Tuleeko elokuvateattereista taiteen temppeleitä?

Vähän yli sata vuotta sitten teatterin tyylit ja lajit ulottuivat antiikin tragedioista varieteen ilveilyihin. Yleisöä oli herrasväestä rahvaaseen. Nykyisin teatteri mielletään korkeakulttuuriksi.

Elokuva tuli ja vei viihteen yleisön. Varsinkin mykkäkaudella koomikoita siirtyi lavoilta kameran eteen. Esimerkiksi Charlie Chaplin aloitti varieteessa ja Buster Keaton vaudevillessä.

Taide tuli elokuvaankin nopeasti, mutta näihin päiviin sitä on pidetty enimmäkseen pop-kulttuurina. Televisio, tallenteet ja suoratoisto ovat vuorollaan nakertaneet elokuvateattereita, mutta eivät ole vieneet siltä viihteen leimaa ja tehtävää samalla tavalla kuin elokuva vei aikoinaan teatterilta.

Koronapandemian jälkeen taide-elokuvan asema on kuitenkin näyttänyt kohenevan huomattavasti varsinkin Helsingin elokuvateattereissa.

Vuoden sisään meillä on nähty esimerkiksi Agnieszka Hollandin Green Border, Niclas Larssonin Äiti sohvalla, Aaron Schimbergin A Different Man, Maryam Moghadamin ja Behtash Sanaeehan Pieni pala kakkua, Lilja Ingolfsdottirin Rakas, Mohammad Rasoulofin Pyhän Temppeliviikunan siemen, Payal Kapadian All We Imagine as Light ja Andrea Arnoldin Bird.

Melkein mikä tahansa niistä olisi voinut tulla ohjelmistoon aiemminkin, mutta tuskin läheskään kaikki. Sitten 1970-luvun Helsingissä ei ole voinut nähdä kaupallisissa elokuvateattereissa maailman uutta taide-elokuvaa yhtä laajasti.

CINEMANSE-YHTIÖ on tuonut maahan ehkä eniten merkkiteoksia. Sen perusti vuonna 2013 Hanna Lajunen, jonka vanhemmat jo pyörittivät elokuvateatteria.

”Lähdin alalle art house edellä. Halusin monipuolistaa tarjontaa ja tuoda lisää naisten ohjaamia elokuvia valkokankaille. Alussa hoidin firmaa yksin, mutta resurssit kasvoivat, kun Aurora Studios osti Cinemansen 2021. Vuodesta 2023 olemme edustaneet myös Scanboxia valkokankailla”, Lajunen sanoo.

Cinemanse on tuonut tähän mennessä noin 130 elokuvaa. Sen ohjelmistossa on myös elokuvia, jotka ovat korkeintaan rajatapauksia art housena tai indienä.

Alex Garlandin dystooppinen sotajännäri ja toimittajaelokuva Civil War sai melkein 60 000 katsojaa ja Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin tieteiskomedia Everything Everywhere All at Once liki 80 000.

Toisaalta Celine Songin esikoinen, maahanmuuttoa ja romantiikkaa yhdistelevä Past Lives keräsi yli 30 000 katsojaa ja Charlotte Wellsin Aftersun 40 000. Pienille draamoille ne ovat hyviä tuloksia.

Lajunen sanoo, että indie-elokuva saa vain harvoin yli 50 000 katsojaa. Siihen on päässyt vuoden alussa ensi-illassa ollut Pablo Larraínin Maria, kuvaus oopperalaulaja Maria Callasista.

”Toisaalta saa olla aika valpas, jos haluaa nähdä Birdin valkokankaalta. Se on saanut parissa viikossa vain alle 1500 katsojaa eikä taida pyöriä pitkään. Mutta ainakin on ollut mahdollisuus nähdä se!”

Myöskään Hollywoodin perinteinen tuotanto ei ole enää varma sijoitus. Lajunen sanoo, että aiemmin keskikastin studioleffat vetivät yleensä ainakin 20 000 katsojaa, mutta nyt osa jää murto-osaan siitä.

MIKA SILTALA pyörittää maahantuonti- ja levitysyhtiö Cinema Mondoa ja sen kahden salin Kino Engel -teatteria. Ne ovat art housen dinosauruksia Suomessa. Mondo aloitti maahantuonnin vuonna 1990 Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin pohjalta.

”Maailman festivaaleilla näki hyviä leffoja, joita ei saatu Suomeen. Aasia oli aarrearkku, johon pääsimme käsiksi. Siellä piti tosin kolkutella ovia pitkään, että uskottiin pienen Suomen olemassaoloon”, Siltala muistelee.

Mondo on tuonut Suomeen muun muassa Japanista Hayao Miyazakin animaatiot ja Hirokazu Kore-edan intiimit draamat. Ranskalaiset Olivier Assayas ja François Ozon ovat olleet sen vakiotekijöitä.

Siltalakin on huomannut tarjonnan laajenemisen. Se näkyy myös kilpailun kovenemisena. Art house -markkinoillekin on tullut isoja toimijoita, jotka saattavat kahmaista koko Euroopan oikeudet kerralla. Siinä mittakaavassa Suomi ei paljon paina.

”Oikeuksia voi olla jopa vaikea saada. Aiemmin hyvän leffan pystyi hankkimaan kohtuuhinnalla ja se sai 10 000 katsojaa. Nyt hankit kolme, joista yksi pärjää.”

Yllätyksiä tulee. Mondon viime aikojen pikkumenestyksiä on ollut Onnen asiamies, Arun Bhattarain ja Dorottya Zurbón dokumentti, jossa luodataan onnellisuutta Bhutanissa. Se on ollut suositumpi kuin monien tunnettujen tekijöiden elokuvat.

Siltala mainitsee uudet korttelikinot. Niitä onkin syntynyt Engelin rinnalle viime vuosina: Orion, kaksi Rivieraa, Gilda, Korjaamo Kino, Kino Tapiola Espoossa, WHS Union jne.

”Engelissä käy vuosittain noin 30 000–40 000 katsojaa. Se on helmi, mutta ei sillä vielä pärjää. Led Zeppelin -dokumenttia on näytetty yli 70 teatterissa kautta maan. Sen katsojista 40 prosenttia on tullut Finnkinon saleista.”

Olennaista elokuvaohjelmiston laajenemisessa onkin, että art house -elokuvia näytetään myös isojen multiplexien saleissa. Ilman niitä ilmiö ei kannattaisi. Ehkä se myös antaa toivoa muutoksen pysyvyydestä.

KORTTELIKINOISTA Orion ja WHS Union täydentävät jopa arkistoteatteri Reginan toimintaa. Ne tuovat ohjelmistoon myös vanhoja elokuvia.

Union näyttää todella outoja ja harvinaisia elokuvia. Se on esimerkiksi pyörittänyt jo pitkään Kuukauden eastern -sarjaa, jossa esitetään entisten sosialistimaiden versioita länkkärien lajityypistä.

Orionia pitää Elävän kuvan keskus Elke, jossa on mukana elokuva-alan järjestöjä ja vaikuttajia. Se on reagoinut välillä ketterästi muuhun ohjelmistoon.

Kun Finnkino toi Robert Eggersin uuden version Nosferatusta, Elke toi F. W. Murnaun satavuotiaan mykkäversion. Sitä on näytetty kyllä elokuva-arkistossa, mutta alkuperäinen Nosferatu sai virallisen Suomen ensi-iltansa vasta nyt, vähän ennen Eggersin versiota.

Klassikko-Nosferatu pärjäsi aika hyvin, mutta 40-vuotisjuhlan kunniaksi uudelleen teattereihin tuotu Milos Formanin Amadeus meni vielä paremmin. Se sai yli 5000 katsojaa. Vanhalle elokuvalle se on saavutus.

Elken maahantuontia pyörittää Antti Suonio, jonka nuoruuden innostus kauhuelokuvaan näkyy Orionin ohjelmistossa hieman.

”Digitaalisuus on mahdollistanut tällaisen toiminnan. Myös asenne näkyy. Katsojaluvut ovat pieniä, mutta tuomme pienimuotoisesti pienillä kuluilla”, Suonio sanoo.

Elken pienillekin tuonneille on kysyntää myös maakuntien isoilla paikkakunnilla, kuten Tampereella Niagarassa, Kuopiossa Kuvakukossa ja Lahdessa Kino Iiriksessä. Suonio harmittelee, että sitä pienemmissä kaupungeissa art house -teattereita ei ole oikeastaan ollenkaan.

Suonion katse kääntyy kateellisena Ruotsiin. Siellä on 50 Europa Cinemas -hankkeeseen kuuluvaa teatteria. Suomessa niitä on kahdeksan. Europa Cinemas on teatteriverkosto, joka edistää eurooppalaisen elokuvan esittämistä EU:n Media-hankkeen tuella.

”Helsingissä alkaa olla valkokankaita, mutta muualla on ahdasta.”

ELKELLE pienikin voi kannattaa. Filmihullutkaan eivät välttämättä osanneet unelmoida David Lynchin lyhytelokuvien koosteesta, joka nähtiin äskettäin. Se sai tuhat katsojaa, mikä jo ilahduttaa Suoniota. Jotkut dokumentit ovat jääneet alle sadan, mutta sekään ei tunnu surettavan.

”Jos oikeudet on hankittu Pohjoismaihin, saamme Suomen levityksen usein yhteistyön nimissä hyvällä diilillä. Toimme viime vuonna 27 ulkomaista ensi-iltaa. Se on hurja määrä.”

Elken valikoimassa on mukana suhteellisen isoja elokuvia, kuten Francis Coppolan Megalopolis ja Gints Zilbalodisin parhaan animaation Oscarin voittanut Flow, joka kerää mukavasti katsojia myös Finnkinon saleissa.

”Meillä on myös klassikkokatalogi, jossa on yli 100 elokuvaa. Niistä teatterit ja elokuvakerhot voivat halutessaan buukata elokuvia. Se laajentaa vanhojen elokuvien esittämismahdollisuuksia Suomessa.”

Valikoimassa on muun muassa Charlie Chaplinin, Federico Fellinin ja Andrei Tarkovskin tuotantoa mutta myös nykytekijöiden elokuvia kuten Jane Campionin Piano ja Mike Leighin Salaisuuksia ja valheita.

ISOMMAN katveessa pyörii muutakin pientä kuin Elken minituonnit. Erikoisin ilmiö on intialainen elokuva, joka vilkkuu kaupallisen ohjelmiston seassa. Viime vuonna Helsingissä näytettiin peräti 29 intialaista elokuvaa.

Homman aloitti vuonna 2020 perustettu FinBolly-yritys, joka on saanut rinnalleen kolme muuta. Bollywoodin ja muiden intialaisten tuotantokeskusten viihdettä ei välttämättä edes huomaa, jos ei osaa katsoa kaiken muun seasta Finnkinon sivuilta.

”Kaikki viime vuoden intialaiset elokuvat saivat yhteensä 11 000 katsojaa. Ne elävät omassa kuplassaan, josta ei tiedoteta ulkopuolelle ollenkaan”, Tero Koistinen sanoo.

Suomen Filmikamarin toimitusjohtaja Koistinen katsoo elokuvateattereita aitiopaikalta. Filmikamari on elokuvien esitystoiminnan etujärjestö, joka huolehtii muun muassa Suomen Oscar-toimikunnan asettamisesta.

Koistinen kertoo muun muassa, että kotimaisen elokuvan katsojaosuus on noussut entisestään. Se on ollut koko tämän vuosisadan noin 20–25 prosenttia, joka on eurooppalaisittain korkea. Perinteisesti vain Ranskassa on mennyt paremmin.

”Nyt kotimaisen osuus on yli 30 prosenttia, ajoittain jopa yli 40.”

KUN kotimainen haukkaa niin ison osuuden ja ulkomaisten taide-elokuvien määrä on kasvanut, on siis tapahtunut suoranainen mullistus. Ovatko supersankarien ja muun Hollywoodin valtavirtaviihteen kuluttajat jääneet koronan jäljiltä kotisohville striimailemaan?

Koistinen kertoo, että Suomen elokuvasäätiö on saanut viime vuosina entistä enemmän maahantuontihakemuksia. Se on tarkoitettu laatuelokuvien tukemiseen, joten sekin viittaa ohjelmiston monipuolistumiseen.

Mutta sitten Koistinen kaataa vähän kylmää vettä kuumimman filmihulluuden niskaan.

Ensinnäkin koronan aikaan romahtaneet katsojaluvut eivät vieläkään ole aivan entisellään. Kun suomalaiset kävivät ennen elokuvissa vähän yli kahdeksan miljoonaa kertaa vuodessa, nyt käyntejä on noin seitsemän miljoonaa.

”Isompi juttu on, että kaikilla on ollut ongelmia koronan ja Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakkojen jälkeen. Niiden takia Hollywood-kamasta on ollut pulaa. Ja viime vuosina sieltä on tullut useita pettymyksiä yleisömäärien suhteen.”

Eli isojen Hollywood-tuotantojen puute on jättänyt valkokankaille tilaa taiteelle. Koistinenkin sanoo, että korttelikinot eivät riittäisi tarjonnalle. Hän kiteyttää, että Finnkino on Suomen suurin art house -elokuvien esittäjä.

Viime vuonna valkokankaille tuli Yhdysvalloista 78 elokuvaa, Suomesta 42, muualta Euroopasta 78 ja lopusta maailmasta 37. Koistinen muistelee, että perinteisesti Yhdysvaltain osuus on ollut 70 prosenttia, joten Euroopan ja varsinkin muun maailman osuus on poikkeuksellisen iso.

”Mutta niiden katsojamäärät eivät välttämättä ole kovin suuria. Viime vuonna yhdysvaltalaisten osuus oli 54 prosenttia, kotimaisten 31 ja muiden eurooppalaisten 11 ja muun maailman vain neljä.”

Kasvustaan huolimatta ulkomainen taide-elokuva lohkaisee siis vain 15 prosenttia katsojista. Ehkä kannattaakin nauttia taiteellisista ja eksoottisista elokuvista niin kauan kuin voi. Hollywood voi päästä kohta kohmeestaan ja vallata taas leijonanosan markkinoista.

Tai ehkä jos tarpeeksi moni jättää Mission: Impossible – The Final Reckoningin väliin ja katsoo sen sijaan vaikka Alonso Ruizpalacios Keittiöelämää, saamme jatkossakin nauttia maailman elokuvataiteen parhaimmistosta myös festivaalien ulkopuolella.

Viimeisin Mission: Impossible ja Keittiöelämää saavat meillä ensi-iltansa toukokuussa samaan aikaan, kun Cannesissa näytetään muun muassa Dardennen veljesten, Julia Ducournaun, Sergei Loznitsan, Jafar Panahin ja Kelly Reichardtin uudet elokuvat.

Kuinkahan moni niistä tuodaan Suomessa teattereihin? Lippuluukuilla voi äänestää ja vaikuttaa ainakin vähän.

Oikaisu 7.5. kello 14.40: Jutussa kerrottiin aiemmin virheellisesti, että Amadeus-elokuvaa olisi laajennettu 20 minuutilla 40-vuotisjuhlan kunniaksi. 20 minuuttia pidempi niin sanottu ohjaajan versio julkaistiin kuitenkin jo vuonna 2002.