6.8.2025
Tuhlaajapojan perintö
Startup-sijoittaja Kim Väisänen halusi tukea elokuvakäsikirjoittajia ja perusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa kilpailun, joka on saavutettava, tähtää alan kehittämiseen ja jättää tekijöille kaikki oikeudet teksteihinsä. Mitä ihmettä?
Oletko kuullut Harri Veistisestä? Ehkä et.
Veistinen on ylöjärveläinen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hän voitti toukokuussa pääpalkinnon uudessa kilpailussa, jota voi pitää monin tavoin merkittävänä.
Seitsemän perustelua ’merkittävälle’:
- Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) järjestämä Valkokangas-kilpailu nostaa esiin elokuville olennaisia, usein vähälle huomiolle jääviä elokuvakäsikirjoituksia.
- Palkintojen yhteissumma on 101 000 euroa, josta voittaja saa 46 000. Se on rahassa mitaten Suomen suurimpia kulttuurialan huomionosoituksia.
- Ensimmäiseen Valkokangas-kilpailuun osallistui 641 käsikirjoitusta. Se on kolme kertaa enemmän kuin järjestäjät uskalsivat toivoa, Suomessa kun tehdään vuosittain vain joitakin kymmeniä elokuvia.
- Kaikille avoimen kilpailun keskeisenä tavoitteena on kehittää elokuvakäsikirjoittamista. Nimettömästi lähetetyistä kilpailuehdotuksista valitaan viisi finalistia, joille tarjotaan mahdollisuus dramaturgiseen ohjaukseen ennen lopullisen voittajan valintaa.
- Tekijänoikeudet säilyvät kirjoittajalla, joka voi tehdä käsikirjoituksellaan mitä haluaa: myydä sen tuotantoyhtiölle, työntää silppuriin, kehittää edelleen tai keksiä tekstille muuta käyttöä.
- Valkokangas-kilpailu järjestetään jatkossa joka toinen vuosi, vähintään kymmenen vuoden ajan.
- Kilpailun kaikista kustannuksista vastaa yksityishenkilö. Myös idea tuli häneltä.
OLETKO KUULLUT Kim Väisäsestä? Ehkäpä oletkin.
Väisänen on muun muassa Leijonan luola -tv-sarjasta tuttu pisteliäs bisnesenkeli, jota kutsutaan mediassa sijoitusguruksi. Hän ei sijoita indeksirahastoihin vaan startupeihin. Ja nyt itse ideoimaansa elokuvakäsikirjoituskilpailuun.
Varat ovat peräisin vuoden 2014 yrityskaupasta. Tuolloin Väisänen ja hänen yhtiökumppaninsa myivät 17 vuotta aiemmin perustamansa, tietojen hävittämiseen erikoistuneen Blanccon brittiläiselle kuluttajateknologiayritykselle. Kauppahinta oli 60 miljoonaa euroa.
Kun tilillä oli verojenkin jälkeen enemmän kuin kohtalaisesti katetta, Väisänen päätti, että suomalainen startup-skene saisi siitä osansa.
”Se on vähän niin kuin Jenkeissä sanotaan: giving back to community eli osa sitä duunia. Sitä paitsi, jos on mahdollisuus, miksei käyttäisi sitä?”
Kim Väisänen nauttii lounasta ravintola Vinkkelissä ja on jo ehtinyt puhella ja kysellä yhdestä jos toisestakin asiasta.
On selvinnyt, että Väisäsen mielestä kaikkien aikojen paras suomalainen elokuva on Veikko Aaltosen Tuhlaajapoika (käsikirjoittanut Iiro Küttner), että hän on omasta mielestään Euroopan huonoin sählynpelaaja, että hän ei ole koskaan maistanut kahvia eikä tupakkaa, että hän syö Vinkkelin gourmet’ta ainakin kerran viikossa. Ja että hän on tehnyt muitakin lahjoituksia, joista tuskin on luvassa suoria tuottoja.
Yksityiset rahoittajat ja mesenaatit eivät yleensä puhu lahjoituksistaan julkisuudessa. Osin siksi, että sitä saatettaisiin pitää moukkamaisena, osin siitä syystä, etteivät he halua jonoja ovelleen.
Väisänen ei pidä sanasta ’mesenaatti’. Se kuulemma kuulostaa kurtisaanitoiminnalta.
Hän sanoo antavansa nyt viimeisen haastattelun Valkokangas-kilpailusta. Edellinen (eli ensimmäinen) tehtiin Karjalaiseen, kuulemma vähän vahingossa. Toimittajalla oli kotiseutuetu, ja hän sattui asettelemaan kysymyksensä sopivasti.
MISTÄ KAIKKI siis alkoi?
Pari vuotta sitten Euroopan huonoin sählynpelaaja sanoi sählyporukalleen – jossa on ”ainakin kolme professoria ja muutama päätoimittaja” –, että haluaisi jotenkin tukea vaikeaan tilanteeseen ajautunutta suomalaista kulttuuria.
Pelikaverit ovat Väisäsen mukaan aina kannustavia. Niinpä osa heistä päätti auttaa häntä selvittämään, mitä tällainen tuki voisi olla ja miten asia toteutettaisiin. Väisänen valmisteli powerpointin ja varasi huoneen tapahtumahotellista, jonne sulkeutuivat hänen lisäkseen Heikki Hiilamo, Markus Jäntti ja Mika Pantzar.
Uuden kulttuuripalkinnon takana ovat siis startup-sijoittaja, sosiaalipolitiikan professori, taloustieteen professori sekä Kuluttajatutkimuskeskuksen entinen tutkimusjohtaja. Aikamoista!
Tästedes järkeily meni suunnilleen niin, että koska kirjallisuudessa oli jo kaikenlaisia palkintoja, oli keksittävä muuta. Kirjojen lisäksi myös elokuva on lähellä Väisäsen sydäntä, joten ehkä jotain siltä suunnalta.
”Pidän hyvästä dialogista”, Väisänen sanoo. ”Tuhlaajapojassa se on erinomaista, Esko Salmisen pudottelemat repliikit varsinkin.”
Väisäsellä oli myös hinku järjestää kilpailu, johon osallistuminen olisi anonyymia, kunnes loppukilpailun top vitonen olisi kasassa.
”Vähän niin kuin Voice of Finlandissa: vain ääni ratkaisee! Tai tässä tapauksessa tarina.”
Hän ei kuitenkaan halunnut pyörittää kisaa yksin, ja kun siinä sählyporukalla pari tuntia puhuttiin, joku keksi että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura voisi mahdollisesti olla kiinnostunut lähtemään mukaan. Käsikirjoituksethan ovat osa kirjallista kulttuuria!
Läsnäolleiden verkostoon kuuluva, SKS:n silloinen pääsihteeri Tuomas M.S. Lehtonen innostuikin asiasta, mutta se ei ihan riittänyt vielä. Asiasta käytiin seuran hallituksessa parikin perinpohjaista keskustelua, ja muutaman kuukauden jälkeen hanke sai vihreää valoa.
Syksyllä 2023 Kim Väisänen lähti Japanin Okinawalle katsomaan koripalloa ja päätti bongata ohi mennessään myös kuuluisan temppelin Unescon maailmanperintölistalta. Harmi vain, että temppeli oli palanut joitakin vuosia aiemmin kivijalkaa myöten, ja paikalla oli pelkkä peltikontti.
Oli siis otettava taksi takaisin, ja kas, samaan autoon osui elokuvatuottaja Rimbo Salomaa, hänkin koristuristina Japanissa.
”Siinä käytiin sitten katsomassa pelejä ja pyöriteltiin aina välissä tätä kilpailuasiaa. Myöhemmin Rimbo sanoi olleensa aivan varma, että tässä oli taas joku, jonka huulia tuuli heiluttaa. Tein kuitenkin vähän taustaselvittelyjä, soitin hänelle pari viikkoa kisojen jälkeen ja kysyin, lähtisikö hän tuomariston puheenjohtajaksi. Sitten soiteltiin läpi suomalaiset TV-kanavat ja keskeiset tuotantoyhtiöt ja pyydettiin ihmisiä esivalintaraatiin. Kaikki suhtautuivat myötämielisesti, vaikka kyse oli pro bonona tehtävästä työstä, joka osoittautui vieläpä aika isoksi.”
Kun yhteistyöhön mukaan saatiin vielä Suomen näytelmäkirjailijoiden ja käsikirjoittajien yhdistys Sunklo, paketti alkoi olla kasassa.
Jos olisimme Yhdysvalloissa, uusi kilpailu olisi todennäköisesti nimetty lahjoittajansa mukaan. Koska olemme Suomessa, saimme Väisänen-kisan sijasta Valkokangas-kilpailun. Ehkä ihan hyvä niin.
KIM VÄISÄNEN syntyi Tuusniemellä 53 vuotta sitten ja kävi koulunsa Outokummussa Pohjois-Karjalassa. Joensuuhun hän muutti opiskellakseen kansantaloustiedettä. Tutkinto jäi kesken, kun Väisänen sai liikeidean ja ryhtyi opiskelukaverinsa kanssa yrittäjiksi.
”Sillä tiellä ollaan.”
Väisänen toimii nykyään useammassakin hallituksessa. Eniten hän puhuu hallituspaikastaan lasten ja nuorten säätiössä, jonka lahjoittajista suurin osa on ”tuntemattomia nimiä”.
”Niin saa ollakin. Hyväntekeväisyyden kuuluu olla vastikkeetonta, eikä sen mielestäni pitäisi olla julkista. Joku liikemies haastoi minut TikTokissa 20 000 eurolla johonkin hyväntekeväisyyshankkeeseen. Hän oli itse lahjoittanut sen verran ja halusi, että teen saman. En lähtenyt siihen. Teen omat päätökseni, tuen niitä asioita, mitä haluan, enkä kaipaa niille huomiota.”
Valkokangas-kilpailu on Väisäsen mukaan hänen ainut kontribuutionsa elokuva-alalle. Ei siis kannata tunkea pitchaamaan käsikirjoitusideoita.
”Toisaalta”, Väisänen sanoo, ”suomalainen kulttuuriala ei ole kovin hyvä ’rahan reisauksessa’ [fund raising]. Ne ei osaa pyytää. Moni on varmasti unohtanut täysin, että Suomessa on myös yksityinen sektori. On ihmisiä, joilla on varaa, ja on firmoja, jotka tekee asioita.”
Voisi ajatella, että taide- ja kulttuuriala on niin syvässä kyykyssä, ettei uskoa tai lihaksia vaikkapa vastikkeettoman tuen pyytämiseen enää ole.
Elokuvakäsikirjoittajien vähäinen arvostus ja pienet palkkiot sen sijaan ovat hyvin tiedossa.
Jos käsikirjoitus on huono, elokuvaa eivät pelasta edes hyvät näyttelijät.
”Suomessa ei tehdä käytännössä yhtään elokuvaa ilman julkista tukea”, Väisänen toteaa. ”Se on pienten kielialueiden ongelma. Julkisen tuen varassa tekeminen taas tarkoittaa, että elokuvien budjetti on vähäinen ja käsikirjoituksen osuus siitä olematon. Kukaan ei elä sillä työllä. Leffaa voidaan kirjoittaa ehkä pari viikkoa tai kuukautta, ja sitten on pakko toimia muuttomiehenä tai jotain.”
Valkokangas-kilpailukaan ei välttämättä tuota Suomeen yhtään uutta elokuvaa eikä näin ollen myöskään kasvata alan työllisyyttä. Mutta on hyvin mahdollista, että siitä seuraa uusia teoksia, ja että käsikirjoituksista tulee sen ansiosta parempia.
KOKONAAN uuden kilpailun perustaminen teettää paljon työtä – etenkin niille, jotka sen lopulta organisoivat.
Kun Valkokangas-kilpailu syksyllä 2024 käynnistettiin, kenelläkään ei ollut käsitystä siitä, paljonko ehdotuksia tulisi. Parinsadan kohdalla oltiin vielä iloisesti yllättyneitä. Kun lähestyttiin viittäsataa, alettiin jo vähän ihmetellä, miten esiraati selviäisi urakasta. Ehdotuksia tuli lopulta reilusti yli 600.
Koska osallistuminen tapahtui sääntöjen mukaan nimimerkillä, on vain yksi henkilö – SKS:ssa työskentelevä asiantuntija –, joka tietää, ketkä osallistuivat ja monellako ehdotuksella.
Urakassa auttoi selkeä struktuuri. Vaikka kilpailuehdotusten aihe oli vapaa, niiden tuli toimia pohjana pitkään fiktiiviseen elokuvaan ja olla uusia, ennen esittelemättömiä. Romaanidramatisointeja ei siis hyväksytty. Lisäksi niiden oli oltava toteutettavissa Suomessa, suomalaisin resurssein. Ei siis suuren mittakaavan avaruusseikkailuita.
Ensimmäiselle kierrokselle pyydettiin treatment eli kerronnallinen tiivistelmä elokuvan teemasta, tapahtumista ja henkilöistä. Tähän tuli liittää kuvaus henkilöhahmoista sekä näyte dialogikohtauksesta.
Toiselle kierrokselle valituille viidelle käsikirjoittajalle myönnettiin 10 000 euroa jatkotyöstöön ja tarjottiin mahdollisuus dramaturgiseen ohjaukseen. Kaikki valitsivat tämän vaihtoehdon – ja käsikirjoitukset paranivat entisestään.
Arvioinnille oli niin ikään selvät säännöt. Esiraadin lähemmäs 40 elokuvan ja kirjoittamisen ammattilaista jaettiin työpareiksi, ja käsikirjoitukset arvottiin niin, että jokaiselle parille tuli luettavaksi vajaat 40 ehdotusta. Parhaat valittiin jatkoon, jonka jälkeen niitä luettiin ristiin ja karsittiin, kunnes jäljellä oli viisi ehdokasta.
Myös tuomarit olivat mukana esiraatityössä. Kilpailuehdotuksista löytyi kuulemma sekä ”täyshelmiä” että ”hypnoottisen huonoja”, ja kaikkea siltä väliltä.
Kim Väisänen ei osallistunut valintoihin millään tavalla. Hän ei myöskään oleta, että kilpailun voittajista tulisi välttämättä valmiita elokuvia.
”Jokainen käsikirjoittaja saa itse päättää, mitä tekee työllään. Oma henkinen tavoitteeni oli, kun tähän ryhdyttiin, että kymmenessä vuodessa 2–4 käsikirjoitusta menisi tuotantoon saakka. Toivon, että jos niin käy, voin sitten jossain Tennispalatsin ensi-illassa sanoa, että olen muuten ollut ihan pikkuisen tuossa mukana.”
JOS JOKU nyt vielä ihmettelee, miksi perinteikäs SKS lähti organisoimaan elokuvakäsikirjoituskilpailua, ei se ollut seuran hallituksellekaan mikään läpihuutojuttu.
Vaikka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tehtävänä on sääntöjen tarkoituspykälänkin mukaan ”harjoittaa ja edistää suomalaista kulttuurin ja kulttuuriperinnön tutkimusta ja tunnetuksi tekemistä”, se on profiloitunut ensi sijassa tiedeseurana.
Perusteluja voi halutessaan hakea historiasta.
Vuonna 1860 SKS järjesti Suomen ensimmäisen näytelmäkilpailun, jonka voitti Kullervo-nimisellä tragediallaan nimimerkki A. Kivi. Palkintosumman – 150 hopeataaleria – lahjoitti kauppias Nikolai Kiseleff.
1934 järjestettiin uusi näytelmäkilpailu, joka sai tuohon aikaan ennätyksellisen osallistujamäärän: 65 draamaa. Niidenkin kertymiseen tosin meni kolme vuotta, ja palkinnot jaettiin vasta 1937.
Kisassa kolmanneksi tuli Mika Waltarin Akhnaton, Auringosta syntynyt – eräänlainen esiversio Sinuhesta. Palkintojen yhteissumma oli 100 000 markkaa, ja se koottiin muun muassa raha-arpajaisvaroista, SKS:n omista varoista sekä Kansallisteatterilta.
Nykyrahaksi muutettuna eri vuosikymmenten palkinnot ovat aivan sattumalta melkein samansuuruisia.
SKS on myös vaikuttanut 1870-luvulla Suomen Kansallisteatterin (silloisen Suomalaisen Teatterin) ja 1920-luvulla Yleisradion perustamiseen ja omistaa edelleen näiden osakkeita. 1930-luvulla seura omisti puolet Kansatieteellinen Filmi -osakeyhtiöstä.
Seuran toistaiseksi tunnetuin julkinen tunnustus on 1930-luvulta saakka jaettu Aleksis Kiven palkinto, joka myönnettiin viimeksi 2023 Rosa Liksomille hänen työstään kirjailijana.
Kim Väisänen on sitoutunut rahoittamaan joka toinen vuosi järjestettävää kilpailua seuraavat kymmenen vuotta.
”Ainakin kymmenen! En pitäisi mahdottomana, että Valkokangas-kisa pyörii seuraavat sata vuotta. Yksi Suomen ongelmista on, että monet kulttuurialan kilpailut jäävät kertaluonteisiksi. Tästä palkinnosta on kuitenkin tehty sellaiset lahjakirjat, että vaikka jäisin rekan alle tänään, kilpailu jatkuu.”
SUOMALAISEN Kirjallisuuden Seuraa edustaa Valkokangas-kilpailun organisaatiossa pääsihteeri Kati Mikkola, joka oli myös yksi ensimmäisen kisan tuomareista.
”Jos mennään ihan sinne syntyjuurille, miksi SKS aikoinaan perustettiin, siihen liittyi aika yltiöpäinenkin visio kielestä. Ajatuksena oli, että rahvaan kielellä eli suomella voisi vielä joskus tehdä tiedettä ja kaunokirjallisuutta ja ylipäänsä ajatella mitä tahansa ajatuksia. Yksi tuon haaveen hedelmistä tässä ajassa on elokuvakäsikirjoittaminen”, Mikkola sanoo.
Hän painottaa myös anonyymiä osallistumista, mikä asettaa kilpailijat samalle lähtöviivalle.
Vaikka voittajiksi nyt valikoituikin käsikirjoittamisen ammattilaisia ja opiskelijoita, säännöt tekevät kilpailusta lähtökohtaisesti saavutettavan.
Mikkolan mukaan kilpailua suunniteltaessa oli alusta asti tärkeää myös se, että sitä tehdään yhteistyössä elokuva-alan ja käsikirjoittajien kanssa.
Päätuomarina toimineella Rimbo Salomaalla oli merkittävä rooli siinä, että mukaan saatiin keskeisiä elokuva-alan toimijoita, kuten tuotantoyhtiöitä sekä Nordisk Film, MTV ja Yle Draama.
Lisäksi Mikkola iloitsee siitä, että kilpailulla on jatkuvuutta.
”Siitä on tullut myös paljon hyvää palautetta. Toki mietimme nyt ensimmäisen kerran jälkeen sitä, onko ohjeita tarpeen vielä tarkentaa tai kannattaisiko vastedes keskittyä johonkin lajityyppiin, mutta pohdinta on vielä kesken. Tämäntyyppinen kilpailu tekee joka tapauksessa näkyväksi tätä erityistä kirjoittamisen lajia ja vahvistaa samalla ajatusta elokuvakäsikirjoituksesta teoksena.”
ANNETAAN vielä lopuksi puheenvuoro voittoisan käsikirjoitusehdotuksen tekijälle.
Palkintoperusteluiden mukaan Valo saa odottaa on ”komedia elävistä, kuolleista ja kauniista sanoista omalle rakkaalle. Loputtomalta tuntuvan ajan rajallisuus ja elämän merkityksen mysteeri ovat vieneet henkilöhahmot elämän ja kuoleman välitilaan, joka todentuu heidän asuttamassaan kerrostalossa.”
Kieltämättä kutkuttava kuvaus.
Harri Veistinen kertoo lähettäneensä Valkokangas-kilpailuun peräti kolme treatmentia.
”Mika Waltarilla oli kuulemma sellainen tapa, että aina jos eteen tulee kilpailu, sinne pitää lähettää ainakin kaksi työtä, kahdella eri tyylillä. Se tekee prosessista hauskemman.”
Voiton näistä kolmesta vei se, jota Veistinen itse piti kaikkein epätodennäköisimpänä. Päästyään kilvassa loppusuoralle hän valitsi dramaturgiseksi neuvonantajakseen Paula Vesalan. Miten yhteistyö sujui?
”Kyllä me tavattiin, ja oli siitä apua, mutta en kehdannut kauheasti häiritä häntä. Hänhän on musiikkilegenda!”
Kilpailun ratkettua Veististä on lähestytty paristakin tuotantoyhtiöstä, mutta hän ei aio hätäillä.
”On tässä ollut vähän semmoista renkaan potkiskelua. Kunhan olisi kivoja ihmisiä, sitä tässä nyt tutkin. Toivottavasti ne ovat innostuneita ihan aidosti.”
Veistinen kutsuu kilpailua pelastuksekseen.
”Päätin heti, että osallistun – vaikka kaikki tuntuikin melkein liian hyvältä ollakseen totta: rahasummat, oikeudet, käsikirjoittajan edun huomioiminen. Olin saanut koko syksyn apurahahylsyjä, mutta tähän liittyi joku toivon ja mahdollisuuden tunne, en ihan tiedä miksi. Olin jo ajatellut, että 30 vuoden käsikirjoittamisen jälkeen tämä vuosi jää viimeiseksi. Ja ihan viime hetkellä tuli onnistuminen.”
Nyt olet kuullut Harri Veistisestä.
