Vertaillaan: Kahluualtaan ja kusiämpärin syvyydet

Runoilija Pentti Saarikoski (1937–1983) ja ohjaaja Jouko Turkka (1942–2016) jättivät jälkeensä järeät tuotannot. Saarikoski kertoi 1960-luvulla, mitä tapahtuu todella. Hän törmäytti runoissaan antiikin, arkipuheen ja uutisvirran, suomensi klassikoita ja avasi arkensa julkaisutietoisiin päiväkirjoihin. Turkka toi teatteriimme fyysisyyden, horkan ja konfliktin, uudisti näyttelijänkoulutuksen ja kirjoitti törkeää laatuproosaa. Nykyporvari ärsyyntyisi Aiheista (1982) ja Häpeästä (1994), mutta hänpä ei lue.

Saarikoski ja Turkka olivat myös 1900-luvun jälkipuoliskon korkeakulttuurijulkkiksia. Kummassakin oli narsistin vikaa ja vajaat empatiavarannot. Saarikosken lähipiiri on purkanut kokemuksiaan useissa muistelmateoksissa. Turkan entisille oppilaille olisi jo 90-luvulla pitänyt perustaa auttava puhelin. Sellaisen puute on johtanut vaihtelevan tasoisiin traumakirjoihin ja -haastatteluihin.

Saarikosken kolmas vaimo Tuula-Liina Varis julkaisi muistelmansa vuonna 1994. Kilpikonna ja olkimarsalkka jäänee genrensä huippusaavutukseksi, vaikka aleneva polvi aktivoituisi. Varis on avoimuudessaan brutaali mutta osaa myös käsitellä ex-puolisonsa poetiikkaa. Ryhmäteatterin alkuvuoden pääproduktio The Poet of Finland perustuu Variksen teokseen. Näytelmän on ohjannut Riikka Oksanen ja kirjoittanut Aina Bergroth.

The Poet of Finland silpoo Saarikoskensa kolmeksi. Markku Haussila tulkitsee nuorta ja vetovoimaista Penttiä, Santtu Karvonen keskikauden juoppoa ja Robin Svartström Ruotsiin karkaavaa varhaistaataa. Haussila tavoittaa levottomalla elekielellään ihmelapsen charmin, mutta Karvonen ja Svartström louhivat karikatyyreja. Heidän käsittelyssään syntyy Putous-hahmoja myös Saarikosken ryyppykavereista eli Lasse Sammalistosta, Jorma Ojaharjusta ja Hannu Salamasta.

Viimeksi mainitun yhteydessä käytetään ukkosefektejä. Kiitettävän moni yleisöstä ei naura.

Svartströmin runoilija naukkailee lipastoon piilotetusta pullosta, vaikka oikean Saarikosken juominen oli isäkapinahengessä mahdollisimman avointa. Mölinään turvaavan Karvosen voisi luulla esittävän poeetan sijaan rallikuskia tai karaokeisäntää. Suomalaisen teatterin, elokuvan ja televisioviihteen syntilista humalaisen rehvakkaassa esittämisessä on pitkä. The Poet of Finland horjahtelee suosiolla jonon jatkoksi, vaikka Haussila yrittää Hansan pöydässä parhaansa. Lopulta hänkin sammuu hassusti kesken lauseen.

Sävy on opettava, 2000-luvun Turmiolan Tommia. Minna Suurosen esittämä Tuula-Liina Varis huokaa näytelmän alkupuolella, ettei ole koskaan tavannut yhtä kiinnostavaa ihmistä kuin tämä Saarikoski. Kun addiktio syvenee, persoonallisuus ohenee. Sairaalasängyllä sätkivän Karvosen taustalle heijastuu jättikirjaimin sana ”DELIRIUM”. Lahjakas runoilija taantuu arkkityypiksi, joka särkee maksansa ja lähimmäisensä. Jokainen Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerrat lukenut tai runoilijan päiväkirjoihin tutustunut kykenee haastamaan tulkinnan. Myös pohjateos Kilpikonna ja olkimarsalkka kuvaa perikadon sävykkäämmin kuin näytelmä.

2020-luvun moraalihygieniaa: lähisuhteissaan tuhoa aiheuttanutta rauniota ei saa ylentää ihmiseksi.

TIINA Raudaskosken Ilmiantaja ilmestyi vilkkaana Turkka-syksynä 2025. Hannu Harjun ja Kai Häggmanin elämäkertateosten vastapainoksi Raudaskoski lähestyy Turkkaa omakohtaisen fiktion keinoin. Ilmiantaja perustuu kokemuksiin Turkan assistenttina toimimisesta vuosituhannen vaihteessa. Nuori Raudaskoski asui laskusuhdanteisen Turkan luona Viidennellä linjalla. Hänen tehtävänään oli kirjoittaa sanelusta näytelmää, jonka produktio törmäsi seinään ennen ensi-iltaa. Ilmiantaja turvaa selustansa ja käyttää niukasti oikeita nimiä. Näytelmä on tietenkin Osta pientä ihmistä ja teatteri KOM.

Ilmiantaja ei spekuloi Turkan dementoitumisella, vaikka sairauden merkit olivat esimerkiksi Harjun elämäkerran mukaan jo nähtävissä. Raudaskosken Turkka on aggressiossaan hauras. Romaani ei sisällä opetus- tai tuomitsemisagendaa. The Poet of Finlandin taiteilijakuvaukseen verrattuna Ilmiantajan jälkiviisausallergia vaikuttaa liki raikkaalta. Turkka huohottaa assistenttinsa korvaan ja haluaa nähdä, kun tämä nielee kääretorttua. Lohta leikataan graafisesti. Raudaskoski ei kuitenkaan aja jännitekenttää #metoo-suodattimen läpi. Ilmiantaja ei anna ilmi rikollista vaan eriskummallisia yksityiskohtia ohjaajan käytöksestä.

Jouko Turkalle taide ja elämä olivat darwinistista pudotuspeliä. Raudaskoski kuvaa konfliktia teatterin kanssa, mutta kohtauksista jää käsijarru päällä kirjoitettu vaikutelma. Ilmiantajan vahvuus on klaustrofobisessa huonedraamassa. Putkirikko pakottaa Tiinan tekemään tarpeensa ämpäriin. Turkka kusee keittiön lavuaariin eikä muutenkaan kävisi aamulenkkinsä jälkeen suihkussa. Hien keltaamista patjoista, palaneesta kahvista ja kirjoittavan assistentin reittä vasten työntyvästä ohjaajan reidestä syntyy vereviä proosajaksoja. Paksun huoneilman voi aistia.

Detaljikas Turkka-kuvaus tekee hahmosta elävän. The Poet of Finlandin ohut yksilöpsykologia puolestaan pakottaa redusoimaan Saarikosken myytiksi. Nero-etuliitteen käyttöä suositellaan, suunnilleen tuollaisia ne entisajan renttukirjailijat olivat.

Ilmiantajan ohjaajahahmo uskoo voimiinsa eikä mihinkään, lähentelee, vetäytyy ja syöttää flunssaiselle Tiinalleen valkosipulia. Kun Turkan ajatus katkeaa Helsingin Sanomien äärellä paasatessa, seuraa ”raskas hiljaisuus, jota hän ei kestä”. Keskimääräinen Ilmiantajan lukija muistaa Turkan palavasilmäisen olemuksen. Raudaskoski ei kumoa tai pönkitä vaan – parhaimmillaan – syventää mielikuvia.

Haastattelutietojen mukaan Ilmiantajasta suunnitellaan elokuvaa. The Director of Finland? Myyttitason turvaan laskeutumisen uhka on ilmeinen. Entisen opettajansa rooliin suostuvalla 1980-luvun teatterikoululaisella olisi silti tilaisuus tehdä historiallisen outo isänmurha.

THE Poet of Finlandin ja Ilmiantajan varsinaiset päähenkilöt ovat naisia. Minna Suuronen tekee Tuula-Liina Variksestaan toimeliaan ja mekaanisen virkanaishahmon. Useassa kohtauksessa Variksen tehtävänä on pelkkä tarinan kuljettaminen ja sanojen kohdistaminen lipunostajille. Iltalypsyn karjakosta muistuttavat katseet tehoavat. Näytelmän loppupuolta dominoiva kahluuallas on tahattoman osuva lavastusratkaisu. Variksen piina esitetään polven syvyisenä. Kampaus ei mene sekaisin. Pentin lähdettyä Ruotsiin ja kuoltua uhri jää näyttämölle kirjoittamaan. Voimaantumisen vaikutelmaa ei pääse syntymään, koska Varis on Saarikosken pahimpien solvausten ja ryyppykausienkin aikana näyttänyt melko voimakkaalta.

The Poet of Finlandin osoittelevassa eetoksessa neutraali keskeishenkilö ei ole haitaksi. Paljon Kilpikonnan ja olkimarsalkan sähköstä jää silti Varis-kuvauksessakin hyödyntämättä.

Ilmiantaja puolestaan kärsii ylikirjoitetusta Tiina-hahmosta. Raudaskoski alleviivaa ja puurouttaa minäkertojansa hankaluutta olla Turkan vaikutuspiirissä. Hikoilun ja reisien asettelun toisteisuus ei ole yhtä paha ongelma kuin tietoisuus:

Tulen tietoiseksi omasta naiseudestani katsellessani miesten välistä mittelyä. (s. 26)

Tulen tietoiseksi asemastani. (s. 150)

Äkkiä olen paitsi tietoinen häpeästäni, myös kykenevä kiistämään sen. (s. 251)

Romaani hyötyisi nopeammista leikkauksista ja näyttämiseen keskittymisestä. Ilmiantajan liki neljän ja puolensadan sivun mitta on vaikeasti perusteltavissa. Tiinan vierailut äitinsä ja tätinsä luona tuntuvat tyhjäkäynniltä, samoin teatteri- ja baarikohtaukset. Ilmiantajan sydän on Turkan asunto. Senkin sykkeen Raudaskoski paikoin hukkaa ja tutkii päähenkilönsä kohtuuden rajoissa pysyvää levottomuutta.

Metrin päässä tuijottaisi Jouko Turkka kääretorttu kädessään.

KRIITIKKO Maria Säkön mukaan Raudaskoski valkopesee Turkkaa vaikenemalla tämän uhreista. Käsittääkseni eturivin näyttelijät ovat puhevaltaisia, eikä fiktiivisellä teoksella ole velvollisuutta puolustaa ketään. Sen sijaan voi ihmetellä, mistä Turkan puoliorjana työskentelevä opiskelijatyttö saa voimansa. Ilmiantajan Tiina vain päättää selviytyä. Kukaan ei kuitenkaan kuulisi huutoa. Tiina järkeilee, että Turkan ”on pakko rusentaa minut, jotta minä pysyisin hänen hallussaan”. Assistentti ei palvo mestaria eikä vaikuta poikkeuksellisen päämäärätietoiselta. Pingottuneen reippauden juurisyyt jäävät Herran haltuun.

Oman kierteensä asetelmaan tuovat kirjailija Raudaskosken viime syksyn haastattelut, jotka tihkuvat Tukholma-syndroomaa. Kulttuuricocktailissa hän ja näyttelijä Mari Rantasila saavat Turkan vaikuttamaan äiti Ammalta. Jouko todella näki heidät. Luomiskertomuksessa Raudaskoskelta kysytään Turkan groteskista seksuaalisanastosta, mihin hän vastaa korostamalla, että sanat ovat vain sanoja.

Pinnan alle jää paljon. Ajatus on silti virkistävä ajassa, joissa kyseenalaisille ja mahdollisesti loukkaaville sanoille on opittu antamaan yliluonnollista voimaa. Korvaan kuiskitut vitut ja kyrvät eivät hetkauta Ilmiantajan Tiinaa. Jotain aseteltua hänen vahvuudessaan silti on.

Sama pätee The Poet of Finlandin versioon Tuula-Liina Variksesta. Hän kahlailee alkoholismihelvetissä kuin sivustaseuraajana. Näytelmän infantiileimpaan miesnerolällättelyyn – muovailuvahasta syntyy sukuelin – Varis-hahmo ei osallistu. Suurosen valitsema asialinja voittaa koska hyvänsä halvan karnevalismin. Mutta kuten oikean elämän Pentti Saarikoski sanoo Kilpikonnassa ja olkimarsalkassa vaimolleen, joka ei enää jaksa soitella ryyppyreissuille kadonneen perään:

En minä oikein tuostakaan asenteesta pidä.