Timo Valjakka on visuaalisten taiteiden harmaa eminenssi

”Minä en ole mielestäni lainkaan kiinnostava ihminen”, Timo Valjakka sanoo. 

Sitten hän alkaa ylistää Norjassa hiljattain näkemäänsä kokoelmanäyttelyä. Kun asiaa hieman avataan, käy ilmi, että Valjakka tuntee henkilökohtaisesti niin kuraattorin, museonjohtajan, useat näyttelyn taiteilijoista kuin kokoelmien omistajatkin. 

Itse asiassa hänen omakin lusikkansa on sopassa aika syvällä.

”Steinar Gjessing on legenda, joka on toiminut monen norjalaisen kokoelman taustalla. Nyt Steinar on päässyt toteuttamaan Kunstsiloon oman näkemyksensä pohjoismaisesta modernismista 1900-luvun alusta tähän päivään. Se on huikea kattaus, eikä Pohjoismaissa ole toista museota, joka pystyisi sellaisen tarjoamaan. Näyttelyssä on töitä myös Canica-kokoelmasta, josta 400 työtä siirtyi hiljattain osaksi Tangenin kokoelmaa. Se on jo sen verran iso siivu taidehistoriaa, että näistä tulee eräänlaisia mannerlaattojen liikkeitä.”

1800- ja 1900-lukujen pohjoismaiseen ja pohjoiseurooppalaiseen taiteeseen keskittynyt Canica-kokoelma oli vielä viime vuoteen saakka osa päivittäistavarakaupalla vaurastuneen Stein Erik Hagenin perustamaa säätiörypästä. Orklan suuromistaja ja Rimi-kauppaketjun perustaja Hagen kuoli viime toukokuussa 69-vuotiaana sydänkohtaukseen.

Tangen-kokoelma taas on Norjan öljysäätiön toimitusjohtajan, sijoituspankkiirina vaurastuneen ja taidehistorian maisterinakin tunnetun Nicolai Tangenin hankkima valikoima pohjoismaista modernismia. 

Tangen-kokoelmaa säilytetään Norjan Kristiansandiin vuonna 2023 valmistuneessa Kunstsilo-taidemuseossa, joskin esille mahtuu vain pieni osa kerrallaan. Juuri nyt Kunstsilossa nähdään Between Dreams and Reality -näyttely, joka esittelee pohjoismaisia surrealisteja ja ekspressionisteja mainituista kahdesta kokoelmasta.

Canicasta ostetun siivun jälkeen Tangenin taidekokoelmaan kuuluu noin 7 500 työtä. Se on maailman suurimpia yksityisiä taidekokoelmia ja samalla suurin suomalaisen taiteen kokoelma Suomen ulkopuolella. 

Nicolai Tangen valitsee itse kokoelmansa teokset, mutta käyttää apuna kuvataidealan asiantuntijoita kustakin Pohjoismaasta. Suomesta tähän himoittuun asemaan on päässyt – ehkä arvaattekin jo – Timo Valjakka.

VALJAKKA (s. 1953) on Vapaassa taidekoulussa opiskellut kuvataiteilija. 

Sen sijaan, että tuntisimme hänet maalarina, tiedämme hänet muista yhteyksistä – mikäli tiedämme ollenkaan. 

Hän on johtanut Helsingin Taidehallia ja Suomen Lontoon-instituuttia ja kirjoittanut taiteesta todennäköisesti enemmän kuin kukaan tässä ajassa toimiva kriitikko. Hän on myös kuratoinut kymmeniä näyttelyitä, monet viimeisimmistä Mäntän Serlachius-museoon. 

Valjakan käsialaa on myös kesäkuussa Mäntässä avattu maailmantähti Anish Kapoorin näyttely ja siihen kuuluva Ancestor, näyttävä ja massiivinen uusi teos. Sen on moni jo nähnytkin, ainakin Instagramissa. 

Vuodesta 2005 Valjakan toimenkuva on ollut instituutioista vapaan asiantuntijan. Vaikka hän toimii pääasiassa taustalla eikä tuo persoonaansa esiin, harva Suomessa on vastaavalla tavalla verkottunut.

Miten se on tapahtunut?

Miljardööri Tangenin Timo Valjakka tapasi kymmenisen vuotta sitten yhteisten tuttavien kautta. Hän teki vaikutuksen paitsi kuvataiteen asiantuntemuksellaan ja pitkällä perspektiivillään myös riippumattomuutensa ansiosta. 

Tangen oli tässä vaiheessa jo kerännyt norjalaista modernismia, mutta päättänyt laajentaa kokoelmaa. Hän näki Valjakassa sopivan yhteistyökumppanin.

”Dialogimme toimi heti hirveän hyvin ehkä siksikin, että meillä on aika sama näkemys taiteesta”, Valjakka sanoo. ”Minulla oli todennäköisesti myös sopiva historia, ja lisäksi tunsin kaikki toimijat. Yhteistyö alkoi käytännössä saman tien.” 

Valjakka onkin ollut ahkera. Noin neljäsosa kokoelmasta, lähes 2 000 teosta, on suomalaista taidetta.

Alun perin vuosien 1930–1980 pohjoismaiseen modernismiin keskittynyt Tangen-kokoelma karttuu harva se päivä. Samalla se laajenee ajallisesti molemmista päistä lähestyen sekä 1900-luvun alkua että nykyhetkeä. Modernismin lisäksi kokoelmaan on alettu hankkia esimerkiksi islantilaista käsitetaidetta ”ja kaikkea surrealismia ja dadaa”, samoin kuin uudempaa ja vanhempaa valokuvataidetta.

”Nicolai tekee päätökset, minä vain esittelen. Jos haluan jonkun hankinnan menevän läpi, minun täytyy perustella se. Jos onnistun perustelemaan sen kunnolla, se ostetaan. Toisinaan Nicolai jättää lopullisen päätöksen minulle. Hän saattaa sanoa, että tämä on periaatteessa ihan okei, vaikka ei siitä kauheasti innostukaan. ’Mutta jos tämä sinun mielestäsi on hyvä, niin otetaan.’ Välillä tulee todellisia herkkupaloja. Niistä olemme yleensä samaa mieltä. Ja jos Nicolai innostuu jostain asiasta, hän todella näyttää sen.”

Hankinnat eivät koskaan jää kiinni siitä, että johonkin ei olisi varaa. Unelmatehtävä kokoelmakuraattorille.

”Joo. Siitä asiasta me ei edes keskustella.”

Valjakka on erityisen innoissaan siitä, että mittavassa kokoelmassa on jopa useita kymmeniä teoksia sellaisilta isoilta nimiltä kuin Per Kirkeby (Tanska), Olle Baertling ja Ola Billgren (Ruotsi) sekä Lars-Gunnar ”Nubben” Nordström (Suomi).

”Useimmissa Pohjoismaissa voi modernin taiteen museoissa olla yksi kutakin. Kun niitä on seinällinen tai pari, saa jo hyvän käsityksen siitä, mitä nämä taiteilijat ovat tehneet.”

Valjakka itse nauttii kokoelmaan hankittujen teosten katselemisesta niin paljon, että vitsailee muutosta Kristiansandiin. 

Kristiansand on Nicolai Tangenin synnyinkaupunki ja Norjan vilkkain turistikohde. Sinne matkustaa joka vuosi 1,2 miljoonaa ihmistä, monet uimaan ja makoilemaan maan ainoilla hiekkarannoilla. Muihin vetonauloihin kuuluu eläintarha – ja nyttemmin myös museot ja galleriat.

Kunstsilo-taidemuseohanke ei herättänyt kaupungissa pelkästään hurrauksia. Sitä vastustettiin äänekkäästi osin poliittisista syistä, minkä lisäksi budjetti ylittyi, aikataulu viivästyi, eikä salaliittoteorioiltakaan vältytty.

Valmistuttuaan Kunstsilo on kuitenkin piristänyt kaupungin elinkeinoelämää ja houkutellut myös taiteilijoita muuttamaan seudulle. Yksi heistä on Tori Wrånes, joka edustaa Norjaa Venetsian tämänvuotisessa biennaalissa. 

Valjakka pitää kehitystä Bilbao-efektiin verrattavana konkreettisena näyttönä siitä, minkälainen vaikutus taiteella voi olla paikallisyhteisölle. Vaikka ei itse olisi kiinnostunut kuvataiteesta, kaupunki vaurastuu niiden ansiosta, jotka ovat.

NOIN 9 000 asukkaan pirkanmaalaisessa Mänttä–Vilppulassa ei ehkä ole vieläkään aivan oivallettu taiteen elävöittävää potentiaalia. Ei, vaikka Serlachius-museoihin ja Kuvataideviikoille matkaa bussilasteittain taideturisteja etenkin eteläisemmästä Suomesta.

Se, että nykytaiteen kiintotähti Anish Kapoor piti yksityisnäyttelyn tänä kesänä Lontoossa, Venetsiassa, New Yorkissa ja Mäntässä, on joka tapauksessa Timo Valjakan ansiota. 

”Me ollaan Anishin kanssa vanhoja kavereita.”

Tutustuminen ajoittuu tammikuuhun 1983 Lontoossa, jossa Valjakka osallistui Francesco Clementen näyttelyn avajaisiin. Avajaisista valui väkeä viereiseen pubiin, heidän joukossaan kolmeakymmentä lähestyvä, jo kansainvälistä nimeä saanut Kapoor. Nähdessään hänet Valjakka meni muitta mutkitta juttelemaan. 

Juttu luisti.

Sen jälkeen he törmäsivät erilaisissa yhteyksissä, joskus Suomessakin. Kun Turussa galleriaa pitänyt Kaj Forsblom kutsui Kapoorin tekemään kiviveistoksia, Valjakka arvelee, että kuuluisuutta maistanut nuori lontoolainen pitkästyi.

”Kaj yritti pitää taiteilijan työhuoneella, mutta siitä ei tullut oikein mitään. Turku ei ollut tuohon aikaan kovin vetävä paikka verrattuna esimerkiksi Lontooseen. Myöhemmin, kun Anish teetti isokokoisiin teoksiinsa osia Rauman telakalla, kävimme syömässä Helsingissä, useimmiten Careliassa.”

Kapoor oli päässyt Lontoossa Lisson-galleriaan, jonka taiteilijanimiin kuuluivat myös Tony Cragg ja Richard Deacon. Heidän veistotaiteestaan alettiin käyttää nimitystä New British Sculpture, josta Valjakan mukaan leivottiin 1980-luvun alussa hyvin tietoinen vientituote. 

Vuodesta 1990 tuli Kapoorin uralla käänteentekevä. Hän edusti Britanniaa Venetsian biennaalissa ja sai ensi kertaa jaetun Premio Duemila -palkinnon tapahtuman parhaana nuorena taiteilijana. Seuraavana vuonna hänelle myönnettiin arvostettu Turner Prize. Sen jälkeen hänet haluttiin kaikkialle.

Kun Anish Kapoor vieraili Helsingissä ARS 95 -näyttelyn yhteydessä, Timo Valjakka halusi näyttää hänelle Taidehallin. Viisi vuotta myöhemmin Kapoor soitti Valjakalle ja sanoi, että haluaisi pitää Taidehallissa näyttelyn, koska kaunis tila oli jäänyt hänen mieleensä. 

Valjakka soitti Helsingin Juhlaviikkojen taiteelliselle johtajalle Risto Niemiselle, joka tarttui asiaan välittömästi. Tämäkin näyttely toteutettiin Taidehallin ja Juhlaviikkojen yhteistyönä vuonna 2001. Näyttely oli Valjakan kuratoima ja hänen viimeinen tehtävänsä Taidehallin johtajana. 

Teokset esittelivät taiteilijan monia erilaisia tekniikoita. Yksi töistä oli niin suuri, että sen saamiseksi Vuosaaren satamasta Taidehalliin rekat joutuivat ajamaan Kehä kolmosen ja Munkkiniemen kautta. Ainoastaan näin pystyttiin välttämään matalat sillat ja raitiovaunujen ajolangat. 

Timo Valjakka kertoo seuranneensa ilolla ystävänsä uraa. Kun Kapoor Ylen haastattelussa vastasi kysymykseen, mikä (ihme) tuo hänet Mänttään, taiteilija vastasi ettei voinut sanoa ei, kun Timo Valjakka pyysi.

”ANISH on hirveän kiva tyyppi”, Valjakka myhäilee. ”Ja samaan aikaan hyvin tarkka ja vaativa perfektionisti.”

Vuonna 2020 Valjakka otti taiteilijaan yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko tätä näyttely keskellä metsää. Kapoorin kalenteri oli täynnä moneksi vuodeksi eteenpäin, mutta 2026 näytti mahdolliselta. 

Tällä kertaa ei tahdottu katsoa taiteilijan uralla taaksepäin, vaan näyttää, missä hän on nyt. Tarkoituksena oli valikoida viimeaikaisista töistä edustava otanta – mutta syyskuussa 2025, kun Valjakka oli käymässä Kapoorin studiolla Lontoossa, hänelle näytettiin luonnos Mäntän museon suurimpaan saliin sijoitetusta kokonaan uudesta teoksesta.

”Pienoismalliin oli heitetty semmoinen…juttu. Anish totesi, että Mäntässä hän pystyy toteuttamaan teoksen, josta on vuosikausia haaveillut, mutta jolle ei ole ollut riittävän isoa tilaa. Ajattelin että vau, jos tuo toteutuu, mikään ei kyllä ylitä sitä!”

”Juttu” koottiin 45 palasta Serlachius-museoiden Kartanon suurimpaan, 600 neliömetrin kokoiseen ja 11 metriä korkeaan saliin. Anish Kapoorin kolmikymmenpäisestä tiimistä matkusti Mänttään viiden hengen ryhmä. 

Ancestor (suom. Edeltäjä) osoittautui niin vaativaksi rakennelmaksi, että avajaisia jouduttiin siirtämään viidellä viikolla. Museon lattiarakenteita oli vahvistettava, jotta rakennus kestää teoksen yli kymmenentuhannen kilon painon.

Ancestorin kantava rakenne on vaneria, ja sen päällä on muutama kerros lasikuitua. Lasikuidun päälle on ruiskutettu polyesterihartsin ja sahanpurun sekoitusta, joka Valjakan mielestä näyttää marjapuurolta. Saumat viimeisteltiin muovailuvahalla.

Päällimmäinen kerros on paikan päällä tehty sekoitus syvänpunaista kiinalaista pigmenttiä ja alkoholia. 

Alkoholi on haihtunut pian puhalluksen jälkeen. Jos joku näyttelyssäkävijä kuitenkin saisi päähänsä vaikkapa nuolaista teosta – mikä on tietenkin ankarasti kiellettyä – kieleen jäisi punaista pölyä.

”Kaunis, mutta kaamea. Aggressiivinen, julma ja dramaattinen”, Valjakka luonnehtii lopputulosta. ”Anishille punainen väri on voimakkaan emotionaalinen, mustempi kuin musta, uhkaava ja pelottava. Sen voi nähdä meteoriittina, ja silloin se edustaa sekä maailman syntyä että sen loppua. Anish itse sanoo, että jos näyttelylle hakee teemaa, se voisi olla toismaailmallisuus.” 

Näyttelyssä on kaikkiaan 14 teosta, joista muutamat ovat esillä ensimmäistä kertaa. Yhden mustan teoksen taiteilija teki Valjakan toivomuksesta, koska hänen mielestään tila tarvitsi sellaisen.

Kuraattori-Valjakan mukaan näyttely käsittelee sisäisen ja ulkoisen maailman rajapintaa, eikä sitä ole tarkoitettu sanoilla selitettäväksi vaan fyysisesti koettavaksi. Merkitys muodostuu siitä, mitä tapahtuu katsojan ja teosten välillä. 

Näyttelyn budjettia ei kerrota julkisuuteen, mutta kyseessä on Serlachius-museoiden kallein näyttely. Museonjohtaja Pauli Sivosen mukaan hanke on vaatinut useamman vuoden taloudellisen valmistelun. 

Se on tuottanut myös ennätysyleisön. Yli 56 000 kävijää heinäkuussa on museon suurin kuukausittainen kävijämäärä. Vuosittainen kävijämäärä on sekin jo nyt yli 90 000, selvästi enemmän kuin viime vuonna.

Näyttely on avoinna lähes vuoden, ensi huhtikuuhun saakka.

HELSINGIN Taidehalli on Timo Valjakan mielestä edelleen Suomen hienoimpia näyttelytiloja. Hän toimi sen johdossa seitsemän vuoden ajan 1994–2001.

Valjakan aloittaessa instituutio oli väsähtänyt ja kaipasi raikastusta. Muuan berliiniläinen taiteilijatuttu totesi tilojen näyttävän DDR:ltä. Valjakka maalauttikin ensi töikseen näyttelysalien vaalean harmaat seinät valkoisiksi. Valoa tuli. Taloudenpitoon ei ollut yhtä helppoa saada nostetta.

”Taidehallin talous oli ollut vaikea ihan alusta, 1920-luvulta asti. Aina on pitänyt olla kieli keskellä suuta, että sai finanssit pelaamaan. Mitään rajuja, avantgardistisia eleitä ei voinut ajatellakaan.”

Sen sijaan alettiin etsiä ulkopuolista, yksityistä rahoitusta.

Vuoden 1995 ARS oli ensimmäinen voimakkaasti sponsoroitu näyttely Suomessa. Sen innostamana citykulttuurikuvioissa pyörineet Raoul Grünstein ja Jali Wahlsten tarjoutuivat hankkimaan Taidehallille sponsoreita. Pääsponsoriksi saatiinkin BMW, mutta se suututti taiteilijat.

”Siitä syntyi ihan merkillinen soppa. Taidehallin ovella oli mielenosoituksia, koska sponsorointia pidettiin törkeänä. Taideväki suhtautui yksityiseen rahaan ja etenkin ulkomaiseen autofirmaan samalla tavalla epäluuloisesti kuin myöhemmin Guggenheimin yritykseen avata museo Helsingissä.”

BMW oli yhtä kaikki mukana myös siinä vaiheessa, kun Valjakka toteutti Taidehalliin laajan, 250 teoksen Andy Warhol -näyttelyn vuonna 1997. Se toteutettiin osana Helsingin Juhlaviikkoja.

Miten näin huomattava määrä Warholeja onnistuttiin saamaan Suomeen?

”Kulttuuriyrittäjä David Hasan oli saanut selville, että tuolloin New Yorkissa asuneella miljonäärillä Jose Mugrabilla on maailman suurin yksityinen Warhol-kokoelma ja halu kierrättää sitä eri puolilla maailmaa. Me lähdettiin sitten tekemään sitä Mugrabin kokoelman kuraattorin kanssa. Kokoelmassa oli tiettyjä aukkoja, mutta sain lainattua Kööpenhaminan Louisianasta teoksia, jotka paikkasivat hyvin.”

Projekti oli kallis, mutta keräsi myös siihenastisen ennätysyleisön, 80 000 kävijää. Panos–tuotos toimi tuolloinkin.

Taidehallin Kapoor-näyttely osoittautui silti Warholiakin paremmaksi käyntikortiksi, kun Timo Valjakka vuonna 2001 muutti perheineen Lontooseen.

Hänestä tuli kolmeksi vuodeksi Suomen Lontoon-instituutin johtaja, mikä antoi mandaatin osallistua erilaisiin tilaisuuksiin vailla diplomaatin velvollisuuksia.

Valjakka käytti tilaisuutensa ja solmi hyvät kontaktit Lontoon gallerioihin. Hän verkostoitui yksinkertaisella metodilla: käymällä avajaisissa, juttelemalla ihmisten kanssa ja pitämällä heihin yhteyttä – aluksi kirjeitse ja myöhemmin sähköpostilla, jo paljon ennen sosiaalista mediaa. 

Kontaktit ovat osoittaneet hyödyllisyytensä moneen otteeseen, vaikka matka tutustumisesta tekoihin voi joskus olla pitkä.

”Yhden Barbicanin kuraattorin kanssa keskusteltiin kerran siitä, että olisi kiva saada sinne Alvar Aalto -näyttely. Markku Lahti, joka oli silloin Alvar Aalto -museon ja säätiön johtaja, tuli Lontooseen ja yllätti kaikki lupaamalla, että ’saatte mitä ikinä haluatte’. Barbicanissa vaihtui kuitenkin johtaja, sitten hänen seuraajansa kuoli, ja vasta sen kolmannen johtajan aikana näyttely toteutui. Tämä tapahtui kolme tai neljä vuotta sen jälkeen, kun olin jo lähtenyt Lontoosta ja kuraattorikin siirtynyt toisiin töihin. Mutta suunnitelma eli koko ajan. Näyttelystä tuli komea, näyttelyarkkitehtina oli Shigeru Ban, ja se menestyi todella hyvin.”

Valjakka ei osaa sanoa, onko hän hyvä verkostoitumaan, mutta hän tietää pystyvänsä kommunikoimaan taiteilijoiden kanssa ”aika hyvin”. Hän uskoo sen johtuvan omasta taustastaan: taiteilija ymmärtää, miten taiteilija ajattelee.

”En myöskään ole tavannut maailmantähtiä, jotka eivät olisi kivoja ihmisiä. Todennäköisesti he ovat kivoja juuri sen takia, että ovat menneet jo ohi tarpeesta määräillä muita. Kuten Tšehov sanoi, rasittavimpia ovat paikalliset suuruudet.”

MISTÄ kaikki alkoi?

Timo Valjakan lapsuudenkoti oli Perämiehenkadulla Helsingin Punavuoressa. Hän oli ainoa lapsi; vanhemmat erosivat, kun Timo oli pieni. 

Äiti Eeva työskenteli Suomen Tietotoimiston toimitussihteerinä. Seppo-isä taas toimi Helsingin Sanomien eduskuntatoimittajana ja The New York Timesin Suomen-kirjeenvaihtajana, sittemmin myös aikakauslehtitoimittajana. Lisäksi hän kirjoitti Jerry Cottoneita!

Kotona oli eron jälkeenkin aina piirustuspaperia, jonka toinen puoli oli täynnä tekstiä. Kirjoituskoneen rätinä tuntui äänistä kotoisimmalta.

Timo kävi Tehtaankadun kansakoulua ja Tehtaanpuiston yhteiskoulua. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän sai isältään lahjaksi toimittajan työvälineet eli uusimman Olivetti-matkakirjoituskoneen ja Canonin järjestelmäkameran. Mukana tuli evästys: näillä pärjäät.

Valjakka oli kiinnostunut kuvataiteesta jo koulupoikana. Kuvaamataidon opettaja kannusti, ja vaikka Taideteollisen ovet eivät vielä parilla yrittämällä auenneet, Valjakka kirjoittautui Vapaaseen taidekouluun. Siellä häntä opettivat muun muassa Tor Arne ja Carolus Enckell.

”Se ei ollut hassumpi yhdistelmä. Tein myöhemmin Torin retrospektiivisen näyttelyn Emmaan. Hän oli sankarini, tai ainakin yksi niistä.” 

Kuvataiteesta kirjoittamisen Timo Valjakka aloitti 1970-luvulla, lähinnä saadakseen lisätuloja. 1980-luvun alussa hän alkoi kirjoittaa Näköpiiriin sekä Taide-lehteen haastatteluja ajankohtaisista taiteilijoista sekä pohdiskelevia artikkeleita ilmiöistä, joita hän yritti selvittää ennen kaikkea itselleen.

”Kirjoittamiseenhan liittyy aina se, että ensin pitää lukea ja ottaa selvää ja sitten purkaa ajatuksensa. Sama prosessi liittyy pitkälti myös näyttelyiden kuratoimiseen. On joku kiinnostava taiteilija, jonka tuotantoa haluaa ymmärtää paremmin.”

1983 hänet värvättiin kuvataidekriitikoksi Demariin. Tehtävänä oli täyttää puolikas broadsheet-sivu joka lauantai; sisällön hän sai päättää itse. Vuotta myöhemmin Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko Markku Valkonen soitti ja lupasi enemmän tilaa ja paremmat palkkiot.

Niin Valjakasta tuli maan johtavan päivälehden taidekriitikko, joka jatkoi silti samaan aikaan omaa taiteellista uraansa. Kaikki eivät katsoneet sitä hyvällä; nyt se tuntuisi jo lähes mahdottomalta. 

Vuonna 1988 Valjakalla oli yksityisnäyttely Helsingin ykkösgalleriassa, Galerie Artekissa. 

”Olin todella ylpeä siitä, että olin päässyt Artekiin. Amos Anderson, Ateneum ja muutamat yksityiset tahot ostivat teoksia, joten se meni oikein hyvin. Olin sopinut seuraavasta näyttelystä vuodelle 1990, mutta sitten tuli lama, eikä taidetta enää ostettu, ainakaan samalla tavalla.”

Siihen jäi aktiivinen taiteen tekeminen. Samalla Valjakka ymmärsi, ettei voi ajaa enää kaksilla rattailla. Hän päätti keskittää energiansa kirjoittamiseen ja jatkaa kuvien tekemistä harrastuksena.

Vuonna 1990 Valjakka tuli valituksi päätoimittajaksi Pohjoismaisen taidekeskuksen julkaisemaan Siksi-lehteen. Tämä piti hänet hengissä pahimman laman yli.

Työhön kuului paljon matkustamista näyttelyissä ja taidetapahtumissa eri puolilla Pohjoismaita. Tällöin solmittuja kontaktejakin Valjakka on pitänyt yllä, vaikka monet ovat jo eläkkeellä.

Oman lehden toimittaminen jätti vähemmän aikaa muuhun kirjoittamiseen, ja siirtyessään Taidehalliin Valjakka kirjoitti Helsingin Sanomiin enää ulkomaisista näyttelyistä. Aktiivisempi avustajasuhde elvytettiin uudelleen Lontoon-vuosien jälkeen – ja yli 40 vuotta kestänyt liitto jatkuu edelleen.

”1990-luvulla tehtiin vielä aika fantastisia juttuja. Paljon on muuttunut sen jälkeen, etenkin se, miten asioita käsitellään, mitä painotetaan ja miten arvotetaan. Nyt kun tilanne on tämä, minusta ei ole kiinnostavaa lähteä haukkumaan asioita, jos siihen ei ole erityistä syytä. Mieluummin nostan esiin kiinnostavia asioita. Arviot pitää suhteuttaa siihen, mistä ylipäänsä pääsee kirjoittamaan.”

Helsingin Sanomissa kuvataidetta arvioivat myös Sanna Lipponen, Sini Mononen ja Harri Mäcklin. Siinä missä nuorempia kiinnostavat uuden polven taiteilijat ja avantgarden eturivi, häntä on alkanut yhä enemmän vetää puoleensa 1900-luvun modernismi. 

VALJAKKA arvioi kirjoittaneensa noin 4 500 kuvataidejuttua. Kokemuksensa pohjalta hänellä on kirjoittajana kaksi ohjenuoraa. 

”Yksi on se, että yritän katsoa kaikkea omin silmin ja kertoa siitä omin sanoin. Totta kai luen katalogit ja muut, mutta pyrin olemaan toistamatta sitä, mitä siellä on kirjoitettu. Toiseksi lainaan Wittgensteinia: kaikki mitä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi. Yritän siis olla piiloutumatta minkään jargonin taakse ja kirjoittaa niin, että se olisi ymmärrettävää ja samaan aikaan mahdollisimman kiinnostavaa.”

Valjakka ihailee eritysesti anglosaksista taidekirjoittamista. Omat juttunsa hän suuntaa ”valistuneille amatööreille”, joille ei tarvitse selittää, mitä on impressionismi tai kubismi. Lukija on otettava huomioon, mutta häntä ei tarvitse opastaa kädestä pitämällä.

Valjakan eniten arvostama kriitikko oli The New Yorkerin Peter Schjeldahl, joka kävi keynote-puhujana vuonna 1983 Helsingissä järjestetyssä AICAn kansainvälisessä kriitikkokonferenssissa. Valjakka meni, tietenkin, juttelemaan.

Schjeldahl kävi Suomessa sittemmin useaan otteeseen ja kirjoitti artikkelit muun muassa Helene Schjerfbeckistä ja Esko Männiköstä. 1990-luvun alussa kollegat olivat jonkin aikaa kirjeenvaihdossa ja tapasivat milloin Lontoossa, milloin New Yorkissa.

”Jos ajaudun ongelmiin, kaivan esiin jonkun Peterin teksteistä. Kukaan ei aloittanut juttuja niin hienosti kuin hän, lukija oli koukussa ensi riveiltä. Kun Peter kirjoitti Jeff Koonsista, jutun ensimmäinen lause oli, että ’Jeff Koons makes me sick’. Toinen lause oli, että ’He may be the definitive artist of this moment, and that makes me sickest’. Ja alkukappale päättyi lauseeseen ’As a professional critic, I'm thrilled’. Eikö tämä ole loistava aloitus?”

Valjakalla on uransa varrelta taskussaan koko joukko herkullisia anekdootteja taiteilijoista, joiden kanssa hän on tullut seikkailleeksi milloin missäkin. 

Hän katsoo tähänastisen elämäntyönsä kiteytyvän toistaiseksi parhaiten tekstikokoelmassa Taiteen matkassa – Kirjoituksia taiteesta ja sen tekijöistä (Parvs, 2024). Siihen on koottu ”muutamia herkkupaloja”, kuten vuonna 1992 julkaistu pienoisessee norjalaisesta A K  Dolvenista. 

”Kun Peter Schjeldahl sai sen käsiinsä, hän lähetti minulle kirjeen ja kysyi, miten olen pystynyt kirjoittamaan kyseisen tekstin, olenko kenties rakastunut. Vastasin, että en suinkaan. Taiteilija vain sattuu olemaan ystäväni.”