Yhä useampi suomalaiselokuva kuvataan Baltiassa, koska Suomesta ei löydy tarpeeksi rahaa

Alkuvuoden kotimainen menestyselokuva, Klaus Härön ohjaama Ei koskaan yksin, ehti olla kehitteillä toistakymmentä vuotta ennen kuin rahoitus lopulta järjestyi. Suomen elokuvasäätiö tuki tuotantoa miljoonalla eurolla, mutta elokuvan tuottanut MRP Matila Röhr Productions Oy sai lisäksi suomalaisittain poikkeuksellisen suuren tuen ulkomailta, kun Itävallan filmi-instituutti myönsi elokuvalle yli 780 000 euroa. Tämän lisäksi Itävallan yleisradioyhtiö osti elokuvan tv-oikeudet ennakkoon 100 000 eurolla.

Ei koskaan yksin -elokuvan pääkuvauspaikkana oli Viro – Suomessa kuvattiin vain viikon verran ja ainoastaan ulkokuvia. Tuotanto meni Viroon, koska sieltä löytyi sisäkuvien lavastuksiin ja kuvauksiin sopivat studiotilat, joita ei Suomessa käytännössä ole. Näiden päälle Virossa oli tuotantokannustinjärjestelmä, jollaisesta Ei koskaan yksin ei olisi päässyt Suomessa nauttimaan. Suomen järjestelmään elokuva oli yksinkertaisesti liian kotimainen tuotanto.

Kotimaisia tuotantoja syrjivän kannustinjärjestelmän lisäksi julkinen tuki suomalaiselle elokuvatuotannolle on laskenut viime vuosina, vaikka samanaikaisesti yleinen kustannustaso on noussut merkittävästi. Leikkaukset määrärahoissa ovat johtaneet Suomen elokuvasäätiössä välttämättömään ratkaisuun: yksittäiset tukisummat on pidetty ennallaan, mutta tuettavien hankkeiden määrää on laskettu.

Toisena vaihtoehtona olisi ollut tukea pienemmillä poteilla useampia elokuvia, mutta edes nykyiset tukisummat eivät enää tahdo riittää elokuvan tekoon Suomessa. Yhä useampi kotimainen elokuva kuvataan Baltiassa ja etenkin Virossa, jonka kaupunkimiljööt ja metsät näkyvät vuosittain monissa suomalaisissa elokuvissa.

SUOMALAISIA elokuvatuotantoja vetävät Baltiaan kannustinjärjestelmät ja vastaavasti kotimaisten rahoituslähteiden riittämättömyys. Long Play haastatteli aiheesta viittä elokuvatuottajaa, joilla kaikilla on kokemusta ulkomailla kuvaamisesta, osalla huomattavankin paljon. Koska osa heistä ei halunnut puhua asioista omalla nimellään, ei jutussa mainita heistä ketään nimeltä. Viidestä tuottajasta melkein jokainen sanoi samaa: Suomessa kuvattaisiin mieluusti, jos se vain olisi taloudellisesti mahdollista.

Ei koskaan yksin oli suomalaisella mittapuulla harvinaisen kallis tuotanto; kokonaiskustannukset olivat noin 4,1 miljoonaa euroa. Vaikka elokuva sai suuren tuen Itävallasta, sitä ei kuvattu siellä lainkaan. Sen sijaan osa elokuvan jälkitöistä tehtiin Itävallassa, ja sikäläisen yhteistuottajan kautta hankittiin epookkielokuvan puvut natsiunivormuja myöten.

Virosta taas tuli lisää rahaa kannustinjärjestelmästä, joka tarjoaa tällä hetkellä 30 prosentin takaisinmaksua niistä kuluista, joita tuotannolle on maassa syntynyt. Vastaava kannustinjärjestelmä on käytössä myös Suomessa, mutta Business Finlandin hallinnoiman järjestelmän säännöt ovat sellaiset, ettei valtaosa suomalaisista elokuvatuotannoista pääse siitä nauttimaan.

Suomessa kannustinrahaa hakevilta elokuvilta vaaditaan vähintään 2,5 miljoonan euron budjettia, josta ainakin 25 prosenttia eli 625 000 euroa on tultava ulkomailta ja sekin muista kuin julkisista lähteistä. Tuotannon on kulutettava Suomessa vähintään puoli miljoonaa euroa, mutta korkeintaan 80 prosenttia tuotannon kokonaiskustannuksista saa syntyä Suomessa.

Jo yksistään budjettivaatimus rajaa valtaosan kotimaisista elokuvista Business Finlandin kannustinjärjestelmän ulkopuolelle, sillä kotimaisen elokuvan keskibudjetti on noin miljoona euroa vähemmän kuin vaadittu 2,5 miljoonaa euroa. Viime vuoden 18 kotimaisesta (ammattimaisesti tuotetusta) näytelmäelokuvasta vain neljä täytti Business Finlandin budjettivaatimuksen.

Myös 25 prosentin yksityisen ulkomaisen rahoituksen – joka voi tulla esimerkiksi yhteistuottajalta, myynti-yhtiöltä tai riskisijoittajalta – vaatimus on suomalaiselokuville vaikea täyttää.

Toisin on Virossa, jonka tuotantokannustinjärjestelmää Long Playn haastattelemat elokuvatuottajat pitävät joustavana ja tehokkaana. Siellä palautuksen suuruus kasvaa progressiivisesti 20 prosentista 30:een prosenttiin; 20 prosentin kannustinrahan saa jo 200 000 euron kulutuksella ja korkeimpaan palautusluokkaan pääsee, kun kulut nousevat yli 500 000 euron. Elokuvan kokonaisbudjetin osalta vaatimuksena on vain miljoona euroa, ja sen vaatimuksen täyttää lähes jokainen Elokuvasäätiön tukema pitkä elokuva. Toisin on virolaiselokuvien kohdalla, joiden budjetit ovat yleensä reilusti alle miljoonan.

VIRON kannustinjärjestelmästä on mahdollista saada rahaa myös silloin, jos tuo Viroon veronsa maksavaa työvoimaa Suomeen töihin. Näin on tehnyt ainakin Lucy Loves Drama Oy, kun se tuotti Rike Jokelan ohjaamaa Täydellisiä vieraita. Elokuva kuvattiin lähes yksinomaan studiotilassa Helsingissä ja ulkokuvat Tampereella, mutta työryhmästä noin puolet oli virolaisia.

Suomalaiset riskirahoittajat ja sponsorit voisivat kasvattaa kotimaisten elokuvien budjetteja ja siten mahdollistaa kuvaamisen Suomessa, mutta haastattelemiemme elokuvatuottajien mukaan nämä tahot eivät ole kiinnostuneita kuin suurista kansallisista aiheista, sellaisista kuin Tuntematon sotilas.

Elokuvatuottajien mukaan kannustinjärjestelmät vähentävät mutkan kautta ennen kaikkea kokonaisrahoitustarvetta, ja se tekee järjestelmistä merkityksellisiä. Kun osa kustannuksista saadaan takaisin, voidaan palautettu summa käyttää uudelleen saman elokuvan rahoitukseen.

YKSI tapa pitää elokuvien kuvaukset Suomessa olisi tinkiminen: jos kuvauspäiviä olisi vähemmän, myös palkkakuluja olisi vähemmän. Kulut laskisivat entisestään, jos vielä tingittäisiin kuvauskaluston määrästä. Laadun heikkeneminen olisi väistämätöntä. Eräs haastattelemamme tuottaja totesi mieluummin jättävänsä elokuvaan kokonaan tekemättä kuin tekisi sen liian vähillä resursseilla.

Useat tuottajat nostivat esille kysymyksen kansainvälisyydestä ja ulkomailla tekemisestä myös toisesta näkökulmasta: jos resurssit yhä vähenevät, laatu laskee väkisinkin ja suomalainen elokuva menettää sen jo saavuttaman hienoisen kansainvälisen nosteen. Muuan tuottaja, uransa alusta alkaen kansainvälisyyteen pyrkinyt, sanoikin painokkaasti, ettemme saa palata siihen kotikutoisuuteen ja nurkkakuntaisuuteen, mikä vielä vuosituhannen alussa leimasi suomalaista elokuvatuotantoa.

Omat rajoitteensa kotimaisen elokuvatuotannon tukemiseen julkisista varoista tuo Business Finlandin rahoitusehto, joka määrää, ettei julkinen tuki saa muodostaa yli 50 prosenttia elokuvan kokonaiskustannuksista. Toisaalta taas jos vaikkapa 2,5 miljoonan euron kotimainen elokuvatuotanto saisi Elokuvasäätiöltä 1,2 miljoonan euron maksimituen ja hakisi sen jälkeen kannustinrahaa, ei sitä voitaisi myöntää, koska valtioneuvoston asetuksen mukaan Business Finlandille voi esittää tuen perusteeksi korkeintaan 80 prosenttia kokonaiskustannuksista. Näin ollen 2,5 miljoonan euron tuotannolle voisi hakea kannustinrahaa vain 2 miljoonan osalta, mutta silloin taas Elokuvasäätiön maksimituki kuittaisi jo 60 prosenttia kustannuksista, eikä Business Finland voisi silloinkaan myöntää kannustinrahaa.

Sen sijaan sama tuotanto voisi hyötyä Viron tai Liettuan kannustinjärjestelmästä.

SUOMEN av-alan tuotantokannustinjärjestelmä onkin luotu ensisijaisesti houkuttelemaan ulkomaisia tuotantoja ja pääomaa Suomeen. Kotimaisten elokuvatuottajien mukaan nyt olisi kuitenkin korkea aika huomioida myös suomalaiset elokuvatuotannot ja helpottaa niihin kohdistuvia budjetti- ja rahoitusvaatimuksia.

Haastattelemamme elokuvatuottajat ovat tyytymättömiä tilanteeseen ennen kaikkea siksi, että kustannukset nousevat mutta julkinen tuki ei. Elokuvasäätiön johtajan Lasse Saarisen mukaan epäsuhde kustannusten nousun ja tukisummien välillä on jatkuva huolenaihe.

”Valitettavasti tässä tilanteessa, jossa tukivaramme sekä euromääräisesti että reaalisesti laskevat, on hyvin vaikeata tehdä sen tyyppisiä korjausliikkeitä, jotka olisivat elokuvatuotannolle tarpeen”, Saarinen sanoo.

Saarinen kertoo Elokuvasäätiön tukivarojen laskeneen kymmenessä vuodessa noin kolmella miljoonalla eurolla, mutta todellisuudessa yhdeksällä miljoonalla eurolla, kun inflaatio eli rahan arvon heikkeneminen otetaan huomioon.

Hänen mukaansa Elokuvasäätiön määrärahat riittivät ennen pandemiaa noin parinkymmenen pitkän elokuvan tukemiseen vuosittain, mutta ”jotta edes nykyinen tukitaso säilyisi”, tukea saa nyt vuosittain vain 16–17 elokuvaa.

Saarisen mukaan 1,2 miljoonan euron maksimitukea anotaan vain ”hyvin harvoin”, mutta suhteellisesti hyvin pieniä summia, 200 000–400 000 euroa, haetaan useammin. Elokuvasäätiö puolestaan ei voi myöntää enempää tukea kuin anottu.

Julkisista varoista myönnetyt tukieurot eivät Elokuvasäätiön johtajan mukaan edes ulkomailla kuvattaessa ”useimmissa tapauksissa” valu ulkomaille, sillä kyseiset elokuvat saavat usein rahoitusta myös kuvausmaasta. Väite pitää sikälikin paikkansa, että useimmiten ulkomailla kuvattaessa työryhmän enemmistö tai ainakin taiteellisessa vastuussa olevat henkilöt ovat suomalaisia, jotka maksavat veronsa Suomeen.

Se ei tosin tarkoita sitä, että suomalaiset elokuvatyöläiset olisivat aina innolla lähdössä ulkomaille kuvausreissuille, kun perhe ja muu elämä on kotimaassa. Eräs haastattelemamme eturivin tuottaja kertoi, että ulkomailla kuvaaminen on aiheuttanut elokuvatyöläisten joukossa niin suurta tyytymättömyyttä, ettei hän haluaisi puhua asiasta lainkaan julkisesti. Kyseinen tuottaja sanoi itsekin mieluummin kuvaavansa Suomessa kaiken mahdollisen, jos siihen olisi taloudelliset edellytykset.

Elokuvasäätiössä on laskettu, että työryhmien palkkakulut muodostavat noin neljänneksen tai viidenneksen elokuvan kokonaiskustannuksista, minkä lisäksi näyttelijöiden palkkoihin menee keskimäärin 6–8 prosenttia elokuvan budjetista. Tarkkoja laskelmia on vaikea tehdä, sillä monet laskuttavat työnsä firmansa kautta.

”Pitkän ajan keskiarvo on, että tuotannon budjetista noin 60 prosenttia menee palkkoihin, palkkaveroihin ja eläkemaksuihin sekä muihin sivukuluihin. Palkkatasot ovat nousseet lähinnä työehtosopimusten mukaisten korotusten verran”, Saarinen kertoo.

PARHAILLAAN tuotantovaiheessa on kolme suomalaista elokuvaa, joita kuvataan tai jotka on jo kuvattu ulkomailla osittain tai kokonaan. Juha Wuolijoki on parhaillaan Virossa kuvaamassa Vinski ja näkymättömyyspulveri 2:sta, josta noin puolet kuvataan Suomessa. Ensimmäinen osa kuvattiin Liettuassa, josta tuotanto sai liki 270 000 euroa kannustinrahana.

Samuli Valkama ohjaa Kyyditys-nimisen mustan komedian, joka kertoo lapualaisten neronleimauksesta siepata iäkäs presidentti K. J. Ståhlberg ja kyyditä tämä Neuvostoliiton rajalle. Valkaman elokuvassa Tšekin tasavalta esittää Suomea.

Viron ohella suomalaistuotannot ovat päätyneet useasti Liettuaan, jossa aikanaan kuvattiin Antti J. Jokisen ohjaaman Kätilön (2015) studio- ja ulkokuvia – Suomessa sitä ei kuvattu lainkaan. Lapin sodan aikaisessa Lapissa tapahtuva elokuva sai Liettuasta kannustinrahaa 190 000 euron verran.

Nyt Jokinen on kuvannut Kalevala: Kullervon tarina -suurelokuvansa sisäkuvat liettualaisessa studiossa. Liettuan kannustinjärjestelmästä Kalevalalle on maksettu toistaiseksi suurin potti suomalaistuotannolle, liki 745 000 euroa.

Suomen kansalliseepoksesta ammentavan elokuvan ulkokuvat otettiin Pohjois-Karjalassa, ja Pohjois-Karjalan maakuntaliitto myönsi hankkeelle 15 prosentin tai korkeintaan 150 000 euron tuotantotuen. Tuottajan kustannusarvio Suomen-kuvauksista oli miljoona euroa. Elokuvan koko budjetti on liki viisi miljoonaa euroa, josta yli miljoona on Elokuvasäätiön tukea.

Muita Liettuassa kuvattuja suomalaiselokuvia ovat muun muassa Hevimpi reissu (2024), joka sai kannustinrahaa yli 580 000 euroa, ja Spede (2023), jolle maksettiin palautuksia 380 500 euron edestä.

Hanna Bergholm, joka kuvasi esikoiselokuvansa Pahanhautojan (2022) Latviassa, on nyt hänkin mennyt Liettuaan kuvaamaan kauhuelokuvaansa Yön lapsi, jonka pääosia näyttelevät Seidi Haarla ja Rupert Grint. Molempien elokuvien käsikirjoittaja Ilja Rautsi valmistelee esikoisohjaustaan Punaista lunta, joka kuvataan näillä näkymin Virossa.

LATVIAN piti olla myös Jenni Toivoniemen ohjaaman Eevan lahja -kauhuelokuvan kuvausmaa. Keskeisiin rooleihin oli valittu kaksi nuorta näyttelijää, Satu Tuuli Karhu ja Mimosa Willamo. Budjetti oli 2,5 miljoonaa euroa, ja Elokuvasäätiö oli myöntänyt hankkeelle 800 000 euron edestä tuotantotukea. Riian kaupunki oli puolestaan tehnyt myönteisen päätöksen 20 prosentin tai korkeintaan noin 245 000 euron kannustinrahasta.

Tuotantosopimuksen mukaisesti säätiö ehti jo maksaa osan tuesta, kun kävi ilmi, etteivät kuvaukset alkaisikaan tuottajan ilmoittamana ajankohtana – eivätkä ne alkaneet koskaan sen jälkeenkään. Tuotantoyhtiö Tuffi Films Oy hakeutui ensin yrityssaneeraukseen ja sen jälkeen konkurssiin.

Elokuvasäätiö ehti maksaa Eevan lahjan tuotantotuesta ulos 479 500 euroa, jota se sittemmin yritti periä takaisin konkurssipesältä. Nyt perintätoimet ovat siirtyneet lain mukaisesti Taiteen edistämiskeskukselle, joka ei sekään ole onnistunut saamaan rahoja takaisin.

Eevan lahjan tapaus on harvinaisuus: tällä vuosituhannella vain kerran aiemmin Elokuvasäätiö ehti maksaa ulos satojatuhansia euroja saamatta rahoilleen mitään vastinetta. Kyseessä oli Kuningas Nalin tarina -niminen animaatioelokuva, jota Pekka Pirttiniemi tuotti Osmo Production Oy:ssä. 3D-animaatioelokuvan piti maksaa yli 11 miljoonaa euroa ja saada päätä huimaavia katsojalukuja etenkin Intiassa, mutta toisin kävi: elokuva jäi kesken, tuotantoyhtiö haettiin konkurssiin ja Elokuvasäätiö yritti turhaan periä takaisin maksamiaan 610 000 euroa.

Kuningas Nalin tarinan tuottaja Pekka Pirttiniemi tuomittiin vuonna 2020 vankeusrangaistukseen törkeistä petoksista niin kutsutussa suuressa taideväärennysjutussa.

Elokuvasäätiön mukaan keskimäärin jokaisesta sen tuotantotukena myöntämästä eurosta 90 senttiä palautuu valtiolle palkkojen, hankintojen ja verojen muodossa jo ennen kuin ensimmäinen kuvauspäivä on alkanut.