”Uutta arkkitehtuuri- ja designmuseota ei voi käyttää poliittisena aseena”

Uuden arkkitehtuuri- ja designmuseon alueen valmistelevat rakennustyöt Helsingin Makasiinirannassa alkoivat viime vuonna. Syksyllä paljastettiin myös arkkitehtuurikilpailun voittaja. Uusi museo on ollut julkisuudessa niin pitkään, että hankkeen alkuperä on monille ehkä jo sumuinen. Suomen arkkitehtuuri- ja designmuseosäätiön toimitusjohtaja Kaarina Gould, milloin ja miten kaikki lähti liikkeelle?

”Hanke on tosiaan ollut pitkä ja monipolvinen. Ensimmäiset askeleet otettiin jo vuosina 2017–2018, kun opetus- ja kulttuuriministeriö teetti tarveselvityksen: onko Suomella – maailmanlaajuisesti arvostetulla muotoilu- ja arkkitehtuurimaalla – edellytyksiä ja tarvetta uudelle museolle? Selvitys osoitti, että tarve oli todellinen. Olemassa olevat erilliset arkkitehtuuri- ja designmuseot toimivat hyvin rajoitetuissa tiloissa, ja niiden oli vaikea toteuttaa kansainvälistä näyttelytoimintaa tai kasvattaa kokoelmiaan vastaamaan tämän päivän ja tulevaisuuden museokävijöiden odotuksia. Seuraavaksi siirryttiin konkreettisempien skenaarioiden rakentamiseen, joissa erilaiset työryhmät rakensivat vaihtoehtoja museon hallintomallista, taloudesta ja tilakonsepteista. Tässä vaiheessa alettiin puhua ensimmäistä kertaa kahden museon yhdistämisestä yhdeksi uudeksi organisaatioksi. Molemmilla pitkän historian omaavilla museoilla oli vahvat juuret, omat kokoelmansa ja omat identiteettinsä, joten yhdistäminen ei ollut tekninen prosessi, vaan myös tunnepitoinen askel. Mutta vähitellen ymmärrettiin, että tulevaisuuden museo voi syntyä vain yhteisestä ponnistuksesta. Uudistuksen ytimessä oli kysymys siitä, miten Suomi voi kertoa oman tarinansa arkkitehtuurista ja muotoilusta tavalla, joka on kansainvälisesti relevantti ja samalla kotimaiselle yleisölle merkityksellinen.”

Olet kertonut, että hanketta edistettiin pitkään ”matalin purjein”. Miksi sellainen strategia valittiin?

”Se oli hyvin tietoinen ratkaisu. Olemme kuljettaneet hanketta läpi kahden hallituskauden ja kolmen kaupunginvaltuuston, joten poliittisissa taitekohdissa on tuntunut tärkeältä hakea hankkeelle hyväksyttävyyttä huolellisen selvitystyön eikä julkisuuden kautta. Emme halunneet ajautua tilanteeseen, jossa museo olisi helppo tarttumapinta poliittiselle vastakkainasettelulle – Guggenheim-hanke oli silloin tuoreessa muistissa. Yritimme välttää samanlaista valtataistelua, jossa kulttuurihanke muuttuu poliittiseksi symboliksi puolesta tai vastaan. Siksi etenimme vaiheittain: teimme perusteelliset taustaselvitykset, vahvistimme organisaation, rakensimme rahoitusmallin ja loimme vahvan, faktapohjaisen pohjan päätöksenteon tueksi.”

Mitkä tahot ovat olleet kriittisimpiä hankkeen etenemisen kannalta?

”Kolme kerrosta on ollut ratkaisevan tärkeitä. Ensinnäkin kaksi olemassa ollutta museota: Designmuseo ja Arkkitehtuurimuseo ovat tuoneet hankkeeseen valtavan historiaa kantavan perinnön. Niiden taustalla olleet säätiöt ovat olleet alusta asti sitoutuneita siihen, että Suomi tarvitsee tämän mittaluokan kulttuurilaitoksen. Yhdistyminen ei ollut pieni asia – se vaati yhteiseen visioon sitoutumista ja kykyä luopua vanhoista rakenteista. Toisekseen julkiset tahot eli Helsingin kaupunki ja valtio. Helsinki näkee museossa vetovoimatekijän, joka vahvistaa Eteläsataman alueen uutta identiteettiä ja kaupungin kansainvälistä profiilia. Valtio taas tarkastelee museota valtakunnallisena kulttuuritehtävänä. Se ei ole vain kaupungin investointi, vaan koko maan tulevaisuuspanos. Kolmantena kivijalkana ovat olleet säätiöt ja yksityinen sektori: varhainen ja vahva tuki suomalaisilta säätiöiltä – kuten Jane ja Aatos Erkon säätiöltä – osoitti, että museolla on laaja yhteiskunnallinen merkitys. Nyt olemme kutsuneet mukaan myös yritykset ja yksityiset lahjoittajat, jotka näkevät museon paitsi kulttuuriprojektina myös mahdollisuutena tukea Suomen kasvua ja kansainvälistä näkyvyyttä.”

Museon 150 miljoonan euron alkupääomasta 30 miljoonaa euroa on yksityistä pääomaa nimenomaan säätiöiltä ja rahastoilta. Se on poikkeuksellista suomalaisen museokentän rahoitusmalleissa.

”Malli on todella uudenlainen suomalaisessa kulttuurikentässä. Tätä voisi kutsua pohjoismaiseksi versioksi amerikkalaisesta endowment- eli peruspääomamallista. Sen sijaan että museo eläisi vuosittain budjettiriihestä toiseen, sille kerätään suuri, pysyvä pääoma. Tuo kerätty pääoma sijoitetaan, ja museo toimii paitsi oman toiminnan tuotoilla, myös sijoitustuotoilla. Osa säätiöistä teki aluksi ehdollisia sitoumuksia – ’jos hanke etenee suunnitellusti, jos organisaatiomalli vahvistuu, jos kunnianhimo pysyy’ – ja kun niin kävi, sitoumuksista tuli päätöksiä. Ensimmäinen vaihe mahdollisti museon perustamisen ja rakentamisen. Nyt rahoitusta haetaan laajemmasta kentästä, mukaan lukien yritykset, ja yksityishenkilöt Suomesta ja ulkomailta. Toinen vaihe keskittyy museon avaamiseen ja toiminnan vakiinnuttamiseen.”

Hanke on herättänyt kritiikkiä, erityisesti sijainnin ja kaupunkikuvan osalta. Mistä ne tunteet nousevat?

”Makasiiniranta on yksi Suomen herkimpiä kaupunkikuvallisia alueita. Se on monelle identiteettikysymys: miltä Helsingin rantaviivan tulisi näyttää, kuinka paljon uutta rakennetaan ja kenen ehdoilla? On ymmärrettävää, että keskustelua syntyy. Jotkut ovat pelänneet massiivista, liian korkeaa rakentamista tai näkymien sulkeutumista. Mutta alueen periaatteet – joihin museon suunnittelukilpailukin perustui – ovat erittäin tiukat: rakentaminen on matalaa ja näkymät Tähtitorninmäeltä turvataan. Toisekseen kritiikki on noussut hankkeen avoimuudesta. Varhaisessa vaiheessa puhuttiin kehittäjävetoisesta mallista, jossa yksityinen toimija olisi voinut rakentaa museon. Se hylättiin nopeasti. Nyt toteutus perustuu kaupungin ja valtion yhteiseen kiinteistöyhtiöön. Se lisää läpinäkyvyyttä ja varmistaa, että museorakennus palvelee julkista tehtävää. Suuriin kaupunkikehityshankkeisiin liittyy aina tunteita. Ne kertovat siitä, että ihmiset välittävät.”

Miten näet tämän museohankkeen suhteessa laajempaan kulttuurikeskusteluun Suomessa?

”Kulttuuripoliittista keskustelua leimaa samanaikaisesti kaksi vastakkaista ilmiötä: toisaalta ymmärrys kulttuurin yhteiskunnallisesta merkityksestä on kasvanut, mutta toisaalta kulttuuri on ajautunut aiempaa useammin poliittisten kiistojen välineeksi. Tämä ympäristö on museohankkeen näkökulmasta sekä haaste että mahdollisuus. Haaste siksi, että kulttuurihankkeista tulee helposti symboleja laajemmille yhteiskunnallisille jakolinjoille. Yksittäiset taide-esitykset tai rahoituspäätökset voivat kasvaa laajaksi keskusteluksi ’arvoista’ tai ’veronmaksajien rahoista’. Mahdollisuus siksi, että uusi arkkitehtuuri- ja designmuseo voi olla esimerkki siitä, miten kulttuurilaitos rakentaa luottamusta: se ei ole yhden kauden projekti, vaan yhteiskunnallinen investointi, joka ylittää hallituskaudet. Sitä ei voi käyttää poliittisena aseena, koska sen työ perustuu tutkimukseen, sivistykseen ja avoimuuteen. Samalla museo vastaa keskusteluun siitä, kenen kulttuuria tuetaan ja miksi. Arkkitehtuuri ja muotoilu ovat aloja, joissa yhteiskunta, talous, arjen käytännöt ja estetiikka kohtaavat. Ne koskettavat kaikkia. Siksi museo voi osaltaan lieventää kulttuurikeskustelun vastakkainasetteluja.”

Työskentelit useamman vuoden Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin johtajana. Kun puhutaan taiteen ja tieteen vapaudesta, mitkä ovat suurimmat erot poliittisen ohjauksen suhteen Suomen ja USA:n välillä?

”Eroja kannattaa tarkastella kahdesta näkökulmasta: järjestelmärakenteista ja poliittisesta kulttuurista. Yhdysvalloissa rahoitusmallit ovat pirstaleisia ja yksityisvetoisia. Liittovaltion tukiraha taideinstituutioille on minimaalista, ja nykyhallinnon kaudella isommat toimijat ovat jättäneet sen hakematta suojautuakseen suoralta poliittiselta ohjaukselta. Tämä tekee niistä taloudellisesti riippuvaisia yksittäisistä lahjoittajista – ja altistaa poliittiselle tai ideologiselle ohjaukselle epäsuorasti. Yliopistoilla ja tutkimuslaitoksilla julkisen rahoituksen merkitys on suurempi, mutta nekin toimivat lahjoitusten, alumnituottojen ja yritysrahoituksen varassa. Suomessa taas vahvuus on julkinen rahoitus ja instituutioiden autonomia. Valtiolla ja kunnilla on velvollisuus turvata taiteen ja tieteen vapaus – se on kirjattu lakiin. Poliitikot eivät voi suoraan vaikuttaa siihen, mitä museo esittää tai mitä tutkija tutkii. Mutta myös Suomessa poliittinen paine on lisääntynyt. Keskustelu siitä, pitäisikö rahoitusta suunnata ’arvoiltaan oikeaan suuntaan’, kumpuaa samoista huolista kuin Yhdysvalloissa: kuka saa puhua, kenen tarinaa kerrotaan ja mikä on ’yhteistä kulttuuria’. Erot ovat silti suuria. Suomessa keskustelu on edelleen enemmän retorista, vähemmän rakenteellista. Museon näkökulmasta tämä tarkoittaa, että sen on rakennettava vahva autonominen asema, jossa sen sisältöjä ei voida tulkita poliittisen ohjauksen välineiksi. Toiseksi sen tulee toimia alustana, joka tukee avointa keskustelua – ei vain esineiden ja estetiikan tasolla, vaan yhteiskunnallisesti.”

On puhuttu, että museon pitää houkutella puoli miljoonaa kävijää vuodessa. Miten realistisena pidät sitä?

”Se perustuu hyvin konkreettiseen vertailuun. Pohjoismaisissa pääkaupungeissa vastaavat museot yltävät samoihin tai suurempiinkin kävijämääriin. Uskomme, että noin 400 000 kävijää olisi lipun ostavia – osa täyden hinnan maksavia, osa museokorttilaisia, osa erilaisiin alennusryhmiin kuuluvia tai maksuttomia kävijöitä. Tärkeintä on tietenkin museon sisältö ja kokonaisvaltainen kävijäkokemus. Näyttelyt ja muut ohjelmat, museon kirjasto, rantakahvila ja näköalaterassit tekevät museosta paikan, jossa käydään useita kertoja vuodessa, ei vain kerran elämässä.”

Mitkä ovat hankkeen konkreettiset seuraavat vaiheet?

”Nyt olemme vaiheessa, jossa kolme rintamaa etenee samanaikaisesti. Rakennuksen osalta suunnittelukilpailun voittaneen, JKMM Arkkitehtien ehdotuksen jatkosuunnittelu on jo hyvässä vauhdissa. Kaupungin ja valtion omistama kiinteistöyhtiö viimeistelee rakennushankkeen toteutusmallia. Varainhankinnassa olemme siirtyneet uuteen vaiheeseen ja rakennamme kampanjaa yrityksille ja yksityisille lahjoittajille – hieman samaan tapaan kuin suurissa yliopistouudistuksissa on tehty. Kolmantena museon organisaation kasvu, ja sisältöjen ja palveluiden kehitys. Uuden museon ydinnäyttelyn – suomalaisen muotoilun ja arkkitehtuurin tarinan – konseptointia tehdään jo.  Tavoitteena on tehdä arkkitehtuurin ja muotoilun arvoa näkyväksi tavalla, joka avautuu kaikille. Samalla suunnittelemme ensimmäisiä kansainvälisiä näyttelykokonaisuuksia ja museon tutkimus- ja yleisötyöohjelmia. Aikataulu tähtää siihen, että museo avautuu noin vuoden 2030 lopulla.”

Jos tiivistät: miksi tämä museo kannattaa rakentaa?

”Siksi, että muotoilu ja arkkitehtuuri ovat suomalaisen tarinan ydintä. Niillä on ollut merkitys hyvinvoinnillemme, identiteetillemme ja kansainväliselle maineellemme – mutta meillä ei ole vielä ollut paikkaa, jossa tätä tarinaa kerrotaan kokonaisena. Uusi museo tekee juuri sen. Se tarjoaa elämyksiä, tietoa, tutkimusta, keskustelua ja kansainvälisiä kohtaamisia. Se on paikka, jossa ymmärretään, miten suunnittelu muokkaa meidän kaikkien arkea – kodissa, koulussa, terveydenhuollossa, kaupungeissa ja digitaalisissa ympäristöissä. Haluan uskoa, että museosta tulee yksi Suomen tärkeimmistä kulttuurilaitoksista ensi vuosikymmenellä – paitsi siksi, mitä se näyttää, myös siksi, mitä se mahdollistaa.”