Vertaillaan: Satanismipaniikki teki kännitapostakin rituaalimurhan

Aivan 2000-luvun alussa ilmestyi kaksi väitöskirjaa suomalaisesta satanismipaniikista, Titus Hjelmin käytännöllisen teologian väitöstutkimus Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta (2005) ja Merja Hermosen uskontotieteen väitöskirja Pimeä hehku: Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa (2006).

Molemmissa lähestytään kriittisesti edeltävän vuosikymmenen mediakeskustelua saatananpalvonnasta. Vajaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin satanismipaniikista kirjoitetaan taas.

Syksyllä 2024 julkaistiin Katri Ylisen kertova tietokirja Saatanallinen paniikki (Kosmos) ja keväällä 2025 Tuomas Äystön Paholaisen perilliset: satanismipaniikin synkkä historia (Like). Ylinen on tullut tunnetuksi podcastaajana ja kirjastaan Aamu ilman darraa (Into 2022). Äystö on Helsingin yliopiston uskontotieteen lehtori ja yksi Ylisen kirjaan haastatelluista asiantuntijoista.

Äystö noteeraa samanaikaisuuden kirjansa alussa:

Keväällä 2022 päätin, että satanismipaniikista on tehtävä tietokirja. – – Vielä puuttui yleistajuinen teos, josta selviäisi koko satanismipaniikin tarina Yhdysvalloista Suomeen asti. En ollut ajatukseni kanssa yksin. Innostuin kuullessani, että myös tietokirjailija Katri Ylinen aikoi käsitellä aihetta teoksessaan – –.

Innostukseen on voinut sekoittua pieni ripaus negatiivisempaa tunnetta, sillä Ylinen ehti tyhjentää obskuurin aiheen pajatson ensin. Ylisen kirja on ollut perinteisen median lisäksi esillä erityisesti Instagramissa lukijoiden jaoissa. Äystön kirjan vastaanotto on jäänyt tähän asti muutamaan haastatteluun ja yksittäisiin kritiikkeihin.

AIHEESTA kiinnostuneen kannattaa aloittaa Äystön Paholaisen perillisistä. Luin kirjat päinvastaisessa järjestyksessä, ja Äystön kirja esitti samojen satanismikohujen kulun kronologisesti ja selkeämmin kuin Ylinen. Kaikkinensa Paholaisen perilliset kertoo amerikkalaisen ja suomalaisen satanismipaniikin lähihistorian ytimekkäästi mutta vetävästi.

Paholaisen perillisissä toistuu rakenne, jossa ensin päästetään paniikin lietsojat ääneen ja vasta sen jälkeen kerrataan tapahtumat tutkijan kriittisellä otteella. Ratkaisu toimii esimerkiksi Michelle Remembers -kohusta kertomisen kohdalla.

Terapian ja ripauksen kristinuskoa avulla Lawrence Pazderin potilas Michelle Smith palautti mieleensä, kuinka oli lapsena joutunut satanistisiin rituaaleihin. Pazder ja Smith kirjoittivat tapauksesta kirjan ja esiintyivät runsaasti julkisuudessa – ja päätyivät naimisiin.

Tapaus loi maaperää myöhemmille kohuille lasten rituaalisesta hyväksikäytöstä. Tunnetuin ylilyönti lienee Äystön ja Ylisen kirjoissa selostama McMartinin päiväkotiin liittynyt satanismi- ja hyväksikäyttökohu. Sitä ruokkivat niin aiemmat satanismipelot, viranomaisten taitamattomuus kuin heikko ymmärrys lasten kuulemisesta oikeusprosesseissa. Jälkimmäiseltä kannalta suositeltavaa luettavaa on Julia Korkmanin Muistin varassa (2022), jossa myös McMartinin tapausta käsitellään.

Aihe on Suomessakin pysynyt ajankohtaisena. Anneli Aueria ja hänen silloista miesystäväänsä syytettiin ensin mainitun lasten hyväksikäytöstä – viitteitä saatananpalvontaankin oltiin näkevinään. Sittemmin lapset ovat peruneet todistuksensa, jotka syntyivät painostuksen alla.

Äystö kutsuu ohimennen mutta osuvasti sapluunatarinaksi sitä, miten aiempi satanismipaniikki selittää seuraavaa. Kun rikoksia tarkastellaan satanismin sapluunan avulla, sen ulkopuolelle voi jäädä rikoksia paljon paremmin selittäviä tekijöitä.

Satanismiin liitetyt kotoiset rikostapaukset ovat olleet mitä keskimääräisimpiä suomalaisia henkirikoksia, kuten Äystö muistuttaa. Alkoholilla oli osuutta asiaan ja tekijöillä aiempaa rikostaustaa.

YLISEN Saatanallisen paniikin lähtökohtana ovat Ylisen muistot lapsuusajan Nokialla vallinneesta henkivaltojen taistosta. Ylinen lähtee selvittämään, mikä kaikki lopulta liittyi saatananpalvontaan, ja keitä todelliset satanistit oikein ovat.

Kenties siksi että Ylinen lähestyy aihetta maallikkona eikä Äystön tapaan uskontotieteilijänä, Ylinen referoi yksityiskohtaisemmin erilaisia satanismin muotoja. Äystö lähinnä mainitsee, että satanismilla on Suomessa viitattu filosofiseen suuntaukseen, kun taas saatananpalvonta yleistyi nimitykseksi rikollisuuteen liitetylle elämäntavalle.

Ylisen teos laajenee 90-luvun saatananpalvonnan myytinmurtamisesta perusteokseksi satanismin laajasta skaalasta. Esimerkiksi The Satanic Temple Finland ”vaikuttaa touhukkaalta ihmisoikeusliikkeeltä” Instagram-tilin perusteella.

Saatanallinen paniikki perustuu pitkälti Ylisen tekemiin haastatteluihin ja haastattelutilanteiden kuvailuun – toistuvia kahvin hörppimisen kuvauksia myöten. Vaikka ne tuottavat tyhjäkäyntiä, hellyn tuliaispullien valinnan seikkaperäisille käsittelyille.

Oman hankaluutensa teoksen rakenteeseen tuo, että kesken haastattelujen syvennytään käsittelemään eri tapauksia tai referoimaan kirjallisuutta. Välillä on vaikea muistaa, että istumme edelleen jonkun haastateltavan kanssa kahvipöydässä.

SAATANALLINEN PANIIKKI kärsii runsaudenpulasta. Se ei yllätä, sillä kirja on lähes 400-sivuinen – lähes tuplasti Äystön kirjaan verrattuna. Mittaa tuo jatkuva selostus kirjan kirjoittamisen vaiheista, välillä turhankin assosiatiiviset sivupolut ja pitkällinen kuvaus noitavainoista.

Ylisen lopussa auliisti kiittelemä kustannustoimittaja olisi saanut vaikuttaa lopputulokseen enemmänkin. Muutaman metasivuhuomion tai saatanan laatusanakäytön (”minulle se oli aivan saatanan iso juttu”) karsiminen olisi parantanut lukukokemusta.

Akateemisissa konferensseissa ei myöskään ole ”lavaohjelmanumeroita”, vaan esitelmiä ja paneeleita – vaikka nykymittapuulla Michelle Remembers -kirjan kirjoittajien esiintyminen saattoi olla melkoinen show.

Pienistä kielellisistä puutteista kärsii myös Äystön kirja. Lauseenvastike sopii suomeen huonosti, pilkku eteen vielä huonommin. Yleensä esipuhe edeltää johdantoa, ei toisinpäin.

Kumpikaan kirjoittajista ei ole historioitsija. Yliseltä jää mainitsematta, että paljon parjatun keskiajan sijaan noitavainojen huippu osui 1600-luvulle, joka tunnetaan järjen vuosisatana. Äystö taas puhuu 1600–1700-luvuista romantiikan aikana. Heittoa on noin vuosisadan verran.

Erityinen maininta on annettava Saatanallisen paniikin kannelle. Nokian vaakunan näätä on saanut pirunsarvet ja suippokorvat. Vasta nyt kiinnitän huomiota, että demonisen punaiset kynnet ja kieli ovat heraldikon kynästä.

YLISEN haastatteluista vaikuttavin on Riku Rinteen haastattelu. Sen saamisen merkittävyyden mainitsee Äystökin kirjassaan, vaikka ei muuten juuri kommentoi Ylisen teosta.

Ylisen tavoin olisin ajatellut, että kitaran kanssa kouluissa kiertänyt ja pahan valtoja vastaan taistellut evankelista ei olisi halunnut palata ajassa kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Muut paniikin pääasialliset kasvot, Keijo Ahorinta ja Päivi Niemi, kieltäytyivät haastattelusta ja ilmaisivat jonkinasteista katumusta kolmenkymmenen vuoden takaisesta.

Rinne esittelee Yliselle nuorilta saamiaan, kuulemma osin jopa heidän omalla verellään kirjoittamia kirjeitä. Kirjeiden ja mitä ilmeisimmin myös Rinteeseen kohdistuneen kritiikin muistelu saa hänestä esiin toisenkin puolen: ”Se oli mulle yks hailee, mitä on otsikoissa tai mitä joku ajattelee tai analysoi tai mitä joku tutkija jossain yliopistossa mielestään tietää!”

Vaikka kirjeet olisivat aitoja, ei ole takeita siitä, etteikö niissä olisi trollattu Rinnettä. Ylinenkin kertoo, että Rinteen vierailut saattoivat saatananpalvonnalla pelottelun sijaan saada ihmisiä kiinnostumaan houkuttelevan kielletystä alakulttuurista.

Toista ääripäätä edustaa Jiri Kerosen haastattelu. Ylinen kuvaa hermoilleensa ”mitä kukkia voi ostaa juuri naimisiin menneelle perussuomalaiselle saatananpalvojalle”. Keväällä 2025 kuntavaaliehdokas Keronen ehti olla otsikoissa vaimonsa pahoinpitelystä.

Keronen kiinnostui satanismista kouluvalistuksen ja etenkin sitä varten tehdyn Saatana kutsuu minua -dokumentin kautta. Keronen kertoo vahingoniloisesti, että Rinne suomensi ensimmäisenä natsisatanistisen The Order of Nine Angelsin ohjeet ihmisuhraukseen.

Näin paniikkia lietsotaan: Suomalaiset herätyskristityt toivat satanismipaniikin Yhdysvalloista Suomeen kirjoituksin, käännöksin ja opetusvideoin. Nuoriso innostui kielletystä elämäntyylistä. Aikuiset huolestuivat. Kun merkkejä etsittiin, niitä myös nähtiin. Pian keskimääräinen ja viinanhuuruinen henkirikos näytti rituaalimurhalta.

MIKSI satanismipaniikin pariin palataan tietokirjallisuudessa juuri nyt? Ysärinostalgia ja true crime selittävät osan, vaikka nostalgiaksi satanismipaniikin tapauksissa on liikaa hiljaista tragediaa, kuten Ylinen kuvaa.

Keskustelu lupaa jatkua, sillä Ida Väyrynen tekee väitöskirjaa satanismipaniikista. Toivottavasti siinä analysoidaan myös Ylisen ja Äystön tietokirjoja.

On helppo uskoa Äystöä, kun hän arvelee, että nykyään satanismi tuskin aiheuttaisi samanlaista reaktiota. Molemmat kirjat kuvaavatkin samalla, miten Suomi on muuttunut kolmessa vuosikymmenessä. Kenties suurin niistä on kristillisen yhtenäiskulttuurin väistyminen.

Satanismi on nykyään vaihtoehtoelämäntapa muiden joukossa. Toki äärioikeistokytkös tuo siihen synkän puolensa. Äystö sivuuttaa äärioikeistolaisen satanismin muutamalla huomiolla, kun taas Ylinen menee syvään päätyyn. Äärioikeistosta keskusteltaessa korostuu sen aiheuttama väkivallan uhka, eikä se, ketä tai mitä uusnatsit palvovat.

Moraalipaniikin aika ei ole silti ohi. Äystö ottaa esimerkiksi roadman-ilmiön. Yhteistä on kytkös rikollisjengeihin ja aikuisille vieras pukeutumistyyli. Ylinen huomauttaa 90-luvusta kirjoittaessaan, että nuorilta ei kysytty, miksi he kokevat alakulttuurin vetoavana. Jälleen huoli nuorista oikeuttaa puhumaan nuorten pään yli.

Äystö päättää kirjansa muistuttamalla, kuinka satanismipaniikki ”on varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun kriittinen ajattelu kaventuu ja tunnekuohu vie koko yhteiskunnan mukanaan”. Nyt aikuiset eivät halua kuunnella nuorisotutkijoita tai kriminologeja, kun kaikkea uhkaavalta tuntuvaa pitää saada sanoa katujengirikollisuudeksi.