Yksi näyttelijä kaikkien puolesta, sattumalta

Joskus onnistuneet teatteriesitykset syntyvät lähes vahingossa.

Britannian näytelmäkirjailijoiden eturiviin kuuluva Simon Stephens, 54, teki ohjaaja Sam Yatesin pyynnöstä sovituksen ihailemansa Anton Tšehovin Vanja-eno-näytelmästä (1899). Hän oli jo aiemmin tehnyt uudet sovitukset Tšehovin Lokista (1896) ja Kirsikkapuistosta (1904).

Stephens ja ohjaaja Yates halusivat esitykseen ehdottomasti näyttelijä Andrew Scottin, jonka kanssa molemmat olivat työskennelleet aiemmin. Scott muistetaan muun muassa televisiosarjoista Ripley ja Uusi Sherlock sekä elokuvasta All of Us Strangers. ”Hän on näyttelijänä puhdas runoilija”, luonnehtii Itä-Lontoossa puhelimeen vastaava Simon Stephens.

Työpajassa käsikirjoittaja Stephens, ohjaaja Yates ja näyttelijä Scott lukivat näytelmän repliikkejä vuorovetoina läpi. Jossain vaiheessa workshopia Scott luki puolivahingossa Jelenan, elokuvaohjaajan vaimon, repliikin. Se oli niin kiinnostavaa, että heräsi ajatus, aluksi vitsinä: mitä jos Scott tekisikin yksin kaikki näytelmän kahdeksan roolia. ”Kun Andrew suostui, se oli tavallaan kaunis sattuma.”

Esitys pyöri loppuunmyydyille katsomoille sekä Lontoossa että New Yorkissa vuosina 2023–24. Nyt sovitus on tuotu Suomen Kansallisteatteriin, jonka suomenkielisessä versiossa kaikki kahdeksan roolia esittää Ilja Peltonen.

SIMON Stephens sanoo suoraan ihailevansa Tšehovia. ”Hän on minusta suorastaan majesteettinen, kirjailijoista suurin. Eikä vain dramaatikkona, vaan on jopa epäreilua että hän on yhtä mestarillinen myös novelleissaan – ja kirjeissään [joita on ilmestynyt suomeksi kahden kirjan verran].”

Stephensin mukaan Tšehovin novelleilla on ollut häneen suurempi vaikutus kuin näytelmillä. Näytelmät olivat hänelle pitkään arvoitus, hän ei kerta kaikkiaan tajunnut miten esimerkiksi Kirsikkapuisto toimi ja oli niin vaikuttava. Saadakseen mysteerin vastauksen hän luki näytelmää uudestaan ja uudestaan ja alkoi nähdä, että kaikki merkittävä tapahtuu rivien välissä. Myös seksuaalisuus, jota ei suoraan käsitellä.

Stephens on aiemmin todennut, että hänelle oli myös merkittävää havaita samankaltaisuus Kirsikkapuiston ja hänen kotipaikkansa Itä-Lontoon välillä. Tšehov kuvaa vanhaa maailmaa, jossa kartano ja kirsikkapuisto on pakko myydä grynderille. Itä-Lontoo gentrifikoitui ja porvarillistui vauhdilla, ja siellä vuosikymmeniä asuneiden työväenluokan perheiden oli pakko muuttaa muualle. Pubit muuttuivat fiineimmäksi ja tarjonta kallistui.

Suomessa oli pitkään vallalla runollinen ja tunnelmoiva Tšehov-perinne, jossa ihmiset vaelsivat valkoisissa asuissa pitkin dekoratiivisia lavasteita ja tuijottelivat kaukaisuuteen. Monet tulkinnat ovat viime vuosikymmeninä tuoneet Tšehovin näytelmiä nykyaikaan, myös ilman että tästä on erityisemmin muistutettu puvustuksella, lavastuksella tai musiikilla.

Stephensin mielestä Tšehovin näytelmien jatkuvan esittämisen merkittävä syy on, että Tšehov kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat henkisesti hajalla ja joista monet ovat menettäneet tai menettämässä omaisuutensa.

”Tähän on monien nykyaikana helppo samastua.”

MIKÄ Tšehovissa Stephensin sitten lumoaa? ”Tšehovilla on kaksi isoa teemaa: rakkaus ja onni. Yleensä hänen ihmisensä eivät näitä pysty tavoittamaan, joten he ovat varsin onnettomia. He ovat joko rakastuneita vääriin ihmisiin, jolloin rakkaus ei täyty, tai he kokevat elämänsä olevan merkityksetöntä ja menneen hukkaan.”

Stephens kehuu Tšehovin kykyä kirjoittaa tiiviissä muodossa täyteläisiä henkilökuvia. ”Monia hänen ihmisiään yhdistää se, etteivät he pysty sanomaan mitä ajattelevat – ja silti heidän sisäinen maailmansa tulee katsojalle rivien väleistä hyvin selväksi.”

Kirjailija sanoo, että yksi taustavaikuttaja heidän Vanjalleen oli Louis Mallen ohjaama elokuva 42. kadun Vanja-eno (1994), jossa joukko näyttelijöitä kokoontuu New Yorkissa harjoittelemaan näytelmää vanhaan elokuvateatteriin. He tulevat paikalle, ottavat päällysvaatteensa pois ja alkavat mutkattomasti lukea näytelmää pöydän ääressä. Kunnes menevät taas tahoilleen.

Vanja-enon vanhan painetun suomennoksen (Eino Kalima) alaotsikko ei ole kovin vetävä: ”Kuvia maalaiselämästä”. Näytelmän nimihenkilö, 47-vuotias Vanja on hoitanut vuosia professori Serebrjakovin maatilaa sisarentyttärensä Sonjan kanssa. Vanja on professorin ensimmäisen, edesmenneen vaimon veli, ja tilaa hänen kanssaan hoitava Sonja professorin tytär tuosta avioliitosta.

Tilan tuotto on mennyt professorin kaupunkielämän tukemiseen. Vanja ihastuu eläköityneen professorin mukanaan tuomaan nuoreen, 27-vuotiaaseen toiseen vaimoon. Samoin käy tilalla säännöllisesti vieraileva lääkäri Astroville.

Sonja on puolestaan rakastunut Astroviin, vailla vastakaikua. Tilanne kärjistyy kun professori – joka on Stephensin versiossa elokuvaohjaaja – ilmoittaa haluavansa myydä tilan. Tämä on liikaa ilotonta ja mollivoittoista elämää viettävälle Vanjalle, joka muutenkin pelkää elämänsä romahtavan.

Sovituksessa henkilöiden nimet on päivitetty suomeen sopiviksi ja heistä puhutaan vain etunimillä, kuten englanninkielisessä versiossakin. Se, että maatilalle tuleva professori on ammatiltaan elokuvaohjaaja eikä professori, oli ohjaaja Sam Yatesin idea.

”Minusta se oli nerokasta. Kuka piittaa mitä sotkua joku professori käy elämässään läpi? Mutta sen sijaan kaikkihan me haluamme olla elokuvaohjaajia!”  

TŠEHOV luonnehti Vanja-enoa komediaksi ja sellaisia piirteitä näkemässäni Andrew Scottin tulkinnassa olikin runsaasti. ”Samalla kun Tšehov kuvaa sitä kuinka kaikki henkilöt ovat omalla tavallaan onnettomia, hän kuvaa hyvin heidän inhimillisyyttään ja hölmöyttään”, Stephens sanoo. ”He ovat rakkauden kaipuussaan hyvin riipaisevia. Juuri kuvaamalla ihmisten käytöstä pienillä koomisilla vivahteilla hän päästää heidän epätoivonsa ja surunsa vapaaksi.”

Koomisia puolia Vanjassa korostaa myös Johanna Freundlich, jonka Kansallisteatteri pyysi esityksen ohjaajaksi. ”Tšehovin ihmisille elämä ei ole tyylipuhdas suoritus, vaan pikemminkin kuin kolmella jalalla lönköttelevä koira. Henkilö voi olla katkera ja hauska samaan aikaan. Ihmiselle, ihmiselolle, irvaillaan mutta samaan aikaan se voi näyttäytyä valoisana, suupielet menevät välillä ylös, välillä alas.”

Stephens on 1990-luvun puolivälistä saakka kirjoittanut parikymmentä omaa näytelmää ja runsaasti sovituksia, sekä muista klassikkonäytelmistä että romaaneista. Henrik Ibseniä, Jon Fossea, Bertolt Brechtiä, Max Frischiä, José Saramagoa. Hänen menestynein dramatisointinsa on Suomessakin nähty sovitus Mark Haddonin romaanista Yöllisen koiran merkillinen tapaus, joka pyöri Lontoossa vuosia.

Stephens sanoo sovituksissaan pyrkivänsä ehdottomasti säilyttämään alkuperäisten teosten hengen. Venäjää hän ei itse osaa, vaan Vanjan sovitus perustuu varhaisempaan englanninkieliseen käännökseen, jota Stephens pitää sanatarkkana, mutta akateemisena. Se ei sovi näyttelijöiden suuhun.

”Sovittaessani pidän olennaisena, että dialogi kuulostaa siltä, miten ihmiset oikeasti puhuvat. Vanjan sovitus ja workshop kestivät noin vuoden, tapasimme parin kuukauden välein ennen kuin harjoitukset alkoivat. Nelinäytöksinen Vanjahan on varsin pitkä näytelmä, ja työ oli myös paljolti tiivistämistä. Tiivistämistä ja selkeyttämistä.”

Kansallisteatterin Eva Buchwaldin ja Ilja Peltosen englannista tekemästä suomennoksesta löytyy myös muutama kirosana, joita Tšehovilla ei alunperin toki ole.

”Sovittaessa piti pitää huoli siitä, että tapahtumat pysyvät ymmärrettävinä ja katsoja kykenee näkemään, milloin puhuja vaihtuu. Ymmärrän kyllä että ihmisillä, joille Vanja ei ole tuttu, tämä puoli on välillä haasteellista. Mutta monet kohtaukset ja henkilöiden tunteet ja ajatukset niissä vain kirkastuivat tiivistäessä, esimerkiksi Vanjan äidin kohdalla.”

STEPHENSILLE suuri oivallus oli, että vaikka näytelmässä on kahdeksan henkilöhahmoa, se alkoi sovituksen edetessä tuntua yhdeltä persoonalta, samalta ihmiseltä, jolla on eri puolia. ”Se että esityksessä on vain yksi näyttelijä, tukee tätä: voi ajatella että kaikki tapahtuu tai on tapahtunut hänen päässään, että hän muistelee ja tekee tiliä elämästään.”

Tämä tulee hyvin esiin Ilja Peltosen varsin vimmaisessa tulkinnassa, jossa siirtymät henkilöstä toiseen liukuvat toisiinsa kiinni kuin helminauhan helmet.

Tšehovin näytelmissä paikan merkitys on suuri. Vanja tapahtuu maatilalla, johon Vanja on sidottu. Kolme sisarta tapahtuu syrjäisessä varuskuntakaupungissa, josta sisaret kaihoavat Moskovaan. Kirsikkapuisto uhkaa mennä vasaran alle, jos kukaan ei keksi tapaa pelastaa se. Lokissa kuuluisa näyttelijätär palaa maatilalle, jossa hänen poikansa asuu.

Soolo-Vanjassa tämä puoli vielä korostuu, koska ainoa näyttelijä on yksin lavalla eikä poistu sieltä, ei pääse pois, on tilan, olotilan ja oman päänsä vanki. Tämä on kouriintuntuvaa Ilja Peltosen tulkinnassa, jota esitetään Kansallisteatterin Taivassalissa varsin pienellä, Katri Rentton lavastamalla kolmiomaisella tilalla salin nurkassa.

Sooloesitykset ja monologit ovat näyttelijälle silmin nähden erittäin vaativia. Taukoja ei ole, muistettavaa on kokonaisen näytelmän verran, muilta näyttelijöiltä ei saa tukea, kaikki on omilla harteilla. Ne ovat myös näyttelijätaiteen vaatimusten ja monipuolisuuden näytöksiä, korostetusti taidonnäytteitä. Ja lopulta myös työvoittoja.

Kansallisteatterissa nähtiin kaksi vuotta sitten Suzie Millerin monologinäytelmä Prima Facie, jossa Annika Poijärvi esitti raiskatuksi tullutta juristia. Kansallisteatterilla on lajissa vahva traditio, esittihän Tarmo Manni Mielipuolen päiväkirjaa nelisensataa kertaa. Mihin sitä muita näyttelijöitä tarvitaan, jos yksinkin pärjää.