Sitten astumme männikön sekaan.  

Meitä ympäröi metsä, joka on saanut alkunsa jääkauden jälkeen. Siitä lähtien se on kehittynyt omaan tahtiinsa. Puut ovat syntyneet, kuolleet ja jatkaneet muiden lajien palvelemista lahopuina. Ihminen ei ole metsän kehitykseen juuri puuttunut. Sellainen jatkumo on nyky-Suomessa harvinaista.

Luonnonmetsän avaruus hämmentää. Olen unohtanut, kuinka väljä ikiaikainen pohjoinen männikkö on. Valolla on tilaa, kun synkät pusikot puuttuvat.

Olemme suunnitelleet ensimmäiselle päivälle vain seitsemän kilometrin taipaleen. Se ei ole pitkä matka. Silti en muista, että olisin koskaan kävellyt edes sen pituista yhtäjaksoista ikimetsää.

On vaikea käsittää, miten harvinaisessa paikassa olemme.

71 360 metriä metsää on Long Playn viisiosainen juttusarja. Sarjan toinen osa ilmestyy 28.12.

Koneen säätiö tukee Long Playn metsätoimitusta.