Yhdysvallat on seksiä, kuolemaa ja tekopyhyyttä, kertoi mauton dokumentti 1970-luvulla ja nousi suomalaisten suursuosikiksi

Sivistynyt ihminen sanoo katsovansa mielellään dokumentteja. Hitaita, pohdiskelevia, ymmärrystä lisääviä.

Se on osittain totta elokuvateattereissakin. Suomen katsotuin dokumenttielokuva on Järven tarina, satumuotoinen luontotaltiointi veden äärellä.

Toiseksi katsotuin, tilastoitujen aikojen kaikkein suosituin ulkomainen dokumentti kertoo muuta.

Kilpa-autot räjähtävät tulipalloksi sirkusmaisen musiikin tahtiin. Kertoja luettelee Indianapolis 500 -kisassa kuolleita ajajia ja katsojia. Yksi makaa radan reunalla.

Lentävä vaihto pikakatsauksiin seksuaalisuudesta. Tämä on Amerikka -dokumentissa ei vitkutella: on niin paljon yhdysvaltalaista kulttuuria esiteltävänä.

Missikisan ehdokkaat pitävät maailmanparannuspuheita yläosattomissa. Kamera zoomaa rintoihin. Dokumentin kertojan mukaan amerikkalaisten mieleen ovat ”toinen toistaan giganttisemmat rinnat”.

Pian puolialaston miesstrippari heiluu lavalla, ja naiskatsojat tunkevat seteleitä hänen alushousuihinsa. Selostetaan, että stripparit vievät naiset ”alkukantaiseen ekstaasiin”.

Kertojan mukaan Amerikka on muuttunut vain muutamassa vuodessa maailman viktoriaanisimmasta maasta sellaiseksi, jossa harrastetaan avoimesti seksiä uusilla tavoilla.

Totta tai ei, Tämä on Amerikka keräsi 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa 159 367 katsojaa, yli kolmen Olympiastadionin täydeltä suomalaisia. Röyhkeästä roskaelokuvasta tuli yksi merkittävimmistä dokumenttielokuvista Suomessa.

Mainosjulisteissa Vapaudenpatsas näytti keskisormea, esitteli takamustaan ja juhli rinta esillä, mutta nykyään elokuvaa ei löydy juuri mistään.

Sen voi katsoa ainoastaan suttuisena versiona pornosivustolta tai yhdysvaltalaisen äärioikeiston suosimasta Rumble-videopalvelusta. Tai sitten on etsittävä käsiinsä vähän erilainen vhs-keräilijä.

Katselukokemus šokeeraa, eikä tunnetta helpota, ettei ohjaajasta Romano Vanderbesista löydy juuri mitään tietoa. Hän sentään rakensi järkky-Amerikasta kokonaisen trilogian.

TÄMÄ ON AMERIKKA sai ensi-iltansa helsinkiläisessä Rigoletto-elokuvateatterissa juhannuksen jälkeen 1978. Ikäraja oli tietenkin K18.

Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Helena Ylänen kutsui sitä mauttomaksi.

”Elokuva toimii pornosävyisenä dokumenttina pornografisen mielenlaadun ulottuvuuksista”, hän kirjoitti.

Myös muut kriitikot lyttäsivät.

Uudessa Suomessa elokuvaa nimitettiin "pirun raamatunluvuksi" ja Kansan Uutisissa sensaationkalasteluksi Amerikan ”haisevalla takapihalla”.

Saman lehden Ywe Jalander kuvaili sitä viihdelehtimäiseksi.

”Ehkä tästä elokuvasta olisi syytä vaieta, jotta sitä ei tulisi tahtomattaan mainostaneeksi.”

Jalander tulkitsi elokuvan esittävän torjuttuja toiveita. Siksi sitä katsomalla saattoi ehkä vähentää ”syyllisyydentunteita” samaan tapaan kuin väkivaltaviihde saattaa vähentää väkivaltaisuutta, hän analysoi.

Ehkä elokuva vapautti suomalaisia rietastelun haluista.

Lukijat varmasti lukivat kritiikkejä suosituksina: mitä tylympi lyttäys, sitä parempi elokuva.

Šokkielokuvat saattoivat pyöriä ronskeihin elokuviin erikoistuneiden teattereiden ohjelmistossa kuukausien ajan. Suomalaiset olivat jo aiemmin rynnänneet katsomaan ruotsalaisia, valistukseen verhottuja Rakkauden kieli -seksielokuvia.

Tämä on Amerikka antoi mahdollisuuden nähdä kerralla laajan kattauksen harvinaisia näkyjä.

Saattoi tirkistellä, kuinka alastomat rinkiin asettuneet keski-ikäiset paransivat miestä impotenssista. Urheilukatsauksissa miehet painivat vapaapainia, naiset mutapainia. Tiedekin oli niin kehittynyttä, että ihmisiä syväjäädytettiin.

IHAN KAIKKEA ei suomalaisten silmille sallittu. Elokuvatarkastamo kehotti leikkaamaan pois joitakin kohtauksia.

Liikaa olivat ”maalatun miehen itsensä hipelöinti”, miehen oraalinen hyväily, tekofallos, falloksen maalaaminen ja seksimyymälän falloskohtaus. Lisäksi ”huonoa sisältöä” edusti miehen sadistinen ruoskintakohtaus.

Hyvän maun vastaisuus oli vielä tuohon aikaan erilaisten sisältöjen kieltoperuste, josta on sittemmin korkeimman hallinto-oikeuden päätöksillä luovuttu.

Järkyttävät dokumentit joutuivat usein saksittavaksi, mutta silti mukaan pääsi kohtauksia, joita ei olisi voinut esittää aikalaistelevisiossa.

Šokkidokumenttien lajityyppi mondoelokuva oli saanut nimensä vuoden 1962 italialaisdokumentista Mondo Cane, johon koottiin järkytystä tavoittelevia tallenteita eri maista.

Sen kaltaiset dokumentit voi nähdä elokuvan uudistajina. Tämä on Amerikka jatkoi perinnettä.

”Se kokeilee rajoja, että siinä mielessähän se menee modernismin piikkiin. Eli esittää jotakin sellaista, mitä muut eivät esittäneet”, dokumenttitutkija Jari Sedergren sanoo.

Suomalaiset selvästi pitivät siitä, miten amerikkalaisuutta kuvattiin.

Jatko-osa, Tämä on Amerikka, osa 2, sai ensi-iltansa vuonna 1980 ja oli ensiosan tavoin jättihitti. Se houkutteli yli 130 000 katsojaa. Määrä olisi nykyään ilmiömäinen.

Kakkososalle kriitikot eivät vaivautuneet enää edes nälvimään. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin arkistoista ei löydy kuin yksi Kansan Uutisten tuskastunut arvio.

Aamulehden yleisöpalstalla nimimerkki Go, America, go kirjoitti, että Amerikka-kuvan hyväksyvä katsoja ”omaa korkeintaan hyytelössä piehtaroivan puolialastoman naisen jalkoja hierovan miehen älyllisen tason”.

Sittemmin menestysdokumentit on lähes unohdettu. Niistä ei juuri löydy arvosteluita, juttuja, saati akateemista tutkimusta.

Tiedetään, että Vanderbesin työtavat joutuivat arvostelun alle hänen myöhemmässä elokuvassaan Sex O'Clock News, jossa fiktio ja dokumentti sekoittuivat aiempaa rohkeammin.

The Washington Post uutisoi, että lihavia puolustavan National Association to Aid Fat Americans -järjestön edustajat vaativat elokuvan tekijöiltä miljoonakorvauksia.

Yhdessä osiossa oli esitetty kuvia lihavista ihmisistä ja lisätty päälle kotieläinten ääntelyä.

”Halpaa roskaa”, lihavien edustaja sanoi.

SUOMESSA MENESTYS tuli tyhjään maaperään.

Tämä on Amerikan aikaan meillä puhuttiin dokumenttielokuvan kriisistä. Televisio oli vienyt tiedonvälittäjän roolin.

Oli herännyt huoli, että kuvien tulvan myötä niiden todistusvoima vähenisi.

Suomalaisella dokumentilla ei ollut silloin kunnon kaanonia, eikä ole oikeastaan vieläkään. Ei ole muodostunut laajaa vanhojen laatuelokuvien katalogia, johon voisi näppärästi viitata.

Ennen 1980-lukua valmistuneista pitkistä dokumenteista jäljen on jättänyt oikeastaan vain Jörn Donnerin kansakuntaa kartoittanut Perkele! Kuvia Suomesta (1971), joka sai sekin mainetta sensuroiduilla seksikohtauksilla.

Suomessa dokumentarismi on tarkoittanut lähinnä erilaisia lyhytelokuvia, joita sensuroitiin tarkasti. Teemoja hallitsivat pitkään kansalliset päämäärät, erityisesti Suomen kyvykkyyden pönkitys. 1960-luvulla estetiikka politisoitiin, mutta yhteiskunnallinen into ei tuottanut merkkiteoksia.

Ulkomaiset dokumentaristit tajusivat houkutella seksillä ja rockilla.

Erityisesti Tämä on Amerikka iski oikeaan hetkeen. Sosialististen utopioiden sijaan katsojia alkoi kiinnostaa markkinatalouden ja vapaan elämäntyylin huuma, ja sellaista dokumentti näytti. On esimerkiksi vanhusten bordelli, drive in -hautaustoimisto ja keskiluokkaisia satanisteja.

Kokonaisvaltaisimmin elämä koetaan uhkapelien Las Vegasissa, jossa hääpari lähtee juhlan kunniaksi ilotalomaisesta sviitistään ammuskelemaan. Ajanvietteen kerrotaan valmistavan elämään urbaanissa Amerikassa.

Tuohon aikaan dokumentintekijöiltä toivottiin erityisesti totuudellisuutta: Filmihulluun kirjoittanut Mikko Piela näki dokumentin rypevän rappiossa, koska ”filmiväki on ryhtynyt sepittämään”.

Hän saattoi viitata Tämä on Amerikan kaltaisiin dokumentteihin.

Ykköselokuvassa lavastetulta vaikuttaa kohtaus, jossa poliisi käy keskustelemassa Golden Gaten kaiteen yli katselevan miehen kanssa. Sanfranciscolainen silta esitellään jännittävänä itsemurhantekopaikkana. Rantavartiosto nostaa ruumista vedestä.

Kakkoselokuvassa huomiota on saanut kohtaus, jossa elinkautisvanki teloitetaan sähkötuolissa. Kuvakulma vaihtelee niin, ettei tilanne voi olla muuta kuin lavastettu.

OHJAAJA ROMANO Vanderbes saapui Helsinkiin markkinoimaan trilogian päätösosaa Paljastuksia Amerikasta vuonna 1992.

Paikalla oli paljon toimittajia, myös Aamulehden Matti Apunen, josta tuli myöhemmin päätoimittaja ja elinkeinoelämän vaikuttaja.

Apunen teki lyhyessä jutussaan selväksi, että mondoelokuvat olivat roskaa ja suureksi osaksi silkkaa satua. Siksi hän yllättyi, että tekijä olikin ”suittu bisnesmies”, joka oli saavuttanut mondoelokuvilla satojen tuhansien dollarien voitot pelkästään Yhdysvalloissa.

Myös kuolemaelokuvia käsittelevässä Killing for Culture -tietokirjassa (1994) sivuttiin Vanderbesin tuotantoa. Ohjaajan kerrottiin myöntäneen, ettei yksikään Paljastuksia Amerikasta -elokuvan kohtauksista ole autenttinen. Siinä vieraillaan esimerkiksi nekrofiilien juhlissa ja Ku Klux Klanin lastenleirillä.

Suomessa elokuvan sai enää juuri ja juuri 3000 katsojaa.

Välissä oli kulunut 1980-luku, ja Suomeenkin oli alkanut virrata ronskeja videoelokuvia. Šokille ei ollut enää myyntiarvoa teattereissa.

SUOMALAINEN DOKUMENTTIELOKUVA synnytti buumin vasta 2010-luvulla.

Silti ainoastaan Järven tarina on onnistunut ohittamaan Tämä on Amerikan katsojaennätyksen, sekin vasta vuonna 2016. Muita vahvoja yrittäjiä ovat olleet Sel8nne, Metsän tarina ja Reindeerspotting.

Sittemmin kassamagneetin tekeminen on muuttunut yhä vaikeammaksi.

Eksploitaatio on siirtynyt nettiin, eikä edes laatudokumentille löydy enää suuria yleisöjä, ei kotimaiselle tai ulkomaiselle.

Menestykset jäävät korkeimmillaan pariinkymmeneentuhanteen katsojaan, mutta jo kymmenesosaa siitä voi pitää onnistuneena teatterilevityksenä. Synkistä tai koettelevista aiheista halutaan maksaa lähinnä elokuvafestivaaleilla.

Katsojat saadaan suoratoistopalveluista. Ne käyttävät tuotannoissaan kaikkia mahdollisia Tämä on Amerikka -repostelun kikkoja.

VIISIKYMPPINEN NAINEN istuu videopuheluun Yhdysvaltojen länsirannikolla.

Jennifer Vanderbesilla riittää adjektiiveja isästään Romano Vanderbesista.

”Kunnianhimoinen, häikäisevä, charmatti, utelias, peloton."

”Kiltti, hyväsydäminen. Intohimoinen feministi. Elämää suurempi hahmo.”

Konkreettiset muistot ovat hajanaisia. Isällä oli toimisto täynnä julisteita elokuvista, joiden lapsikin ymmärsi olevan sellaisia, joita hän ei saisi veljensä kanssa katsoa. Perhe nukahti usein isän kirjoituskoneen naputukseen.

Jennifer Vanderbes ei muista kuulleensa ihmisten pilkkaavan isän elokuvia.

”Hänellä ei ollut harhakuvitelmia siitä, millaista viihdettä hän teki. Hän vain halusi ihmisten pitävän hauskaa.”

Romano Vanderbes kuoli 86-vuotiaana 24. lokakuuta 2024. Tieto ei ole kantautunut netin elokuvasivustoille, eikä ohjaajasta ole kirjoitettu nekrologeja.

Ei, vaikka Vanderbes toteutti amerikkalaisen unelman. Hän syntyi Amsterdamissa toisen maailmansodan kynnyksellä, 16. tammikuuta 1938. Vanhemmat kuolivat sodassa, ja poika varttui sijaiskodeissa.

Amerikkalainen tyttöystävä sai hänet muuttamaan uuteen maahan 19-vuotiaana.

Vanderbes sai töitä valokuvaajana ja pääsi tekemään matkaelokuvia American Express -luottokorttiyhtiölle. Samalla hän oppi elokuvanteon ja perusti lopulta oman tuotantoyhtiön. Monitoimimies työskenteli ohjaajana, tuottajana ja käsikirjoittajana.

Hollantilaiselle Yhdysvallat oli hämmentävä kokemus. Aseväkivalta, teatraalinen uskonnollisuus ja seksuaalinen moralismi näyttivät tekopyhältä. Häntä häiritsi, että etelävaltioissa oli erilliset juomapisteet valkoisille ja mustille.

Tytär uskoo, että isä lähetti elokuvillaan viestin vanhalle mantereelle.

”Tyypit hei, tämä maa on ihan sekopäinen, tsekatkaapa itse!”

Joissain Euroopan maissa Romano Vanderbes kehui salien täyttyneen joka ilta. Yhdysvalloissa elokuvia joutui levittämään vhs-nauhoilla.

Perhe eli mukavasti. Tytär pääsi Yalen yliopistoon ja on tehnyt uran kirjailija-käsikirjoittajana.

Jennifer Vanderbesin esikoisromaani Pääsiäissaari käännettiin suomeksikin vuonna 2004. Sittemmin hän saanut mainetta tutkivana tietokirjailijana.

Isä muistutti kirjoittaa tarinat niin, etteivät kuulijat poistu leirinuotiolta, tytär sanoo.

Romano Vanderbes vihasi tylsiä ihmisiä niin paljon, että saattoi yksinkertaisesti kääntyä ja kävellä pois, jos jutut eivät kiinnostaneet. Hän käytti aikansa mieluummin votkaan, törkyisiin vitseihin ja tarjoilijalle flirttailuun.

Eläväisyys oli hänelle velvollisuus.

Kaiken mahdollisti Amerikka, jota hän kuvaili pääelokuvassaan juhlavasti.

Se on maa, jossa ”jokainen luo elämänsä vapauden tietä”.

Lähteenä käytetty myös kirjaa Jari Sedergrenin ja Ilkka Kippolan kirjaa Dokumentin utopiat — suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1944-1989 (SKS 2015).