Tuleeko tästä huilun vuosisata?

Kuulit sen täältä ensin: tästä tulee huilun vuosisata.

Ainakin jos huilisti Claire Chaselta kysytään.

Istumme auringonpaisteessa Viitasaaren kirkon pihalla heinäkuisena iltapäivänä Chasen harjoitusten välissä. Syvän päädyn nykymusiikkifanien jokavuotinen kohokohta Musiikin aika on alkamaisillaan. Chase on yksi festivaalin päävieraista.

The New York Times on kutsunut Chasea aikamme tärkeimmäksi huilistiksi. Vaikka 2020-luvulla kriitikot tuntuvat sortuvan lukijapaineiden alla aiempaa useammin katteettomaan hehkutukseen, tällä kertaa suurille sanoille on katetta. 

Chasella on meneillään 24-vuotinen tilaussävellysohjelma Density 2036. Joka vuosi Chase tilaa joltain nykysäveltäjältä uuden teoksen huilulle ja esittää sen itse omintakeiseen tyyliinsä. Tarkoituksena on kehittää ja viedä huilumusiikkia uusille alueille. Vastaavaa hanketta ei ole yksittäinen muusikko aiemmin tehnyt. 

Projekti on saanut nimensä Edgar Varésen soolohuiluteoksesta Density 21.5, jonka säveltämisestä tulee kuluneeksi sata vuotta vuonna 2036. Silloin projekti huipentuu viimeiseen konserttiin, tai luultavasti monipäiväiseen festivaaliin, jossa kuullaan kaikki 24 teosta.

Chasen mukaan koko projektin kantava kysymys on millainen 2000-luvun Density 21.5 olisi. Se on tiettävästi Varésen ainoa soolohuiluteos. Chasen mielestä se on vedenjakaja koko huilumusiikin historiassa: on olemassa aika ennen ja jälkeen Density 21.5:ttä.

En ole koskaan tavannut ihmistä, joka puhuu yhtä intohimoisesti huilusta kuin Claire Chase. New Yorkista Viitasaarelle tullut huilisti on puhuessaan täynnä intensiivistä energiaa. Hän sanoo tavoittelevansa soitollaan sitä, että muuttuu itse ääneksi. Soitin ei ole hänen puheissaan erillinen instrumentti, vaan suorastaan osa kehoa.

CHASE kuuli huilua ensimmäisen kerran 3-vuotiaana. Tai oikeastaan ensin hän näki huilun kimaltelevan konserttisalissa. Sen jälkeen hänen oli pakko saada sellainen.

Vanhemmat tosin yrittivät ensin saada häntä innostumaan pianosta tai viulusta, mutta Chasen ollessa 8-vuotias he antoivat periksi. Huilistin uran sijaan Chase tosin haaveili baseball-ammattilaisuudesta, mutta 11-vuotiaana hän huomasi, ettei olekaan lajissa enää kovin hyvä. Samoihin aikoihin hän löysi Varésen ja se muutti hänen elämänsä.

Sooloinstrumenttina huilu on jäänyt alakynteen esimerkiksi pianoon ja viuluun nähden. Alan hapuilla jotain kysymystä siitä, että huilu ei ole tällä hetkellä varsinaisesti kovin trendikäs soitin klassisessa musiikissa…

”Oh come on!” Chase parahtaa ja nauraa.

”Tästä tulee huilun vuosisata.”

Jos olosuhteet eivät ole otolliset, niin kannattaa pyrkiä muuttamaan niitä. Jos säveltäjät eivät tee teoksia huilulle, niitä voi alkaa tilata itse. 

”Haluaisin, että tämä vuosisata olisi yhtä merkittävä huilulle kuin 1700-luku. Niin sävellysten kuin huilun aseman puolesta sooloinstrumenttina.”

Mikä huilussa on niin tärkeää?

Chase näkee huilun tarinankerronnan välineenä, jolla voi välittää raakaa tunnetta ja voimaa kuin ikiaikaisissa rituaaleissa. Hän haluaa, että tulevaisuudessa huilu on myös enemmän kytköksissä sen syntyhistoriaan. Huilu on vanhin tuntemamme soitin. Vanhimmat löydetyt huilut ovat kymmenien tuhansien vuosien takaa.

Chasen puheista saa kuvan, että Varésen mullistavan teoksen jälkeen 1900-luvun loppupuolella huilumusiikissa tapahtui jokin katkos. Instrumentti melkein kuin unohtui ja Varésen ehdottamaa polkua ei jatkettu.

Hänen mielestään meillä on valtavasti työtä siinä, millaista huilumusiikkia tällä vuosituhannella voi tehdä. Hän haaveilee, että vuoden 2036 jälkeen projektin jälkihöyryissä on entistä enemmän musiikkikasvatukseen ja aloittelevien säveltäjien tukemiseen liittyviä toimintoja.

Density-projekti on tällä hetkellä noin puolivälissä. Jossain vaiheessa Chase haluaisi tehdä yhteistyötä soitinrakentajan kanssa. ”Haluaisin suunnitella huilun, jota voi soittaa helposti vaikka lapsi, ja että tämä sama lapsi voi myös rakentaa sen huilun itse. Voisimme tilata säveltäjiltä musiikkia juuri noille huiluille ja lapset voisivat soittaa niitä yhdessä suurena joukkona. Toisin sanoen kuvittelen huilulle hyvin kallista tulevaisuutta.”

Suomalaisilta huilu ei ole päässyt musiikkikasvatuksessa unohtumaan. Kerron Chaselle siitä, että Suomessa on traumatisoitu kokonaisia sukupolvia laittamalla 30 oppilaan luokka soittamaan nokkahuilua samaan aikaan. 

”Haluaisin tämän olevan täysin päinvastoin eli niin, että siitä soittamisesta tulisi näiden lasten onnellisimpia muistoja!”

MUSIIKIN ajassa kantaesitettävä Elwha!-teos on Density-projektin 12. teos. Se syntyi yhteistyössä legendaarisen Annea Lockwoodin kanssa. He vetävät myös yhdessä tämän vuoden festivaalin kurssit otsikolla Ympäristödialogia.

Ilmastoteemat ovat näkyneet nykymusiikissa paljon tällä vuosituhannella, mutta Elwha on tarinana synkän sijaan positiivinen. Se kuvaa Washingtonissa sijaitsevan joen ekosysteemin ihmeellistä elpymistä sen jälkeen, kun padot purettiin.

Chase sanoo, että he tekevät Viitasaaren kirkon estradilla pienen kunnianosoituksen John Cagelle ja tuovat sinne risuja. Cage esiintyi Viitasaarella 1983 ja hämmästytti paikallista yleisöä tekemällä musiikkia esimerkiksi risuja katkomalla.

Lavalla on myös akvaario, jonka festivaalin taiteellinen johtaja Johan Tallgren on luvannut omin kätösin täyttää aidolla viitasaarelaisella vedellä – ja tietenkin ämpäreillä kantamalla.

Ehkä tulevina vuosina Viitasaarella muistellaan jo moneen kertaan kuultujen Cage-juttujen sijaan Lockwoodin ja Chasen vierailua. 2010-luvun kulttuuristen muutosten myötä naissäveltäjiä on nostettu yhä aktiivisemmin esiin. Éliane Radiguen, Jocy de Oliveiran ja Pauline Oliverosin kaltaisten säveltäjien arvostus on kasvanut. Oliveros on ollut myös Chasen uran tärkein musiikillinen mentori.

Konservatiivinen klassisen musiikin kenttä muuttuu hitaasti. Siksi esimerkiksi pelkästään naissäveltäjien teoksista koostuvia konsertti-iltoja markkinoidaan edelleen poikkeuksellisina ja sukupuoli edellä.

Asioiden normalisointi ei ole helppoa. Chase toimi viime vuonna legendaarisen Ojai-nykymusiikkifestivaalin musiikillisena johtajana. Hän kertoo saaneensa kritiikkiä siitä, että kuratoi ohjelmaan liikaa naissäveltäjien musiikkia. Se onkin tosiaan alituinen ongelma klassisen musiikin tapahtumissa!

AVAJAISKONSERTISSA käy selväksi, miksi Chase on huilun supertähti. Monilla eleillä hän luo konsertista yhteisen tilan yleisön kanssa. Hän ei lue ollenkaan nuotteja ja tepastelee rennosti ympäriinsä konserttitilassa. Kun hän ottaa ison kontrabassohuilun syliinsä, hän suorastaan painii sen kanssa. Soitto on takuuvarman virtuoottista sekä kekseliästä yhdysvaltalaisine show-elementteineen: yhtä huilua hän soittaa veden alla akvaariossa.

Chasen käsissä huilu tuntuu tosiaan kehon jatkeelta. Hän käyttää teoksessa yhteensä seitsemää eri huilua eri tavoin: välillä soitto on enemmän perkussiivista, välillä kuulasta ja vivahteikasta.

Samaan aikaan teoksen monikanavainen ääniraita tuuttaa Elwha-joesta äänitettyjä ja manipuloituja lohipieruja ja ties mitä tehden Viitasaaren kirkosta immersiivisen installaation.

Tällaista ei koe ihan joka päivä, ja silti saliin mahtuisi ihmisiä vähintään puolet lisää. Viitasaarella on oma pieni vannoutunut kävijäkuntansa, jota jokavuotinen ohjelman kompromissittomuus viehättää. Musiikin ajassa on myös samankaltaista kontrastia kuin Sodankylän elokuvajuhlilla: alansa huiput maailmalta saapuvat keskisuomalaiseen korpeen esittämään musiikkia jumppasaleissa.

Avajaiskonsertin jälkeen on kutsuvierastilaisuus, jota on järjestetty vuosien varrella niin paikallisessa keilahallissa kuin pienessä hotellissa, jonka ulkonäkö muistuttaa enemmän kalankäsittelylaitosta. Tällä kertaa Lyhty-ravintolan pöytään on katettu juustoja, hedelmiä, leipää ja muikkuja. Tunnelma on kuten tällaisissa tilaisuuksissa aina: Viitasaaren kaupungin edustaja pitää puheen, jossa kulttuurilla kerrotaan olevan suuri merkitys.

Tässä ajassa on jopa yllättävää, että Viitasaaren kaupunki tukee vuodesta toiseen marginaalista tapahtumaa, jonka kävijämäärät eivät päätä huimaa. Mutta taiteelliselta tasoltaan jo yli 40 vuotta jatkunut Musiikin aika on nykymusiikin helmi.

Juhlahumun keskellä vaihdan muutaman sanan festivaalin taiteellisen johtajan Johan Tallgrenin kanssa. Jos viime vuosina tapahtumassa kuin tapahtumassa raha on ollut jatkuva valituksen aihe, niin Tallgren on sentään varovaisen positiivinen, vaikka budjetti on koko ajan pienentynyt. Kaupunki on sitoutunut tukija ja keväällä Taide- ja kulttuurivirasto myönsi festivaalille kolmivuotisen avustuksen.

”Tämän jälkeen varainhankinta on kuitenkin taas yhtä haastavaa kuin kaikille muille.”

Hän on hieman huolissaan festivaalin kurssitoiminnasta ja sen kansainvälisyydestä. Musiikin ajan kursseille on perinteisesti hakenut ihmisiä Yhdysvalloista. ”Jos olet tällä hetkellä vaikkapa kiinalainen tai nonbinääri opiskelija Yhdysvalloissa, niin eivät he välttämättä uskalla lähteä viisumeillaan tänne, koska pelkäävät, etteivät pääse takaisin.”

Festivaalin päätähti Claire Chaseen Tallgren tutustui jo 2000-luvun alussa New Yorkissa. Hän muistaa Chasen ja hänen ensemblensä olleen kuin yli-innokkaita simpansseja, jotka piti ehdottomasti saada Suomeen esiintymään. Tallgren toi Chasen ensimmäistä kertaa Suomeen esiintymään Musica nova Helsinkiin vuonna 2009. 

Ravintolasalin puolella Chase ja Lockwood seurueineen ovat asettuneet syömään kapean portaikon kaiteelle, kun muualla ei ole tilaa. Chase muistaa hyvin ensimmäisen matkansa Suomeen ja sen aiheuttaman hämmennyksen. Kun hän astui ulos Helsingissä, hän näki ensemblensä kuvan bussin kyljessä. ”Ajattelin, että mikä ihmeen unimaa tämä oikein on”, hän sanoo.

”Meidän porukkamme oli ihan tuntematon, mutta Suomessa meitä mainostettiin kuin olisimme mukamas supertähtiä. Tosiasiassa osa meistä suunnilleen asui pienessä harjoitustilassamme Brooklynissa. Aina oli jonkun housut kuivumassa marimban päällä.”

Vieressä 86-vuotias Annea Lockwood hihkuu innosta kertoessaan omasta saapumisestaan Suomeen. Edeltävänä viikonloppuna Helsingissä järjestettiin sekä Pride että Tuska-festivaali. ”Astuin ulos taksista ja näin vain homoja ja heviä!”

Lockwoodin teoksissa on aina ollut avantgardistinen ote ja ne muistuttavat usein myös performanssitaidetta. Hän on rikkonut lavalla lasia ja polttanut pianoja.

Hänen lähtökohtansa säveltäjänä on kuunteleminen. Ei niin, että tulkaa kuuntelemaan, mitä olen saanut aikaan, vaan kuunnellaan yhdessä, mitä esimerkiksi luonto meille kertoo.

Elwha-jokea käsittelevä teos jatkaa Lockwoodin äänikarttojen sarjaa, joka alkoi Hudsoen-joesta vuonna 1989. Lockwood kertoo, että häntä ovat aina kiehtoneet luonnon omat äänet ja niiden kompleksisuus. Ne ilmentävät elämää itsessään. Siksi hän ei voi sietää luontodokumentteja, joita koristellaan milloin milläkin kammottavan sentimentaalisella musiikilla.

Chasen kanssa he tutustuivat Elwha-jokeen paikallisen kalatutkijan avustuksella. Hän osasi näyttää oikeat paikat, missä kaksikko pystyi tekemään äänityksiä. ”Olimme lohien kutupaikoilla ja kaikki lohien tekemät äänet menivät iloisesti sekaisin niin, ettemme tienneet, mistä mikäkin ääni tulee.”

Chase pyyhältää viereen ja ilmoittaa, että baari on suljettu. Avajaiskonsertin jatkot alkavat hiljentyä ja on aika siirtyä Viitasaaren kesäyöhön. Kontrasti New Yorkiin ei voisi olla suurempi.

Ravintola Lyhdyn pihalta näkee Viitasaaren bussiaseman. Se on kuin antiteesi nykyiselle suomalaiselle asema-arkkitehtuurille, joka tavoittelee suurkaupunkien tornitalojen yhdentekeväksi muuttunutta glamouria. Niiden rinnalla Viitasaaren asema kaikessa mataluudessaan näyttää siltä kuin se yrittäisi piiloutua maan alle.

TURKU on asukasluvultaan Viitasaarta melkein 40 kertaa suurempi kaupunki, mutta täällä ei ole tällä hetkellä edes kunnollista rautatieasemaa. Tapaamme Chasen kanssa uudestaan kuukautta myöhemmin Turussa jokirannassa Kaupunginteatterin edustalla. Vieressä rakennetaan kovaa tahtia Turun uutta musiikkitaloa Fuugaa ja turistit tallustelevat oudonvärisissä shortseissaan.

On päivä ennen Turun musiikkijuhlien avajaiskonserttia, jossa Terry Rileyn teos The Holy Liftoff saa Euroopan kantaesityksensä Chasen ja TMJ-kvartetin esittämänä. Se on Density-projektin yhdestoista sävellys.

Chase on viettänyt koko kuukauden perheensä kanssa Suomessa ja vaikuttaa olevan edelleen täynnä energiaa. Hän rakastui Muumimaailmaan, joka oli hänen mielestään ihanan kotikutoinen anti-Disneyland. Hän kertoo seikkailleensa Turun saaristossa ja käyneensä myös Tove Janssonin mökillä Klovharussa. Matka on ollut kuulemma hieno ja on surullista, että se päättyy heti konsertin jälkeisenä päivänä, kun he lentävät takaisin New Yorkiin.

Yhteistyö Terry Rileyn kanssa on kytenyt jo pidemmän aikaa. Noin 15 vuotta sitten Chase esitti ystävänsä kanssa uuden sovituksen Rileyn teoksesta Tread on the Trail. Sattumoisin Riley oli katsomassa esitystä. Esityksen jälkeen he puhuivat jo yhteistyöstä.

Vuosia kului, mutta koronapandemian aikaan Riley ja Chase olivat jälleen pitkästä aikaa yhteydessä, kun Chase kysyi häntä yhdeksi säveltäjäksi Density-projektiin. Riley ei enää ottanut vastaan perinteisiä tilaustöitä eikä halunnut työskennellä aikatauluihin sidottuna. Hän sanoi kirjoittavansa jos ideoita tulee.

Samaan aikaan Chase oli työstänyt omaksi ja läheistensä iloksi koraaleja. Hän lähetti niitä myös Rileylle, joka vastasi telepaattisen innostuneella viestillä: myös hän oli työstänyt viime aikoina koraaleja. 

”Sitten hän lähetti minulle tällaisen kauniin koraalin, josta tuli perusta koko Holy Liftoff -teokselle piirustuksineen.”

Sävellys on muodoltaan avoin ja siinä on tilaa improvisaatiolle. Riley lähetti Chaselle aina vähän musiikkia ja piirustuksen, jonka tunnelman pohjalta Chase improvisoi ja lähetti tulkintansa Rileylle. Näin he pallottelivat aikansa ja piirustuksia kertyi lopulta kymmeniä.

Chasella on suunnitelmia ja unelmia siitä, miten Density-projekti aikanaan huipentuu. Kaikki projektin teokset luonnollisesti esitetään silloin kokonaisuudessaan. Hän haaveilee, että se tapahtuisi uudessa tilassa, joka olisi omistettu yksinomaan uuden musiikin esittämiselle. Hänestä konsertit rakentuvat liikaa vanhojen teosten varaan.

”Se on niin tylsää! Ei sillä, etteivätkö myös nykymusiikin konsertit olisi joskus unettavan tylsiä. Mutta haaveilen, että olisi tila, jossa voisi koko ajan kuulla uusia säveltäjiä ja sävellyksiä. En vielä tiedä, mistä sellaiseen saa rahoituksen, mutta on tässä onneksi aikaa.”

91-vuotias Terry Riley on yksi 1900-luvun legendaarisimpia säveltäjiä ja minimalistisen ilmaisun kehittäjiä. Sitä jotenkin ajattelisi, että hänen uusimman teoksensa Euroopan kantaesitys myisi Turun kaupunginteatterin 250-paikkaisen pienen näyttämön ennakkoon loppuun. Kävellessäni kuuntelemaan teoksen läpimenoa kysyn ohimennen festivaalin edustajalta lipunmyynnistä. Hän ei vaikuta erityisen innostuneelta sanoessaan, että lipunmyynti on sujunut ”ihan ok”.

Mikähän saisi yleisön kiinnostumaan uudesta musiikista yhtä paljon kuin vanhoista klassikoista? Kun maailma tarjoaa turvattomuutta yllin kyllin, kenties silloin on entistä vaikeampi mennä jonkin uuden äärelle, joka saattaa haastaa, asettua vastakarvaan, tuntua oudolta. Mutta yhtä lailla se voi tuntua ihmeelliseltä, jännittävältä ja inspiroivalta.

En ollut itsekään aivan hulluna The Holy Liftoffin heinäkuussa julkaistusta levytyksestä muutaman kuuntelun jälkeen, mutta elävänä teos herää henkiin TMJ-kvartetin ja Chasen käsissä. Unenomainen teos kietoo kuuntelijan paremmin pauloihinsa, kun soinnissa on enemmän live-esityksen dynamiikkaa. Chase soittaa hillitymmin kuin Viitasaarella ja silmät kiinni lumoutuen.

Esityksen aikana seinälle projisoidaan Rileyn alkuperäisiä naivistisia piirroksia, jotka täydentävät sointikuvaa ja sen tunnelmaa. Piirustuksissa lentokoneen peräsin polttaa savuketta, nuottiviivastoilla on surrealistisia enkelihahmoja ja eläimet lentävät laskuvarjojen varassa. 1960-lukulainen psykedeelinen naivismi sopii kirkasotsaiseen, rukouksenomaiseen mutta leikkisään musiikkiin.

Läpimenon päätyttyä Chase laskee huilunsa, katsahtaa muihin soittajiin ja kysyy: ”Aikamoinen matka, vai mitä?”