Vertaillaan: Kauan eläköön diktaattori?

Vuonna 2024 julkaistiin kaksi diktaattorista kertovaa kotimaista romaania. Pirkko Saision Suliko (Siltala) on historian käänteitä mukaileva, vakavasävyinen fiktio Josif Stalinista. Annastiina Stormin vähemmälle huomiolle jäänyt Kymmenen ja yksi Maddasia (S&S) taas on satiirinen aikuisten satu. Romaanin päähenkilönä on Saddam Husseinia muistuttava Maddas (takaperin luettuna Saddam) kaksoisolentoineen. Järjestelyn tarkoitus on ollut vallan varmistaminen: ”veljien” ansiosta Maddasin kausi jatkuisi, vaikka heistä yksi tapettaisiin.

Tyylin ja käsittelytavan eroista huolimatta romaaneissa on kaltaisuutta. Kummassakin pohditaan myyttien, kertomusten ja hirmuvallan suhdetta.

Stormin romaanissa yhteys osoitetaan varsin suoraan. Ironisen kertojan mielestä Maddaseista diktaattorin roolissaan paras on se, jolla on tarinankertojan lahja:

Kansa rakasti tarinankertojan selityksiä maailmasta. Ne ohittivat narisevien asiantuntijoiden vaikeaselkoiset sepustukset ja saivat uskomaan hyvän ja pahan taisteluun, tuohon kiihottavaan asetelmaan kaiken perustana.

Sulikossa sama ajatus esitetään epäsuoremmin, luomalla rinnastuksia neuvostodiktatuurin ja Raamatun kertomusten välille. Tämä ilmenee jo romaanin ensi sanoista, jotka lausuu minäkertoja Stalin:

Koska jumalaa ei ole, minä tein jumalan.

Itselleni.

Ja itsestäni.

Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.

Suliko ei väitä, että neuvostoideologia ja kristinusko olisivat aatteellisesti samanlaisia. Teos vain vihjaa totalitarismin toimivan joiltain osin kuten institutionaalinen uskonto: molemmat nojaavat myyttisiin kertomuksiin vallan saamiseksi ja ylläpitämiseksi. Kristinusko tosin osoittautuu romaanissa niin läpitunkevaksi voimaksi, ettei kommunismi pysty sitä syrjäyttämään.

SULIKO on täynnä alluusioita Raamattuun ja kristilliseen mytologiaan. Kertomuksen motiivina on lohikäärme, joka viittaa ortodokseille tärkeään kertomukseen Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen taistelusta.

Ioseb (nuoresta Stalinista käytetään georgialaista nimeä) ihmettelee tarinaa teologisessa seminaarissa opiskellessaan: Miksi ritari sattuu paikalle vasta, kun lohikäärmeelle ollaan syöttämässä kuninkaan tytärtä? Miksei työväenluokkaisten tyttöjen kohtalo kiinnostanut ketään? Näin romaani kuvittelee päähenkilönsä ”kääntymyksen” kommunismiin.

Uuden aatteen omaksunut Stalin päättelee kristillisen opin olevan ”romanttista kohtuuttomuutta, tuhoisaa”. Hänen mielestään on hullua etsiä eksynyttä lammasta: ”Oikea paimen katsoo lauman parasta, ei yhden hölmön, joka lähti omille teilleen.”

Tässä Suliko näyttää tyrannin iduillaan. Stalin on olevinaan kansan puolella, muttei näe yksittäisen kansalaisen elämällä arvoa.

Myyttisen ajattelun voiman romaanin Stalin kyllä ymmärtää. Seminaarista karattuaan hän näkee eräänlaisen vision ja oivaltaa, että ”lohikäärme ja Pyhä Suurmarttyyri Georgios Voittaja eivät ole toistensa viholliset” vaan peilikuvat. Samalla hän tajuaa kuin profeetta ikään, että ”voima on siirtynyt häneen, eikä se ole hänestä koskaan lähtevä”.

Myös neuvostoaate ja kristinusko ovat romaanissa toistensa peilikuvat, joskin Saisio peilaa niitä vaivihkaa, lähinnä otsikoiden avulla. Esimerkiksi Leninistä kertova luku on otsikoitu ”Hän, joka kiersi Jerikon muurin seitsemän kertaa ja puhalsi torveen”. Jeriko on siis Pietari, jonka bolševikit valtasivat lokakuun vallankumouksessa – kuten israelilaiset Joosuan kirjan mukaan valtasivat Jerikon maanpaon jälkeen.

Historian käänteet ovat taivutettavissa myytin kaltaisiksi, maailmaa selittäviksi kertomuksiksi: melko vaivattomasti edenneestä vallankaappauksesta tuli ”suuri sosialistinen vallankumous” ja kommunistien esikuva ympäri maailman.

KYMMENEN ja yksi Maddasia alkaa tilanteesta, jossa nuori, uhriaan väijyvä Maddas-kokelas tulee ampuneeksi itseään reiteen. Kohtaus mukailee Irakin pääministeri Qassimin salamurhayritystä, johon Saddam Hussein osallistui vuonna 1959. Homma meni niin sanotusti reisille, ja Hussein haavoittui, luultavasti omasta aseestaan.

Romaanin nuorukainen kuitenkin keplottelee itsensä tilanteesta sepittämällä attentaatin äityneen ”silmittömäksi tulitaisteluksi”. Kuinka ollakaan, tarina ”korruption vastaisessa tulitaistelussa” haavoittuneesta Maddasista liitetään heti osaksi suurta ”johtajakertomusta”.

”Saddam-loren” lisäksi romaani viittaa Laulujen lauluun. Se sopii kokonaisuuteen, olihan Salomo, jonka nimiin runo on toisinaan pantu, Koraanin mukaan myös islamin profeetta. Storm hyödyntää myös arabiankielistä satuperinnettä: romaanin nimi ja rakenne flirttailevat Tuhannen ja yhden yön kertomuksille.

Tapahtumapaikka ei kuitenkaan ole Irak tai mikään muukaan arabimaa, vaan viittausten sekasotku luo osaltaan absurdia sadun maailmaa. Moniaineksisuus myös muistuttaa siitä, että vallanpitäjille kertomusten alkuperää – saati todenmukaisuutta – olennaisempaa on se, mitä niillä voidaan saavuttaa.

Romaanissa diktaattorin valtakausi on tosin päättymäisillään. Jäljellä on enää kolme Maddasia, jotka lymyilevät tunnelissa aution palatsin alla. Jokaisella on yhä hallussaan lumisadepallo – johtajan vallan symboli ja vallankäytön väline.

Kun yksi palloista rikkoutuu, sisältä putkahtaa peukalonpään kokoiseksi kutistunut diktaattorin vaimo Sahara, joka on yrittänyt paeta vallankumousta madonreiästä. Selvitäkseen pinteestä Sahara alkaa kertoa Maddaseille satuja. Nämä sadut kommentoivat suoraan tai epäsuorasti kehyskertomuksen tapahtumia ja vallankäytön mekanismeja.

Esimerkiksi sadussa ”Täi tiedonantajana” täi uskottelee, että hänen neuvonsa ovat kuninkaalle hyödyksi. Puhelahjoillaan ötökkä saa kuninkaan kieltämään valtakunnasta kammat, päänahan raapimisen ja hyönteissanaston, jotta kukaan ei pilkkaisi hallitsijaa loiseksi tai verenimijäksi. Lopulta täi syö kuninkaan, kasvaa miehen mittaan, pukeutuu kuninkaan asuun ja lähtee torille. Kansa kummastelee täiksi muuttunutta johtajaansa, muttei uskalla sanoa tätä täiksi – sanahan kuuluu kiellettyjen listalle.

Näin veikeästi Storm näyttää vallan olevan sillä, joka muoti-ilmausta käyttääkseni ”hallitsee narratiivia”. Ajatus toistuu myös romaanin rakenteessa: nokkela Sahara pitää jutuillaan tilannetta hyppysissään kuin Tuhannen ja yhden yön Shahrazad.

Kymmenen ja yksi Maddasia myös näyttää, mitä tapahtuu, kun suuri johtajakertomus alkaa säröillä. Toisen lumisadepallon rikkoutuessa bunkkerin matolle syntyy epämääräinen ihmiskasa: ”Kansa.” Kansalaiset ryhtyvät laulamaan ylistyslaulua, joka yllättäen päättyy riitasointuun:

Sinulla oli joskus oikea poliittinen agendakin. Missä vaiheessa se tallautui liian suurten saappaittesi alla?

Yksi Maddaseista nappaa ”mahtailevan pään peukalonsa ja etusormensa väliin” ja puristaa sen ”kuin finnin akneposkesta”.

SULIKOSSA narratiivin hallinta osoittautuu niin ikään hankalaksi. Hirmuhallitsijaksi edennyt Stalin ihmettelee vallankumouksen vaikeutta:

Miksi jotkut niistä, joiden silmät ja posket hehkuivat hetki sitten Punaisella torilla, kumartelevat kotiin mentyään kuitenkin homeisia ikoneja kiinni vedettyjen verhojen takana?

Aatteen korvaaminen toisella ei käy käden käänteessä. Siksi Neuvostoliitossa kansalaisia hukutettiin samaan virtaan kuin katolisen kirkon hallitsemalla keskiajalla: opin noudattamatta jättämisestä rangaistiin, kiellettyä kirjallisuutta ei saanut lukea eikä jumalaa (diktaattoria) pilkata, vääräuskoiset joutuivat inkvisition kynsiin.

Sulikossa kiinnostavaa on se, että vaikka Stalin vannoo kommunismin nimeen, kristinusko vaikuttaa hänenkin alitajunnassaan. Pakomatkalla Siperiasta nälkiintynyt nuori Ioseb näkee raamatullisia hourenäkyjä. Ja kun urallaan edennyt Stalin määrää uskonnolliset symbolit poistettavaksi kirkoista, hänen mieleensä tunkeutuvat jumalanpalveluksen tuoksut ja äänet: ”... gospodi pomilui ... gospodi pomilui ... gospodi pomilui ...” Herra armahda!

Kuvaako kohtaus Stalinin kolkuttavaa omaatuntoa vai hänen uskonnollisten tunteidensa sitkeyttä? Kristillinen oppi tuntuu elävän Sulikossa venäläisen kulttuurin syvärakenteena, jota kommunismi tai edes despootti ei kykene horjuttamaan.

”Lohikäärmeellä on seitsemän päätä, ja kun yhden katkaisee, nousee haavasta seitsemän päätä lisää”, Stalin tuskailee.

Uskonnon läpitunkevuus näkyy myös taiteilija Vladimir Majakovskista kertovassa luvussa, jonka otsikko ”Hän, joka päätti polttaa kultaisen vasikan” viittaa israelilaisten rakentamaan epäjumalankuvaan Toisessa Mooseksen kirjassa. Majakovski ei suostu tekemään Stalinille propagandaa – aivan kuin hän hoksaisi vuosikaudet neuvostotaidetta tehtyään, millaiseen idolatriaan on langennut.

Majakovski näkee Stalinin ylimpänä nukkemestarina. ”Mutta kuka, mikä, liikuttelee Stalinia?” hän pohtii, ja hakee vastausta kristillisestä maailmankatsomuksesta:

Sellaista kohtuuttomuutta omiin jalkoihinsa kompastelevassa maailmassa ei voi olla, että Saatana on, mutta ei sen vastakohtaa Jumalaa.

MAJAKOVSKI pitää Stalinia saatanana ja Stalin itseään aatteen puolesta uhrautuvana sankarina, mutta Suliko ei mytologisoi päähenkilöään. Viimeisen luvun otsikko ”Ja hän katosi heidän silmistään, eivätkä he häntä enää nähneet” viittaa Luukkaan evankeliumiin, jossa Jeesus on noussut haudastaan. Stalin ei kuitenkaan pääse taivaaseen, vaan jää ikään kuin kiirastuleen: hänen tajuntansa ei sammu edes kuolemassa.

Mausoleumissa makaava Stalin saa siten kuulla, että hänen patsaitaan kaadetaan kaikkialla Neuvostoliitossa. Romaanin ironiaa on sekin, että Stalinia ärsyttää, sillä hänen maalliset jäännöksensä on sijoitettu ”Vladimir Iljitšin selän taakse”.

Kymmenen ja yksi Maddasia puolestaan muistuttaa mytologisoinnin vaaroista. Siihen sortuvat myös ne diktaattorin vastustajat, jotka ihmettelevät, miten tavallisesta ihmisestä voi tulla tyranni. Yksi Maddaseista, ”runopojaksi” kutsuttu, nimittäin tapetaan muiden Maddasien käskystä, koska hän ei muka sovi itsevaltiaaksi:

Herkkä mies, joka pyrkii rehellisin lausein kaivautumaan elämän pintakerrosten alle, ei pysty heittäytymään koko sydämestään niihin taruihin, joita diktaattori toimiakseen tarvitsee.

Musta huumori aukeaa, kun muistaa, että Saddam Hussein tunnettiin myös runoilijana ja rakkausromaanien kirjoittajana. Sortajaksi ei ryhdytä inhimillisistä piirteistä huolimatta, vaan niiden vuoksi.

Olisi helppo tarjoa myyttisen ajattelun vastalääkkeeksi ”rehellisiä lauseita”, kriittistä ajattelua ja historian tuntemusta, mutta niistä ei ole apua, jos yhteiskunta ei toimi. Irakissa korruption, työttömyyden ja heikkojen peruspalveluiden lannistamat nuoret haikailevat nykyisin Saddam Husseinin perään.

Venäjällä taas fanitetaan niin eläviä kuin kuolleita tyranneja. Ne, jotka eivät fanita, pysyvät hiljaa pitääkseen päänsä. Vladimir Putinin hallinto on pyrkinyt elvyttämään Stalinin henkilökulttia, ja vuonna 2017 tehdyn venäläiskyselyn mukaan 46 prosenttia vastaajista suhtautuukin Staliniin ”joko ihaillen, kunnioittaen tai myötätuntoisesti”.

Diktaattori on kuollut, kauan eläköön diktaattori?