Vertaillaan: Lihan henki eli voiko intohimo olla puhdasta?

Heteroseksuaalinen halu on eroottisen suhteen normi, mutta norminmukaisuus ei tee intohimosta mutkatonta. Näin voi päätellä, kun lukee Annie Ernaux’n muistelmaa Puhdas intohimo (Gummerus, 2024, suom. Lotta Toivanen) ja Suvi Vallin runokokoelmaa Sotilas (Gummerus, 2025).

Kummassakin teoksessa kerrotaan suhteesta, jossa on kielletyn tuntu. Puhtaan intohimon rakastaja ”A” on naimisissa, Sotilaassa naisen rakkauden kohde taas on huono valinta, stereotyyppisen maskuliininen sotilas – ”miesten mies ja naistenmies”.

Suhteen kiellettyys ei kuitenkaan ole teosten varsinainen aihe. Ernaux’lle syrjähypyn mahdollinen epämoraalisuus on toissijaista, eikä suhde paljastu. Sen sijaan minäkertoja paljastaa, miten täydellisesti, vailla katumusta, antautuu eroottiseen hullaannukseensa. Koska kyseessä on muistelma, kertojan voi päätellä olevan kirjailija itse. Tyyliltään kaunokirjallisen ja etäännytetyn teoksen päähenkilöstä on silti luontevaa puhua minäkertojana.

Vallin teos pohtii puolestaan heterosuhteen tyypillisten valta-asetelmien kiihottavuutta ja niihin liittyviä ristiriitoja. Ensimmäiset runot petaavat sängyn taistelukentäksi ja kutsuvat rakastelun alkamista sodanjulistukseksi. Runominä pohtii, onko hänessä ”naista taistelemaan vastaan” ja haluaako hän edes vastustaa: ”Nyt sisälläni on sotilas, joka voimalla vaatii itselleen sitä, mikä ei hänelle kuulu / ja minä annan sen tapahtua.”

Molemmissa teoksissa intohimosuhde noudattaa eräänlaista kulttuurista käsikirjoitusta tiettyine sukupuolirooleineen ja toimintamalleineen. Heteroerotiikan odotuksenmukaisia asetelmia lähestytään kuitenkin eri asennoista. Ernaux’n minäkertoja nauttii rakastelusta, mutta yhtä paljon tai jopa enemmän hän tuntuu nauttivan rakastajattaren roolin esittämisestä: seksiä ei teoksessa oikeastaan kuvata, kaipausta, miehen odottamista ja intohimoisten kohtaamisten valmistelua sitäkin enemmän. Sotilaan runominä sen sijaan pelkää kadottavansa itsensä sukupuoliseen, sukupuolittuneeseen intohimoon.

PUHDAS INTOHIMO viittaa useasti, joskin epäsuorasti, Gustave Flaubert’n romaaniin Rouva Bovary (1856). Sarjaihastuja Emma Bovary eläytyy hekumoiden romanttisista romaaneista oppimaansa rakastuneen naisen rooliin. Ernaux’n kertoja on niin ikään elänyt intohimoa ”kuin romaania” ja lukee kirjoja Emman tavoin etsimällä niistä miesten ja naisten välisten suhteiden kuvauksia: ”Ne tuntuivat kertovan minulle jotakin A:sta ja antavan todellisen merkityksen sille, mihin halusin uskoa.”

Flaubert’n romaanissa on piikikkyyttä, jolle Ernaux iskee silmää kuvatessaan rakastajaansa ikään kuin etäisyyden päästä: ”Hämmästelin sitä, miten mitätön hänen äänensä oikeastaan oli ja miten suhteettoman suuri merkitys sillä oli minun elämässäni.” Emmallekaan ei ole oikeastaan väliä, kuka tai millainen himon kohde on. Tärkeää on hekuma itsessään.

Puhdas intohimo näyttää, miten ihminen toimii eroottisessa hurmaannuksessa. Kertoja oikeuttaa kokemustaan kuuntelemalla siirappisia iskelmiä, jotka opettavat, millainen intohimosuhteen kuuluu olla – ”kohtalokas ja eläimellinen”. Museoissa hän huomaa vain rakkautta ja alastomia miehiä esittävät teokset: ”Minä valjastin taideteokset puhtaasti oman intohimoni tarpeisiin.” Kerronnan analyyttista otetta korostaa tiivis, konstailematon tyyli ja viileä sävy, joka on tehokkaassa ristiriidassa sisällön kanssa.

Ernaux hyödyntää myös luettelomuotoa luodakseen vaikutelman minäkertojan antaumuksellisuudesta. Kertoja listaa esimerkiksi, miten valmistautuu kohtaamisiin rakastajansa kanssa yhteisiä puheenaiheita valmistelemalla, vaatteita valitsemalla, vaihtamalla lakanat ja ostamalla makuuhuoneeseen kukkia. Luettelo toimii parenteesien tavoin: näin käyttäytyy hullaantunut nainen. Joka tapaamiskerralle kertoja pukee eri vaatteet, jotta näyttäisi miehen silmissä haluttavalta. On kuvaavaa, että hän sanoo esiintyvänsä miehelle eri asuissaan. Näytelmätermistöä käytetään myös, kun kertoja sanoo, että hänellä oli ”tarve luoda jokaisesta kohtauksesta onnistunut”.

VALLIN Sotilas paneutuu heterosuhteen valta-asetelmia tutkaillessaan erotiikan kielen militaristisuuteen. Teos pohtii esimerkiksi, mitä piirittämisen, valloittamisen ja tappion kaltaiset sanat oikeastaan merkitsevät. Sotilas menestyy sodassa osumalla, mutta vastapuolelle osuma merkitsee häviötä tai kuolemaa: ”menestys: osuma: menetys, osuma: menestys, osuma: menetys”. Rakkaudessa osuman saanut menettää niin ikään jotain, varsinkin jos rakastunut on nainen ja rakkauden kohde dominoiva mies.

Runojen seksisuhde on sotatanner, jota mies hallitsee: ”Alussa on asento. Mies ottaa tilaa ja sanoo: / Haluan tuottaa sulle nautintoa. // Nainen on hänelle ennen kaikkea nainen. / Tänne nainen, hän sanoo.” Miehen tapa käskyttää ja kovistella vetää puoleensa, minkä puhuja osoittaa siteeraamalla Sylvia Plathin Arielin (1965) tunnettua runoa: ”Joka nainen palvoo fasistia, / saapasta kasvoilla, raakalaisen / raakaa sydäntä, sinua.”

Eroottisessa pelissä asetelma on harmiton, mutta se muuttuu kimurantiksi valtasuhteiden vallitessa muuallakin kuin makuuhuoneessa: ”Naisesta kasvatetaan naitava ja naitettava, miehestä miehittäjä / tai miehitetty, lyöty”. Sotilas näyttää, miten kieli osaltaan tuottaa misogyniaa ja miten kulttuurin naisviha ilmenee miehessä, jonka pahin painajainen on ”tunnistaa itsensä naisessa”.

Puhtaassa intohimossa miehen näkökulma jää viitteelliseksi, mutta Sotilas osoittaa, että myös mies toimii tietyn käsikirjoituksen mukaisesti. Mieskin kulkee ”myytti selässään”, kantaa kulttuurista painolastia: ”Että hän on mies / on hänen ikuisesti aina uudestaan miehen mitalla todistettava.”

Sotilas kysyy: Kun kerran heteroseksuaalisen suhteen oletusasetukset ovat niin määrääviä, miten säilyttää itsensä rakastelussa? Miten säilyttää itsensä rakastuneena? Molemmat vaativat himolle ja rakkaudelle antautumista. Jos antautuu, antaa toisen, toisin sanoen miehen, voittaa: ”Kun kaadun / teen hänestä kaatajan.” Toisaalta erotiikan taistelukentällä se, joka antaa, ristiriitaisesti myös saa. Vallan luovuttaminen miehelle merkitseekin naiselle ruumiillista nautintoa ja elpymistä:

Miten pakottavasti pakottaa / miten sattuu, // kun hän ottaa minut hän antaa minulle ruumiin / jonka luulin kuolleen, rinnan ja rinnan / ja uuman ja uumenen.

Teoksen runominä pyrkii kaappaamaan menettämänsä vallan takaisin kirjoittamalla. Runojen luomassa todellisuudessa kirjoittaminen on myös seksuaalinen teko, jossa miehestä tulee vuorostaan objekti: ”Varuskunnan varjossa minusta tulee romantikko / joka vastaa raskailla lauseilla, ryskii puhki paperin, määrää hänet tähän asentoon / ja tässä hänellä seisoo”. Toisaalta puhuja myös lietsoo tai ainakin ylläpitää kirjoittamalla tunnetta, jota pyrkii analysoimaan: ”tommonen kusipää pitäis jättää tähän paikkaan // mutta minä kirjoitan hänet ylös ja nyt hän on siellä”.

Valtasuhteiden kääntelemisen lisäksi Sotilas tavoittelee uutta, kulttuurisista rakenteista vapaata kieltä eroottisen kokemuksen käsitteellistämiseksi: ”En ole koskaan nähnyt mehiläispesää sisältä. / Kukaan ei ole käynyt minussa näin.” Luontosanaston lisäksi eroottisen kokemuksen kuvaukseen haetaan avoimuutta ja monitulkintaisuutta fragmentaation ja jatkuvuuden välisellä jännitteellä. Kokoelman runoja onkin vaikeaa siteerata, koska Valli käyttää luo säkeiden ja sanojen väliin ilmatilaa esimerkiksi säkeenylityksillä ja välilyönneillä.

Uuden ilmaisun löytäminen ei ole Sotilaan runominälle helppoa, sillä heterosuhteen kuvauksen troopit pyrkivät kokemuksen eteen melkeinpä väkivalloin: ”Siinä sivussa / arkkityyppi käy päälle, tämä siveetön enkeli jota en voi sietää”. Välillä puhuja tuntuu kuitenkin löytävän etsimänsä. Tällöin rakastelun kuvaus tavoittaa teot, tunteet ja kokemukset valta-asetelmista vapaina:

Kun lihan sokeus syö meitä / minusta tulee vaivihkaa nainen jota ei ole, / maa jota ei ole / omaisuutena vaan ominaisuutena, levollinen / niin kuin ihminen joka hakee kaivosta vettä. // Että on vettä. Liukenen.

YLLÄTTÄEN myös Ernaux rinnastaa seksin sotaan. Puhtaan intohimon kertoja sanoo saaneensa kirjoittamisen päätökseen vuoden 1990 toukokuussa, mutta jatkaa vielä:

Tuon hetken ja tämän vuoden helmikuun 6. päivän välisenä aikana lopulta syttyi pelätty Irakin ja länsiliittouman sota. ”Puhdas” sota, kuten propagandistit sanovat, vaikka Irakiin on pudotettu (tämäniltaisen Le Monden mukaan) jo ”enemmän pommeja kuin Saksaan toisen maailmansodan aikana” ja vaikka silminnäkijät kertovat, miten räjähdyksissä kuuroutuneet lapset hoipertelevat Bagdadin kaduilla kuin humalaiset.

Kertoja odottaa uutisia, haluaa kuulla totuuden, sanoo olevansa saman ahdistuksen vallassa kuin ollessaan ”intohimonsa pyörteissä”. Tähän rinnastus päättyy, sillä ”maailman tilanteessa ei ole sijaa unelmille eikä kuvitelmille”. Rinnastus kuitenkin vihjaa, että unelmat ja kuvitelmat ovat hullaantuneen mielen ”sotapropagandaa”, valheellista merkityksenantoa.

Intohimosuhteen kulttuurista käsikirjoitusta eritellessään Ernaux pohtii myös ajan kulumisen ja muistamisen teemoja. Teos on kirjoitettu tietyn ajanjakson tallentamiseksi, ja se kuvaa aikaa intohimon vallassa. Intohimon aika ei etene kohti tulevaa, vaan ”kohti tiettyä ihmistä”. Kaikki muu jää sivuun:

Kahden autonäänen, hänen Renaultinsa jarrutuksen ja käynnistyksen, väliin typistyi jatkumo, jonka aikana olin varma, ettei elämässäni ollut koskaan ollut mitään yhtä tärkeää (ei lasten syntymä, valmistuminen tai kaukomatkat) kuin olla sängyssä tämän miehen kanssa keskellä päivää.

Flaubert kritisoi Rouva Bovaryssa Emmansa arvostelukyvyn puutetta vapaalla epäsuoralla kerronnalla. Puhdas intohimo sen sijaan pidättäytyy arvostelemasta: hullaantunut nainen ei ole turmeltunut moraalisessa vaan ainoastaan ajallisessa ulottuvuudessa. Kertoja sanookin iloitsevansa niiden naisten puolesta, jotka ympäröivän yhteisön paheksunnasta huolimatta ”käyttivät aikaansa nautintoon sen sijaan että olisivat pesseet ikkunoita”.

Kirjoituksen julkaiseminen merkitsee kuitenkin viattomuuden loppua, sillä se saa kertojan ajattelemaan muiden mielipiteitä ja ”normaaleja arvoja”, tuntemaan ”hämmästystä ja häpeää”, jotka suhteen aikana eivät edes tulleet mieleen. Teoksen nimi Puhdas intohimo on näin ollen ennemmin kantaa ottava kuin kuvaava. Ernaux ei pyri kuvaamaan intohimoa kulttuurisista rakenteista ”puhtaana”, vaan arvostelee epäsuorasti kollektiivista mielikuvitusta, jossa naisen intohimo johtaa perikatoon. Teos puolustaa valheeseen heittäytymisen viattomuutta, vaatii oikeutta haihatteluun ja hullaannukseen ilman Emma Bovaryn kohtaloa.

Vallin kokoelma taas haluaa pohjimmiltaan uskoa intohimon puhtauteen. Sen keskiössä on kokemus sukupuoliroolien, myyttien ja arkkityyppien taakasta vapaasta ”lihan hengestä”, joka tekee eroottisesta aktista parhaimmillaan yhtä ainutlaatuisen kuin ihmisen elämä:

Häviämisen ja tappioiden alue alkaa kliimaksista. / Yksi roiskahtaa toisen päälle, / että ruumiit ovat korvattavissa toisillaan / saa epäilemään, onko kukaan ainutkertainen / ja mikä kerta se oli // kunnes joku osoittaa lihan hengen.