Vertaillaan: Insesti trendaa

Insesti on ollut kirjallisuuden ja draaman kestoaihe Kuningas Oidipuksesta ja Raamatun kertomuksista nykykirjallisuuteen. Tabua kosketellaan myös kahdessa tuoreessa teoksessa – Maija Sirkjärven romaanissa Kiinteistö (Siltala, 2026) ja hieman yllättäen Jim Jarmuschin elokuvassa Father, Mother, Sister, Brother (2025).

Kumpikaan ei varsinaisesti käsittele insestiä. Sirkjärven romaanissa aiheen kautta kuvataan identiteetistään epävarman päähenkilön ristiriitoja ja satirisoidaan kulttuurista murrosta, jonka myötä aiemmin pääomana pidetty kirjallinen sivistys on menettänyt arvonsa. Jarmuschin draamakomediassa insesti ei ole edes aihe, vaan sävy, joka ilmenee elokuvakerronnan tulkinnanvaraisissa yksityiskohdissa.

KIINTEISTÖ kertoo helsinkiläisessä luksuskampaamossa työskentelevästä Esteristä, joka edustaa uutta, vaurasta työväenluokkaa. Hiusten värjäämisestä ja leikkauksesta hän laskuttaa ”melkein kolmesataa euroa” ja asuu puolisonsa kanssa ”ylemmän hintaluokan huoneistohotellissa” Helsingin Jätkäsaaressa. Puoliso Henkka on Gantin ja Hugo Bossin tapaisiin premium-merkkivaatteisiin pukeutuva putkiasentaja.

Esteri muistaa lapsuudestaan kiusallisen tilanteen: hänen kirjailijaäitinsä ei saanut muilta vanhemmilta vastakaikua johdatettuaan keskustelun Simpsonit-sarjan Homerista Homerokseen. Ester tuntee kasvatuksensa ansiosta länsimaisen kirjallisuuden kaanonin, mutta häpeää lukeneisuuttaan ja on siksi luonut itselleen uuden identiteetin ”normaalina” ihmisenä. Kampaamossa keskustellaan sijoittamisesta tai koripallosta, ei Dostojevskista, saati siitä, ”oliko kärsimys osa merkityksellistä elämää”.

Uuden luokkaidentiteetin omaksuminen ei ole täysin mutkatonta. Masked Singerin katsominen vielä menee, mutta kun Henkka puhuu ihailevaan sävyyn arvokuljetusrekkojen ryöstäjästä, Esteri ajattelee: ”Maailmassa oli ihmisiä, jotka olivat keksineet hienoja asioita, lääkkeitä, sinfonioita, siltarakenteita. Miksi ihailla jotain urpoa?” Kansanomainen aamuradiojuontaja Tuikku on Esterille suuri mysteeri: ”Hänestä tuntui, että kun hän vain saisi koodin murrettua, koko ihmiskunnan perusolemus avautuisi hänelle kirkkaana ja johdonmukaisena.”

Esterin minäkuva alkaa horjua, kun kauan ulkomailla asunut veli Klaus palaa kaupunkiin. Samoihin aikoihin Henkka perii omakotitalon. Sinne muuttaminen merkitsisi lopullista siirtymää ”tavallisuuden piiriin”, kausiverhojen vaihtamista Sartren lukemisen sijaan. Klaus puolestaan johdattaa Esteriä toiseen suuntaan, kohti syvyyksiä kuin Vergilius Dantea Jumalaisessa näytelmässä. Hän kutsuu sisarensa runoiltaan ja viittailee häpeämättä venäläisiin formalisteihin.

Sirkjärven humoristisessa kerronnassa kirjallisuuden ja filosofian lumo rinnastuu seksuaaliseen himoon, elosteluun ja rappioon. Veljen kosketus tuntuu salamaniskulta, ja vahingossa suulle osuva suukko saa vatsan muljahtamaan. Samalla Esterin mieleen alkaa pulpahdella kirjallisia muistumia. ”Nyt loppuu se antiikin miettiminen!” hän toruu itseään. ”Et ole mikään pervertikko.”

Selvimmin rinnastus ilmenee Esterin unessa, jossa hän vierailee Klausin kanssa Rooman valtakunnan tuhoa käsittelevässä näyttelyssä ja päätyy sitten tämän asunnolle. Unessa veli tulee alasti keittiöön, jonka jääkaappi pullistelee leivoksia, makkaroita ja muita herkkuja. ”Ensin me nussitaan”, veli sanoo. ”Sitten sä kirjoitat mulle runon.”

JIM JARMUSCHIN elokuvassa insestiin vihjataan niin ikään aikuisten sisarusten välisenä haluna. Perhesuhteita käsittelevä elokuva koostuu kolmesta itsenäisestä, porvariston elämänpiirin sijoittuvasta episodista. Ensimmäisessä syrjäseudulla asuva isä puijaa vaurailta kaupunkilaislapsiltaan rahaa tekeytymällä ressukaksi; toisessa hulttiotytär teeskentelee menestyjää äitinsä tyylikkäillä mutta takakireillä teekutsuilla.

Kolmannessa osassa coolit newyorkilaissisarukset Skye ja Billy muistelevat pienkoneonnettomuudessa kuolleita vanhempiaan näiden asunnossa Pariisissa. Myös tässä episodissa kehitellään teeskentelyn ja huijaamiseen tematiikkaa: vanhempien jäämistöstä paljastuu väärennettyjä henkilöllisyystodistuksia ja muita dokumentteja, jotka saavat kaksoset pohtimaan, keitä heidän vanhempansa tosiasiassa olivat.

Katsojan mieli harhautuu sen sijaan muihin kysymyksiin: Skye’ta näyttelevä Indya Moore keimailee ja kiehnää Billya esittävän Luka Sabbatin kyljessä tavalla, joka tuntuu ylittävän sisarussuhteiden fyysisen intimiteetin. Dialogia kuulematta olettaisi heti heidän olevan pariskunta.

Episodissa vihjataan tabun koetteluun monin tavoin. Jo aloituksessa viitataan lakien ja normien rikkomiseen: ennen vanhempien asunnolle ajamista Billy ostaa päihteitä ja Skye katselee skeittareita, jotka väistävät poliisiautoa vasta viime hetkellä. Insestisiä konnotaatioita herättää etenkin matkan varrella olevan työmaan viereen pystytetty kyltti, jonka tekstiä kamera kuvaa merkille pantavan pitkään: ranskan sana déviation merkitsee poikkeamaa eli kiertotietä, mutta kaksimielisesti käytettynä myös seksuaalista poikkeavuutta tai perversiota.

Miljöön ja kameratyöskentelyn välistä sutinaa on myös vanhempien asunnossa. Interiöörissä huomion kiinnittävät kalusteet, sillä niitä on asunnossa vain kaksi: tuoli ja parivuoteen patja. Kamera seuraa sisaruksia, jotka hetken asunnossa haahuiltuaan syleilevät: Skye painaa päänsä Billyn kaulalle ja sormeilee hänen hiuksiaan. Seuraavaksi kamera panoroi asunnon ympäri. Elokuvakerronnan konventioita tunteva katsoja odottaa kierroksen – ja sisarusten – päätyvän patjalle, joka möllöttää tyhjässä makuuhuoneessa kuin Tšehovin ase.

Jarmusch leikittelee draamaelokuvien troopilla, jossa surevan ihmisen lohduttaminen johtaa seksiin. Laukeamista ei kuitenkaan tapahdu, ei dramaturgisessa eikä seksuaalisessa mielessä. Päinvastoin: Skye hörppää veljensä pullosta vettä, minkä jälkeen Billy pyyhkii pullonsuun, koska ei halua ”sekoittaa heidän molekyylejään”. Tällainen vihjailun ja torjumisen tematiikka toistuu läpi episodin.

SIRKJÄRVEN Kiinteistö haukkaa kiellettyä hedelmää Jarmuschin elokuvaa ahnaammin, myös intertekstuaalisten viittausten tasolla. Romaani varioi yllättävällä tavalla southern gothic -genren piirteitä. Nimityksellä viitataan yhdysvaltalaiseen kirjallisuuteen, jossa makaaberien ja groteskien elementtien avulla tutkaillaan etelävaltiolaisten idyllien alla väreileviä ongelmia.

Genren tunnettuja edustajia on Edgar Allan Poe, jonka novelliin ”Usherin talon tuho” (1839) Kiinteistössä epäsuorasti viitataan: kummassakin tapahtumapaikkana on rappeutunut talo salaisuuksineen, ja molemmissa vihjataan sisarusten väliseen insestiseen suhteeseen. Romaani jopa alkaa kohtauksella, jossa hahmot astuvat nuhjuiseen, puhviverhoilla, plyysimatolla ja joonialaisilla pylväillä sisustettuun taloon samassa hengessä kuin kertoja Poen novellissa.

Southern gothicille ominaisen plantaasiaristokratian sijaan Kiinteistön sosiaalisen yhteisön muodostavat digialustojen aristokraatit eli kirjallisuudentutkija Maria Mäkelän lanseeraaman käsitteen mukaisesti ”alustaeliitti”: perinteisen kulttuurieliitin syrjäyttänyt sisällöntuottajien ja somevaikuttajien kerma. Esteri tietää, ettei ole saavuttanut asemaansa heidän luottokampaajanaan lukeneisuutensa ansiosta, vaan koska on ”pitänyt siitä turpansa kiinni”.

”Usherin talon tuhossa” mahtisuvun degeneraatio yhdistyy taiteen rakastamiseen. Sirkjärvi leikittelee samalla ajatuksella kuvaamalla sosiaalista todellisuutta, jossa sivistyksestä on tullut groteskia: Esteri saa työpaikallaan tuimaa palautetta, kun hän alkaa pohtia 67-meemin tyhjyyttä asiakkaan kuullen. ”Se ei tarkoita mitään!” Esteri parahtaa kuin Baudrillard-herännäinen.

Tämän pidemmälle Kiinteistö ei vie merkityskadon kritiikkiään, eikä insestillä vihjailu harmi kyllä johda valta-asetelmia ravisteleviin karnevalistisiin orgioihin. Esteri ei myöskään romahda, vaan sovittaa mielessään pinnan ja syvyyden. Hän oivaltaa, että kaikki esittävät jotain roolia ja jokaisella tavan kansalaisella on rikas sisäinen maailma, jota tuo rooli tavalla tai toisella heijastelee.

Kysymys yhteisinä pidettyjen arvojen näivettymisestä ja älymystön aseman horjumisesta jää muutoin mainiossa romaanissa lopulta Esterin äidin ihmettelyn varaan: ”Länsimainen kulttuuri, arvojärjestelmä ja oikeuslaitos, kaikki rakentuvat Odysseian kaltaisille kirjoille. Miksi minun pitäisi piilotella ajatusteni kanssa niin kuin joku juoppo piilottelee pullonsa kanssa?”

Father, Mother, Sister, Brother taas jättää tabulla leikittelyn siinä määrin tulkinnanvaraiseksi, että se saa pohtimaan, ovatko tekijät itsekään tajunneet Skyen ja Billyn suhteen insestistä potentiaalia. Siihen viittaavia yksityiskohtia on kuitenkin niin paljon, että niiden tahattomuus tuntuu epätodennäköiseltä. Ehkä elokuva haluaa sanoa, että perhesalaisuuksien kudelmassa saattaa olla toinenkin salaisuuksien kerros, vielä syvemmälle punottu. Tai sitten Jarmusch haluaa tyhjiä merkkejä syöttämällä näpäyttää katsojaa taideteoksen lähiluvun tuottamista (yli)tulkinnoista.

JOSTAIN syystä yksikään kriitikko ei näytä kiinnittäneen huomiota Jarmuschin elokuvan insestiseen tunnelmaan. Eikö sitä ole huomattu?

Ei välttämättä. Samana keväänä, kun elokuva tuli Suomessa levitykseen, Uudessa Jutussa ilmestyi essee ”Sinua sinua rakastan”, jossa toimittaja Anu Partanen kertoo vanhemman rakkaudestaan yllättävin sanankääntein. Lastaan kotiin odottavan äidin vatsassa ”muljahtaa täsmälleen samalla tavalla” kuin nuorempana uutta ihastusta kylään odotellessa, ja lapsen kosketus tuottaa ”koko kehoon leviävää mielihyvää”.

”Olen siis kirjaimellisesti rakastunut lapseeni”, Partanen kiteyttää.

En epäile Partasta insestisistä tunteista. Sellaiset hän kieltää tekstissään itsekin. Varmasti rakkaus lasta kohtaan voi ilmentyä samantapaisina tuntemuksina, joita yleensä kokee aikuisten välisessä rakkaussuhteessa. Esseen insestinen sävy tuntuu kuitenkin journalistisessa kontekstissa ajattelemattomalta. Osa pedofiileistähän selittää tekojaan nimenomaan vanhemmuuteen viittaavalla huolenpidon ja hoivaamisen retoriikalla, erikoislääkäri, psykoterapeutti Raija Hukkasen sanoin ”kasvatuksellisella terminologialla” (Duodecim 21/2004).

Ilmeisesti Partanen ei kuitenkaan tunnista kielellisisten valintojensa tuottamaa vaikutelmaa, vaikka jo otsikko on Aulikki Oksasen sanoituksesta, joka dramaattisine kielikuvineen kertoo nimenomaan eroottisesta intohimosta. Partanen arvelee rakkaudentunnustuksensa kuulostavan ”kliseiseltä ja lattealta” ja puolustelee tarttumistaan outona, nolona ja vääränlaisena pidettyyn aiheeseen. Näkökulmaa on vaikea ymmärtää. Eikö paljon uskaliaampaa olisi tunnustaa, että ei rakasta omaa lastaan?

MIKSI insesti trendaa? Ainakin siksi, että yleisö kaipaa yhä koukuttavampaa ja rankempaa sisältöä. Näin on etenkin tv-viihteessä: 2000-luvulla Game of Thrones, Boardwalk Empire, House of the Dragon ja viimeisimpänä Dollanganger ovat kohahduttaneet insestisillä kohtauksillaan.

Voi myös olla, että tabua härkitään yhä enemmän siksi, että perhesuhteiden esitykset ovat ylipäänsä yleistyneet. Ilmiötä selittää sosiologi, kulttuurintutkija Hanna Kuusela teoksessaan Streaming Privilege. How Television Teaches Us to Accept Inequality (Manchester University Press, 2026): kun liberaalit demokratiat ja hyvinvointivaltiot uhkaavat hajota, tai niitä tietoisesti romutetaan, ihmiset etsivät pysyvyyden tunnetta karismaattisista johtajista, esimoderneista instituutioista, perinteistä, perheestä – ja näiden representaatioista.

Insesti aiheena ja lehtijuttujen kummallisena alatekstinä saattaa siis olla seurausta länsimaisten kulttuurien uudesta perhekeskeisyydestä. Harva tekijä hyödyntää teemaa niin nokkelasti kuin Sirkjärvi, mutta tabun rikkominen on tahattomanakin paljastavaa: kirjallisuuden ja viihteen kieroutuneet perhekuviot muistuttavat, että ”perinteisiksi arvoiksi” kutsutut konservatiiviset ideologiat ovat vielä alttiimpia turmion tartunnalle kuin huojuvat rakenteet, joita niillä yritetään paikata.

Tekstissä on käytetty lähteenä myös teosta The Companion to Southern Literature (Edited by Joseph M. Flora and Lucinda H. MacKethan. Baton Rouge: Louisiana University Press, 2002).