Vertaillaan: ”Siitäs saitte” eli populaarifeministisen retoriikan ongelmia

”Bosat, melonit, meijerit, läpyskät, maitorauhaset. Andersonit, bongot, hinkit, kannut, lollot, kärpäslätkät, puskurit ja tentaakkelit”, luettelee Pinja Meretoja Tissilogiassaan (Tammi, 2025). Kati-Annika Ansaksen Tississä (Avain, 2026) listaan lisätään vielä tankit, ryntäät, utareet ja hyppyrit: ”Rakkailla rinnoilla on historian aikana ollut monta nimeä, noin vain muutaman mainitakseni.”

Tissilogian alaotsikko ”Tietoteos rintojen merkityksistä, myyteistä, painolastista ja vapautumisesta” tiivistää hyvin kirjan sisällön: naisten rintoja katsotaan niin kulttuurihistoriallisesta, lääketieteellisestä kuin poliittisesta vinkkelistä. Samoja näkökulmia on Tississä, jopa samoja yksityiskohtia. Willendorfin Venus, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli ja Panu-tyttö ovat esimerkkejä kulttuurisista aineksista, joiden pohjalta Meretoja ja Ansas pähkäilevät rintojen merkityksiä.

Teokset eroavat kuitenkin lajiltaan. Tissilogia on taidokkaasti piirretty sarjakuva, jossa tietoa ja argumentteja tuotetaan tekstin lisäksi visuaalisesti. Ilmaisukeinona on myös piirrosten lomaan upotettuja historiallisia taide- ja mainoskuvia. Piirroksissa seikkailee Meretojan näköinen hahmo, joka toimii kertojana ja kertoo myös omista kokemuksistaan. Subjektiivisuus havainnollistaa ja rytmittää tekstiä sisällön keskittyessä tiedon välittämiseen.

Tissi taas on omakohtainen esseekokoelma, joka kertoo kirjoittajansa rankasta hoitoprosessista. Ansaksen vasemmasta rinnasta on leikattu osa pois harvinaisen syöpäepäilyn vuoksi. Diagnoosit ovat osoittautuneet vääriksi ja leikkaukset tarpeettomiksi: rintaa operoitiin, tai kuten Ansas sanoo, se ”silvottiin” turhaan. Esseelajille ominaisesti kirjoittaja kuljettaa henkilökohtaista kokemusta kulttuurihistoriallisen aineksen rinnalla.

Saman aihepiirin lisäksi Tissilogialle ja Tissille on yhteistä samantapainen kielellinen rekisteri, minkä voi havaita jo aloituksen luettelosta. Molemmat maustavat asiatyylistä kerrontaa puhekielelle ominaisilla keinoilla, Meretoja etenkin slangisanoilla ja huudahduksilla, Ansas arkisilla tokaisuilla ja letkautuksilla. Näin teoksiin tuodaan huumoria, särmikkyyttä sekä riehakasta asennetta, jolla historiallisia ja yhteiskunnallisia vinoumia oikaistaan. Retoriset keinot uhkaavat kuitenkin latistaa ajattelua ja teosten pyrkimystä feministiseen analyysiin.

MERETOJAN modus operandi on tietoisten tyylirikkojen hyödyntäminen. Historialliset hahmot – todelliset tai kuvitellut – puhuvat sarjakuvassa osin nykypuhekielen rekistereissä. 1700-luvulla elänyt ruotsalaistutkija Carl von Linné esimerkiksi kertoo puhekuplassa sanan nisäkäs synnystä: ”Tissit ovat sen verran tärkeät, että nimesin meidät nisäkkäiksi.” Seuraavassa ruudussa toinen saman ajanjakson luonnontieteilijä pohtii, olisiko jokin toinen nimi osuvampi. Ei Linnén mielestä: ”Meitsi on tissimiehiä!” Samaan ilkikuriseen sävyyn kerrotaan keskiajan teologeista, 1800-luvun etnografeista sekä Kantin ja Hegelin kaltaisista tunnetuista filosofeista.

Ironiaa luodaan sarjakuvakerronnalle ominaisesti myös visuaalisin keinoin. Meretoja esimerkiksi naureskelee 1500-luvun espanjalaiselle konkistadorille Francisco de Orellanalle, joka ”sivistyneenä miehenä” nimesi Etelä-Amerikassa virtaavan joen Amazoniksi naissotureita kohdattuaan. Piirroskuvassa Orellana miesselittää amatsonitietämystään sormi pystyssä, kasvoillaan jeesusteleva ilme.

Merkkihenkilöinä pidetyille hahmoille vitsailu on viihdyttävää. Tissilogian kielellisen ja visuaalisen ironian tarkoitus on myös historian karnevalisointi: koska naiset ja ei-valkoiset ovat kautta aikain olleet länsimaisten miesten eri tavoin alistamia, on oikeudenmukaista asettaa valtaa käyttäneet menneisyyden pöhköpäät naurunalaisiksi.

Samaa strategiaa käytetään Tississä. Ansas analysoi muun muassa maalausta kristinuskon marttyyrista, Pyhästä Reparatasta, jonka rintoja poltetaan kuumilla raudoilla. Maalaus on vaurioitunut: keisarin ja kiduttajien kasvot on raaputettu pois. Ansas pohtii, onko kyseessä jonkun raakuuksia vastustaneen aikalaisen symbolinen kosto: ”Ensin vallanpitäjä häpäisee Reparatan ja myöhemmin sama tehdään hänelle itselleen.” Tulkintaansa esseisti tukee vahingoniloisella letkautuksella: ”Että näin. Siitäs saitte.”

Samaan sävyyn höystetään toistakin marttyyrilegendaa. Pyhän Agathan rinnat hakattiin irti kostoksi siitä, ettei hän suostunut konsuli Quintianuksen vaimoksi. Agatha kuolee, mutta pian kuolee myös omien hevostensa jalkoihin jäänyt Quintianus. ”Karma is a Bitch!” Ansas tuulettaa.

MERETOJA on poiminut tyhmiä puhuvat päät sarjakuvataiteilija Liv Srömquistilta. Tissilogia muistuttaakin hämmentävän paljon vulvan kulttuurihistoriaa käsittelevää sarjakuvateosta Kielletty hedelmä (2014, suom. 2016, Sammakko). Vaikutteiden ottamisessa ei sinänsä ole mitään väärää. Täsmälleen saman idean kierrättäminen, toistaminen ja yksinkertaistaminen osoittaa kuitenkin, miten herkästi feministinen sisältö meemiytyy.

Meemiytymisen seurauksena ajattelu jäykistyy. Ansaksen teoksessa kuittailu ja letkauttelu päättää ajatusprosessin siihen, mistä sen pitäisi alkaa. Tississä ei esimerkiksi syvennytä marttyyrikertomusten ja niiden esitysten tulkintaan, saati tulkintatraditioon. Miten naisiin kohdistuvan väkivallan esityksiä on ajan saatossa käytetty ja tulkittu? Ovatko maalaukset toisintaneet vai mahdollisesti kritisoineet seksuaaliväkivaltaa? Taustatietoa pohdinnan tueksi löytyisi, myös feminististä.

Tissilogia taas näkee nykyisyyden moraalisena päätepisteenä, josta käsin menneisyyden ihmisten puutteita osoitellaan (tärkeitä feministiajattelijoita lukuun ottamatta). Tietämättömiä aikalaisia valistetaan, sillä ”vielä on kuitenkin työtä tehtävänä”. Näin lukkiutuneesta asennosta teos ei näe omaa erehtyväisyyttään, horjuvaa paikkaansa aatehistorian jatkumossa. Tulevaisuuden lukija saattaa ihmetellä ainakin Tissilogian feminististä kaksinaismoralismia. Meretoja esimerkiksi suhtautuu kriittisesti kauneusihanteisiin, mutta selittää rintojen suurennuttamisen silti joidenkin naisten ”tarpeena”, johon moderni lääketiede ”onneksi” vastaa.

MEEMIMÄISYYDESTÄ huolimatta Tissilogiassa ja Tississä on asiallista feminististä kritiikkiä. Ansas esimerkiksi analysoi rintojen silpomisen tarkoitusta:

Rintaan kajoaminen merkitsee kajoamista naiseuteen ja äitiyteen, identiteettiin. Kun nainen uhmaa miesten valtaa, osoitetaan rinnan silpomisella, ettei nainen ole enää nainen, vaan jonkinlainen epänainen, puolinainen, alamainen, joka ei voi edes ruokkia jälkeläisiään ja siten väistämättä epäonnistuu myös äitinä.

Meretoja puolestaan kirjoittaa analyyttisesti muun muassa imetyksestä. Imetys ”roolittaa vaihvihkaa”, sillä sen seurauksena vastuu lapsen hoidosta siirtyy ”vähitellen ja useimmiten tiedostamatta imettävälle vanhemmalle”. Myös havainnot siitä, miksi julki-imetys häiritsee joitain ihmisiä, ovat osuvia: ”Käsitykset seksuaalisesti latautuneista ja neutraaleista tisseistä menevät väkisinkin vähän solmuun, kun nännejä näkee vain vahvasti seksualisoidussa kontekstissa.”

Neutraaliin sävyyn kirjoitettua, parhaimmillaan oivaltavaa sisältöä on siis molemmissa teoksissa. Mutta kun analyysin kohde on menneisyydessä, taustatyö ja ajattelu jäävät sikseen.

Meretoja esimerkiksi näsäviisastelee esitellessään, miten Raamatun naishahmoja on käytetty naisten  seksuaalisuuden konrolloimiseen: Magdalan Maria oli ”oikea horoperse”, joka symboloi ”kaikkea syntistä ja turmeltunutta”. Neitsyt Maria taas oli ”synnitön aseksuaali”, jonka äitiys selitetään parhain päin:

Ei hämminkiä, jumala hoiti ongelman. Neitsyt Maria ei siis ikinä harrastanut seksiä, vaan neitsyt tuli paksuksi pyhästä hengestä. Näppärää vai mitä?! Näin kristittyjen likaiseksi määrittelemä sukupuolielämä ei ikinä tahrannut tätä uutta naisidolia!

Käsitys Jeesuksen äidin neitsyydestä ja Magdalan Marian syntisyydestä ovat syntyneet Raamatun monivaiheisen muokkausprosessin aikana, kirkkoisien tulkinnoissa ja Maria-myyttejä esittävien taideteosten myötä. Myöhemmät teologit ja uskontotieteilijät ovat haastaneet näitä mielikuvia. Feministisessä teologiassa Maria-hahmojen esityksiä on tulkittu kriittisesti, mutta Neitsyt Mariaa on myös pidetty voimaannuttavana, miehistä täysin riippumattoman naisen esikuvana. Magdalan Maria on niin ikään feministisessä teologiassa tärkeä hahmo ja patriarkaatin haastaja.

Tississä on samanlaista yliolkaisuutta, joka näkyy etenkin yrityksessä analysoida Caritas Romana -teoksia eli maalauksia antiikin myytistä, jossa Pero-niminen nainen pelastaa isänsä nälkiintymiseltä imettämällä tätä. Historioitsija Jutta Sperlingin kiehtova monografia Roman Charity: Queer Lactations in Early Modern Visual Culture (2016) antaa ajattelun aihetta. Sperling tutkii myyttiä ja sen esityksiä muun muassa fallista kuvastoa haastavan eroottisen äitiyden näkökulmasta. Ansas ei kuitenkaan vaikuta perehtyneen teokseen – tai aiheeseen ylipäänsä. Kirjoittaja kyllä sanoo miettivänsä ja ajattelevansa, mutta kuittaa ajattelemisen affektiivisella interjektiolla:

Kun katselen kuvia eri taiteilijoiden Caritas Romana -teoksista, minulle tulee väkisinkin epämukava, kiusallinen olo. Mietin, miksi ne tuntuvat niin oudoilta, irstailta, jopa sukurutsaukselta. Kun ajattelenkin asiaa tämänhetkisessä maailmassa: Yök.

TISSIN retorinen latteus koskee yllättäen myös tunneilmaisua. Epäily kasvaimesta saa kirjoittajan mietteet poukkoilemaan: ”Tarkoittaako se, että minulla on jokin tuntematon syöpä? Onpa hauskaa! Kerrassaan hulvatonta! Kaiken lisäksi pääsen vielä pikaisesti leikkaukseen. Mitä hittoa?” Samat tyylikeinot ovat käytössä Ansaksen lukiessa kotiutusohjeiden hyvän voinnin toivotusta: ”Anteeksi kuinka? Minut on juuri leikattu, miten vointini muka voisi olla hyvä? Minähän suorastaan kukoistan! Miten irvokasta.”

Kuolemanpelosta ja kivuliaista operaatioista kirjoittaminen on vaikeaa. Ansas ei kuitenkaan pohdi, miksi kokemukselle on vaikea löytää sanoja tai miksi arkiset ilmaukset tuntuvat hänen tilanteessaan niin käsittämättömiltä – miksi ruumiin kärsiessä kieli menettää mielensä. Aidon itsereflektion sijaan tuntemukset ilmaistaan työpaikan kahvihuonedialogia muistuttavilla fraaseilla. Tissin tapauksessa särmikkääksi tarkoitettu retoriikka ilmentää siis perustavampaa tyylillistä haparointia. Ehkä kirjoittaja on myös kiirehtinyt kirjoittamaan traumastaan: jos kokemus on vielä liian tuore, eivät ajatukset ole ehtineet tekeytyä.

Viime vuosina on alettu tutkia, miten suomalainen terveydenhoitojärjestelmä kohtelee eri sukupuolia. Naisten tiedetään saavan huonompaa hoitoa ja maksavan siitä miehiä enemmän. Naistentaudit ovat alidiagnosoituja, ja rintasyövän kaltaisten sairauksien hoidossa psykososiaalinen tuki on riittämätöntä tai puuttuu täysin. Ansaksen järkyttävät kokemukset havainnollistavat hyvin näitä ongelmia, mutta yhteiskunnallinen analyysi jää teoksessa täysin tekemättä.

Kun retorisia keinoja ei käytetä ajatuksen kiteyttämiseksi vaan sen korvikkeena, feministinen eetos typistyy ”Siitäs saitte” -asenteeksi, latteaksi kuittailuksi. Meretojan Tissilogia onnistuu ajankohtaisessa yhteiskuntakritiikissä paremmin, mutta sen suhde menneisyyteen on yhtä puberteettinen kuin Tissin.

Feminismin popularisoituminen tuottaa eriskummallisia ristiriitoja. Miehiä moititaan aiheellisesti naisten sortamisesta ja toiseuttamisesta, mutta naisten ajattelusta ei olla kovinkaan kiinnostuneita. Feministisiin teksteihin ei jakseta perehtyä ilmeisimpiä klassikkoteoksia tai Instagram-hittejä lukuun ottamatta. Ajattelevat ja kirjoittavat naiset tulevat siten kaksinkertaisesti toiseutetuiksi. Tästä syystä feminismin sisäisiä näkemyseroja ei myöskään tunnisteta eikä tunnusteta. Yksinkertaistaminen ja oletettu samanmielisyys pitävät feminismin pinnalla mutta ajattelun pinnallisena.