Vivian Gornick: ”Kesti ikuisuuden päästä tänne asti”

JOAN DIDION ymmärsi väärin.

Siihen tulokseen tuli Vivian Gornick esseessään The New York Review of Booksissa viime vuonna. Juttu ei tosin käsittele Didionia vaan se kertoo New Yorkin City Collegen historiasta ja sen älyllisesti inspiroivasta ilmapiiristä. City College on maineikas instituutio, joka tarjosi alkuvuosinaan ilmaista koulutusta ihmisille taustaan ja varallisuuteen katsomatta – muun muassa nuorelle työväenluokkaiselle juutalaistytölle nimeltä Vivian Gornick, joka opiskeli siellä 1950-luvulla.

Teksti on sellainen kuin Gornickin lehtijutut tapaavat olla: kiihkeä, kaunokirjallinen ja kriittinen. Se käsittelee yhteiskunnallisia tunteita intensiteetillä, jonka useimmat varaavat eroottiselle rakkaudelle.

Mutta niin, Didion. Tekstin lopussa Gornick kirjoittaa: Kerran 1970-luvulla Joan Didion ilmoitti halveksivasti feministeille, ettei ideologia tuota taidetta. Mutta häneltä jäi olennainen ymmärtämättä; Didion ei käsittänyt itse asian mullistavuutta, ei ymmärtänyt, että ideologia virtaa samasta pakottavasta lähteestä kuin taide – tarpeesta tuntea olevansa elossa sisimmässään – ja että paikka paikoin nuo virrat yhdistyvät.

Se hymyilytti. Didion ja Gornick ovat molemmat yhdysvaltalaisen esseistiikan suurnimiä, ehkäpä suurimmat, ja tässä he nyt kamppailevat kulttuurilehden sivuilla edelleen, puoli vuosisataa myöhemmin. Gornick on 90-vuotias ja Didion ollut haudassa jo neljä vuotta.

Itse aihe toki on ikuinen. Huoli politiikan ja taiteen suhteesta palaa vuosikymmenestä toiseen. Moni uskoo, että voimakkaat aatteet pilaavat estetiikan.

Vivian Gornick ei sitä pelkää; oikeastaan hänen oma elämäntyönsä on siitä empiirinen todistusaineisto.

Gornick on kertonut tulleensa taiteilijaksi nimenomaan feminismin myötä. Poliittiset tunteet kiinnostavat häntä, niiden muutosvoima, tarttuvuus ja runollisuus. Ja myös: ihmisen dogmaattisuus, kauna, inho… Hän on kuvannut toistuvasti yhteiskunnallisia repeämiä henkilökohtaisen kautta, joko oman elämänsä tai historian henkilöiden tai kirjailijoiden. Ja New Yorkin kaupungin, joka on hahmo melkein jokaisessa hänen tekstissään.

NYT NEW YORKISSA on varhainen aamu. Gornick vastaa puhelimeen kotonaan. 

Se Didionin juttu kenkuttaa edelleen, hän myöntää kun kysyn. Ajatus, että politiikka ja taide pitäisi erottaa on hänestä turhauttava ja tylsämielinen.

”Jos teos on opettavainen ja selvästi vain luennoi, niin silloin politiikalla ja taiteella ei tietysti olekaan mitään tekemistä keskenään”, hän selittää. ”Mutta silloin kun tietoisuus koko elämän poliittisuudesta ohjaa tekstiä, ei siis politiikka sinänsä vaan se poliittisuus, jonka keskellä me kaikki elämme…”

Silloin syntyy taidetta.

Gornick aloitti kirjoittajan uransa poleemikkona. Kolmikymppisenä hän kirjoitti minäkertojavetoisia reportaaseja ja esseitä The Village Voiceen. Lehti oli tuolloin uusien kirjallisten äänien ja näkökulmien hautomo; häpeämättömän kantaaottava ja kirjallinen, leimallisen newyorkilainen. Eräänä päivänä Gornick lähetettiin tekemään juttua uusista naisasianaisista, joita oli alkanut putkahdella maisemaan. Feminismin toinen aalto oli nousemassa. Radikaalifeministit! New Yorkissa sellaiset myöhemmin historiankirjoihin päätyneet erityishenkilöt kuin Sulamith Firestone ja Kate Millet kokoontuivat ajattelemaan ihmisyyttä uusiksi.

Gornick lähti keikalle ja palasi yhtenä heistä.

Kokoelmassaan Approaching Eye Level hän kirjoittaa tuosta tapaamisesta: He puhuivat kaikki yhtä aikaa, mutta kuulin joka sanan. Tai oikeastaan kuulin heidän sanovan samaa asiaa, sillä palasin tuon viikon jälkeen yksi ajatus poltettuna mieleeni: Se, että miehet luonnostaan ottavat älynsä tosissaan ja naiset eivät, on silkka uskomus, ei synnynnäinen fakta; se palvelee kulttuuria; siitä kumpuaa koko elämämme kulku.

Ilman feministejä kaikki olisi mennyt toisin, hän sanoo. Sukupuolijärjestelmän kyseenalaistaminen merkitsi oikeastaan kaiken kyseenalaistamista, mutta samalla se tarjosi mahdollisuuden ei vähempään kuin kasvamiseen aikuiseksi.

”Ilman feminismiä… missä olisin? Olisin varmaankin jäänyt naimisiin… Olisin jäänyt amatöörikirjoittelijaksi… En olisi luonut tällaista elämää. Feminismi antoi minulle mahdollisuuden tulla omaksi itsekseni.”

GORNICKIA NIMITETÄÄN usein muistelmakirjailijaksi, mutta se on ehkä hieman harhaanjohtava sana. Hän on kirjoittanut valtavan määrän kirjallisuusesseitä ja -kritiikkiä sekä esseistiikkaa henkilökohtaisista ja poliittista aiheista. Fiktioon hän ei koske, mutta kuvatessaan elettyä elämää kirjoittaa kuin parhaat romaanikirjailijat.

Valtaosa muistelmina myydyistä kirjoista on kuitenkin aivan eri lajiia kuin Gornickin tuotanto.

”Muistelmien kirjoittamista harjoittavat usein ihmiset, joilla ei ole ymmärrystä taiteesta”, Gornick sanoo. ”Se on sääli, mutta näin se on.”

Keskeinen ongelma hänen mukaansa on, että elämäkerturit pyrkivät kertomaan kohteestaan tai itsestään ”kaiken”. Silloin tekstistä puuttuu näkökulma eikä se ole kuin luettelo tapahtumia.

Kun Gornick kirjoittaa omasta elämästään, hän sanoo tarttuvansa johonkin yksittäiseen tapahtumaan, kysymykseen, joka vaivaa.

Hän alkaa puhua tekstistä jonka kirjoitti The New Yorkeriin viime vuonna. Se käsittelee heikon itsetunnon erikoisia seurauksia.

Teksti sai alkunsa muistosta, joka äkkiä pulpahti hänen mieleensä. Vuosikymmeniä sitten Gornick oli toiminut töykeästi ja väistänyt erään mahdollisuuden elämässä. Yhtäkkiä se nousi pintaan voimalla.

”Muisto palasi niin elävänä, että tunsin sen vatsanpohjassani saakka… Kun tunnen jotain sellaista, tiedän, että haluan kirjoittaa. Mutta anekdootti oli vasta alku. Piti selvittää, mitä se tarkoitti.”

Hän viittaa kirjailija V.S. Pritchettin sanoihin: Elämisestä ei saa pisteitä. Kaikki on kiinni taiteesta. Tarinointi tapahtumista tai tunteista ei ole vielä mitään. Pitäisi tietää, mistä kertoo.

”Muistelmateksti toimii silloin, kun kirjoittaja tajuaa, että kyse on vain tietyn kokemuksen palasen muotoilemisesta. Lisäksi on oltava jokin jäsentävä periaate ja sen ytimessä palanen emotionaalista viisautta. Kirja ei ole mikään elämän koko tarina tai rekisteri, vaan tietyn kokemuksen saattamista muotoon. Ja jos sitä ei ole, ei ole selkeää tavoitetta eikä ole taidettakaan.”

Hän on hetken hiljaa ja nauraa sitten.

”Kuuntelen itseäni ja huomaan, että puhun niin kuin toisin sanaa Siinainvuorelta.”

Itse kirjoittamista Gornick kuvaa lähes yksinomaan hirveäksi, minkä kuuleminen lämmittää oudosti.

”Joka lauseen tai kappaleen lopussa tuntuu, että tässä se oli, minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Silti tiedän, että pitää sanoa enemmän. Istun ja tuijotan näyttöä kurjana. Herään seuraavana aamuna ja tunnen itseni edelleen kurjaksi, ja tätä jatkuu joka aamu, kunnes lopulta löydän seuraavan ajatuksen. Olen viettänyt koko elämäni näin. Muuttuuko se lopulta mukavaksi muistoksi?”

Kuka tietää.

GORNICK on nykyään Yhdysvaltain arvostetuimpia kirjailijoita, mutta nousu tapahtui myöhään. Suurimman osan urastaan hän eli kädestä suuhun verrattain tuntemattomana.

Läpimurtoteoksensa hän julkaisi 51-vuotiaana, ja laajempi suosio ja kansainvälinen menestys tulivat vasta paljon myöhemmin. Jotain nimittäin tapahtui kymmenisen vuotta sitten. Hän sanoo ettei itsekään oikein tiedä mitä. Silloin Gornick löydettiin uudestaan ja nyt asialla olivat nuoret lukijat, erityisesti naiset.

En ole nuori, mutta muuten taidan olla tyyppiesimerkki tuollaisesta naisesta. Muistan kun Gornick tuli elämääni: Oli ehkä vuosi 2015. Luin jostain amerikkalaisesta laatulehdestä jutun, jossa kerrottiin pitkän uran tehneestä feministiälyköstä, jonka teoksia kaikkien oli syytä lukea. Lähdin kuuliaisesti mukaan ja tilasin kolme kirjaa Suomeen.

Ne olivat sellainen mullistus etten tiennyt mitä tapahtui. The Odd Woman and the City (2015) on ihmeellinen kirja. (Se ilmestyi suomeksi vuonna 2022 nimellä Erikoisen naisen kaupunki, kustantajana Gummerus). Siinä Gornick ja hänen sarkastinen ystävänsä Leonard tekevät pitkiä kävelyretkiä New Yorkissa ja samalla nykyisyys ja lähihistoria virtaavat yhteen vähän samalla tavoin kuin Gornick kuvasi politiikan ja taiteen joskus virtaavan toisiinsa. Kirjan isoja teemoja ovat yksinäisyys ja yhteys toisiin, mutta tämä typistää. Odd Woman on nokkela, haikea, yhteiskunnallinen, intiimi. Niin kuin saisi olla itseään verrattomasti älykkäämmässä seurassa mutta ilman ulkopuolisuuden tunnetta.

Sitten oli läpimurtoteos Fierce Attachments vuodelta 1987. Sen keskiössä on Gornickin ja tämän äidin jännitteinen suhde. (Se ilmestyi suomeksi 2021 nimellä Toisissamme kiinni, Gummerus). The New York Times nimesi sen 1900-luvun jälkipuoliskon parhaaksi elämäkertateokseksi. Samaa mieltä.

Kolmas pommi oli The Situation and the Story: The Art of Personal Narrative (2001), jossa Gornick analysoi erilaisia elämäkerrallisia tekstejä ja pohtii, mikä saa ne toimimaan. Kirjoittavien ihmisten keskuudessa siitä on tullut eräänlainen Raamattu, jota jaetaan eteenpäin hullun kiilto silmissä.

Olen hankkinut nuo kaikki kolme kirjaa toistuvasti, koska kunnon käännynnäisenä minäkin tuputan niitä aina uusille ihmisille: sinun täytyy lukeaa tämä, täytyy, ota, ota, ota…

Gornick sanoo, ettei oikein tiedä miten tai miksi tässä näin kävi. Jos ei olisi käynyt, ei hän antaisi tätäkään haastattelua eikä kukaan Suomessa tietäisi kuka hän on.

”Olen nykyään vanha nainen. Kesti ikuisuuden päästä tänne asti. Kuka pystyisi selittämään, miksi joku kirjailija tuntuu yhtäkkiä kulttuurille välttämättömältä ja toinen ei?”

Hän pohtii, voiko se liittyä tyytymättömyyteen jota nuoret kokevat nykymaailmassa.

”Jollain tapaa minun tyytymättömyyteni ehkä kohtaa heidän omansa? Suuri osa kirjoituksistani on yritystä ymmärtää paremmin inhimillisen elämän sisäistä ristiriitaisuutta ja pirstaleisuutta. Ehkä minä sitten käsittelen sitä tavalla, joka antaa lukijalle jonkinlaisen kiintopisteen? Mutta kuka tietää...”

Minulla on itse asiassa siitä teoria. Arvaan, että asia liittyy nyansseihin.

Tämän hetken yhteiskunnalliset keskustelut ovat hyvin mustavalkoisia ja sosiaalinen media ruokkii tylppää oikein–väärin-ajattelua entisestään. Aktivistipiireissä suhde kielen sanoihin on kirjaimellinen. Harmaan sävyt hukkuvat.

Koska on kuitenkin selvää, että asiat eivät ole mustavalkoisia eivätkä sanat yksiselitteisiä, dissonanssi eletyn todellisuuden ja väitetyn välillä riivaa. Monet janoavat sävyjä ja sellaista ajattelua, joka tunnustaa ja tunnistaa ristiriidat.

Gornick tekee juuri niin.

Kun hän kirjoittaa poliittista tunteista, hän näkee kaiken: heräämiset ja mullistukset, mutta myös julmuuden ja komedian. Sen miten intomielinen ihminen humaltuu omista tunteistaan tai miten vallankumous rankaisee omiaan. Tällainen raivorehellisyys tuo tekstiin nautinnollista vaaran tuntua ja samalla luottamusta. Äkkiä joku kuvaa sanoilla asioita, joita ei ole osannut ilmaista mutta tunnistaa heti luissaan asti.

Ja sellainenhan on melko villitsevä kokemus.

PARHAILLAAN Gornick koostaa uutta kokoelmaa. Osa sen esseistä on julkaistu aiemmin, mutta mukana on muutama uusi teksti. Kesällä hän täyttää 91 vuotta. Kirja ilmestyy ensi vuonna.

Vaikka hän kuvasi työtään tuskailuksi, se on kuitenkin suurin onnen lähde, mitä hän voi kuvitella. Sen jälkeen kun tekstin suunta ja muoto selviävät, tekeminen on silkkaa nautintoa.

”Lopulta olen saanut viettää elämäni tehden sitä, mitä olen halunnut. Se on verraton etuoikeus.”

Hän sanoo tuntevansa iloa siitä, että on ollut mukana feministisessä liikkeessä, nähnyt naisten aseman muuttuvan konkreettisesti vuosikymmenten aikana. 

”Se on minulle ylpeyden ja kunnian aihe. Yritän pitää sen aina mielessäni. Täytyy yrittää nähdä jokainen kohta jossa on menty kaksi askelta eteen ja yksi taakse… Mutta vaikeinta nyky-Yhdysvalloissa on ylläpitää toivoa siitä, että tämä kaikki menee vielä ohi. ”

Amerikkalaisuus tuntuu hänestä nyt inhottavalta. Parhaiten apeuteen auttaa hänen vakiolääkkeensä: se, että avaa ovensa ja lähtee New Yorkin kaduille ihmisten keskelle.

”Tämä kaupunki on täynnä elämää, ihmisiä, jotka toimivat. Joka päivä kohtaan inhimillistä säädyllisyyttä ja ystävällisyyttä. Kaduilla tapahtuu aina jotain, mikä saa nauramaan, itkemään tai tuntemaan… nousee sellainen rakkauden aalto ihmiskuntaa kohtaan. Elämä New Yorkissa on parasta vastalääkettä amerikkalaisuudelle juuri nyt!”

Hän nauraa taas omalle julistukselleen. Mutta sävy on hieman melankolinen. Koskaan ennen Gornick ei ole ollut näin pessimistinen. Se on uutta.

”Olen 90-vuotias, ja monet ystäväni New Yorkissa ovat samanikäisiä. Olemme eläneet pitkän elämän, emmekä olisi koskaan uskoneet näkevämme tämän maan muuttuvan sellaiseksi kuin se on nyt. Tämä on suuri järkytys ihmisille, joilla on tajua historiasta ja jotka ovat koko ikänsä halunneet uskoa edistykseen.”

Hän sanoo laittavansa edelleen toivonsa ruohonjuuritason demokratiaan, kansalaistoimintaan. Siitähän Yhdysvalloissa on pitkät perinteet.

Hän sanoo: ”Tasa-arvon saavuttaminen ihmisten välillä, miesten ja naisten, mustien ja valkoisten välillä, on pitkä ja raskas tie. Halu kieltää toisten ihmisten inhimillisyys on vitsaus. Se on suurin haaste maailmassa. Ja tähän meidän on hyvä päättää.”