Tämä on Matti Vanhasen taidehaastattelu

En ole nähnyt Helga-neitiä kylvyssä, mutta olen nähnyt Matti Vanhasen taidenäyttelyssä.

Jopa monta kertaa.

Mutta en muista kertaakaan kuulleeni Vanhaselta kulttuuripolitiikkaan ja taiteeseen liittyviä kannanottoja. Sen sijaan muistan esimerkiksi, kuinka Vanhanen sai pääministerinä idean eläkeiän nostoon hiihtäessään Rukan lumilla.

Siksi halusin järjestää Vanhasen kanssa haastattelun, jossa hän puhuu taiteesta ja kulttuuripolitiikasta. Sellaisia haastatteluita tehdään poliitikoista vähän jos ollenkaan.

Poliitikot usein sanovat arvostavansa taidetta ja taiteilijoita, mutta heidän työssään se käytännössä harvoin näkyy.

Vanhanen on keskustalainen konkaripoliitikko ja kaksinkertainen pääministeri, joka jäi eläkkeelle eduskuntatyöstä vuonna 2023 päättyneen vaalikauden myötä.

Taide on hänelle selkeä intohimon kohde. Viimeisen eduskuntakauden muistelmat Kriisien keskellä (Otava 2024) sisälsi paljon mainintoja kulttuuritapahtumista. Kirjassa on myös Vanhasen omia lyijykynällä tehtyjä piirroksia, joita hän teki puhemiehen nuotteihin.

Olin yllättynyt niiden laadusta. Pyysin Vanhasta ottamaan piirrokset haastatteluun mukaan. Hän vastasi harkitsevansa asiaa, mutta ei halua puhua niiden yhteydessä taiteesta.

Tämä on Matti Vanhasen taidehaastattelu. Tervetuloa mukaan!

SIINÄ hän saapuukin Ateneumiin takaoven kautta. Pitkä mies erottuu joukosta. Vanhasella on kainalossaan punainen kansio. Vaikuttaa siis siltä, että piirrokset ovat mukana.

Vanhanen tunkee ison vihreän untuvatakin pieneen säilytyslokeroon. Hänellä on puku päällä kuin olisi eduskunnasta tulossa. Hän palaa vielä tarkistamaan lokeron numeron muistiin, ”ettei käy niin kuin autoa etsiessä isosta parkkihallista”.

Tarkoituksena on kiertää Vanhasen kanssa Ateneumin tämänhetkinen Rajojen rikkojat -näyttely. Se esittelee 1800-luvun Saksassa opiskelleita naistaiteilijoita. Mukana on paljon suomalaisia tekijöitä sekä taiteilijoita esimerkiksi Puolasta, Baltiasta ja muista Pohjoismaista.

Vanhanen ei ole ehtinyt vielä nähdä näyttelyä. Yläkertaan vievissä rappusissa keskustelemme edellisestä, yleisöryntäyksen keränneestä Gothic Modern -näyttelystä. Se oli Vanhaselle pieni pettymys. Töitä oli esillä liiankin paljon ja näyttely ei ollut ihan yhtenäinen.

”Ymmärrän hyvin kyllä, miksi siitä tuli suosittu näyttely, mutta joukossa oli töitä, joita en osannut mieltää goottitaiteeksi. Voi myös olla, että en osannut tulkita kaikkia niin.”

Astumme ensimmäiseen näyttelysaliin. Vanhanen pälyilee kiinnostuneena ympärilleen tiheään ripustettuja muotokuvia. ”Tässäkin näyttelyssä on näköjään hyvin paljon teoksia.”

Vanhanen ajattelee, että Rajojen rikkojat voi olla hyvin mielenkiintoinen taidehistorian harrastajille. Esillä on vähemmän tunnettuja taiteilijoita tutulta aikakaudelta.

Vanhasella ei ole varsinaisesti henkilökohtaista suosikkia taiteen aikakausista. Inhokki tosin löytyy nopeasti. ”1400- ja 1500-luvun isot uskonnolliset teokset eivät kiinnosta kovinkaan paljoa. Mutta se oli tietysti sitä aikaa, kun taiteen tehtävänä oli nostaa Raamatun aiheita esiin. Kun taiteilijat pääsivät siitä eroon, niin tuli selkeästi monipuolisuutta. Luontoa, eläimiä, tavallisia ihmisiä. Se avasi taiteilijoita ja alkoi tulla uusia tyylisuuntia.”

Vanhanen ohittaa ensimmäisen salin muotokuvien rivistön melko nopeasti. Eivätkö muotokuvat kiinnosta?

”Oletan, että niitä tulee tässä kierroksen aikana riittämään.”

Vanhanen odottaa näyttelystä erityisesti puolalais-tanskalaisen Elisabeth Jerichau-Baumannin töitä, joita hän on kuullut kehuttavan. Hänestä on hienoa, että eurooppalaisten ja suomalaisten taiteilijoiden töitä on tuotu esille rinnakkain. Se näyttää, kuinka tiivistä taidemaailman vuorovaikutus on ollut jo silloin.

”Meillä tätä kansallisromanttisen kauden taidetta tulkitaan nykyään helposti nationalistisena, vaikka se on ollut aikanaan selkeää kansainvälisyyttä. Suomalaiset taiteilijat toivat sen Euroopasta tänne.”

VANHANEN ei ole tullut tunnetuksi räväkkyydestään. Mutta olemuksen rentoudesta huomaa, että valtakunnallisen politiikan paineet eivät paina enää harteilla. Edelleen hän on tarkka hillittyydestään, kun vastaukset alkavat usein tähän tapaan: ”En ole taidehistorioitsija…”

Kun kysyn, mistä taideinnostus on saanut alkunsa, hän vastaa: ”En tiedä voiko innostuksesta puhua…”

Vanhanen tottui jo lapsena käymään paljon taidenäyttelyissä. Kotona kulttuuria arvostettiin ja kirjoja oli hyllymetreittäin. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan työt tulivat tutuiksi varhain. Alakerran kokoelmanäyttelyssä niitä riittäisi, mutta sinne emme nyt mene. ”Hyvä, että niitä pidetään esillä.”

Taideharrastus on pysynyt lapsesta saakka, mutta kiireisimpinä pääministerivuosina ei ehtinyt nauttia taiteesta ihan normaaliin tapaan. Nyt koti- ja ulkomaanmatkojen pääaiheena on usein käydä erilaisissa näyttelyissä. Esimerkiksi toissa talvena puolison ja ystäväpariskunnan kanssa he kävivät Interrail-matkalla Keski-Euroopassa ja kiersivät museoita.

Silloin Vanhanen pääsi katsomaan yhtä suosikkiteostaan eli Johannes Vermeerin Turbaanipäistä tyttöä, joka tunnetaan myös nimellä Tyttö ja helmikorvakoru. Teoksessa Vanhasta puhuttelee erityisesti sen herkkyys. ”Sain katsoa sitä rauhassa tyhjässä salissa, kun pahempana turistiaikana olisi varmaan pitänyt varata aika erikseen.”

Viimeisin kotimaan taidematka suuntautui pohjoiseen, kun hän kävi katsomassa Reidar Särestöniemen juhlavuoden näyttelyt niin Rovaniemen Korundissa kuin kotimuseossa Särestössä. Hänestä Korundin näyttely oli paras. Vanhasen mielestä Reidar Särestöniemi asettuu kiinnostavalla tavalla abstraktin ja esittävän taiteen välimaastoon.

”Särestöniemihän oli ensimmäisiä kultakauden jälkeisiä taiteilijoita, jotka nostivat omaa profiiliaan, että hän tuli tällaiseksi hahmoksi ja löi läpi suurelle yleisölle.”

Puhe Särestöniemestä katkeaa ja huomio kiinnittyy toisaalle. ”Milloinkahan tämäkin teos on tehty…”

Vanhanen kulkee lähemmäs taulua. ”Jaa, 1865. Kymmeniä vuosia ennen kuin suomalaistaiteilijat nosti esiin tällaisia aiheita. Tämähän onkin juuri se Baumann. Varmasti Suomessa taideasiantuntijoille tuttu nimi, mutta mulle ihan uusi. On kyllä hieno.”

Teos on Elisabeth Jerichau-Baumannin Haavoittunut tanskalaissotilas. Ihastelemme teoksen yksityiskohtaisuutta ja teknisyyttä: miten tarkasti kirjan sivut tai teekupin yksityiskohdat on maalattu.

Kohta seinillä näkyy jotain tuttuakin. Vanhanen miettii, missä hän olisi voinut nähdä tämän Alexandra Frosterus-Såltinin teoksen Savoijilaispoika, kunnes huomaa sen olevan lainassa Tasavallan presidentin kansliasta.
 

MUTTA miksi Vanhanen ei urallaan puhunut taiteen puolesta? Hän korostaa, että pitää itseään vain taiteen harrastajana, jonka kiinnostuksen kohteet ovat lähinnä maalaustaide ja klassinen kuvanveisto.

”Runous, musiikki ja moni muu asia, niihin ei ole aika riittänyt. Kyllä mä olen kulttuuripolitiikan ihan mielellään jättänyt muille, jotka ovat siihen paremmin perehtyneet.”

Toisaalta ei ole hirveästi niitä muitakaan näkynyt. Poliitikot sanovat usein arvostavansa taidetta, mutta se harvoin näyttää siltä. Kulttuuriministerin salkku on pahnanpohjimmainen, kun ministereistä neuvotellaan. Kulttuuriministeri myös lähes poikkeuksetta vaihtuu kesken kauden, kun tarjolle tulee jokin niin sanotusti painavampi salkku.

”Se on kyllä totta. Kulttuuriministerin posti jää usein puolueiden välisissä neuvotteluissa viimeiseksi, joka valitaan. Se on täysin suhteessa budjetin suuruuteen.”

Ja sitten käy niin, että jämäsalkku osuu vaikka jollekin, jota kiinnostaa taiteen sijaan puhua turkistarhaajien elinkeinon puolesta. Eikö tämä kerro juuri siitä, että kulttuuri ei ole poliitikoille niin tärkeää?

”Joo… Varmaankin se budjetin suuruus on se, jolla katsotaan, että kenellä on vaikutusvaltaa eniten yhteiskunnan kehitykseen. Ei se kulttuurin budjetti pienin ole, mutta vaatimaton.”

Kuulostaa jopa aika lapselliselta, että poliittisten arvojen ykkösprioriteetti on raha. Pääasia, että on isompi budjetti kuin toisella. Isommat lelut kuin kaverilla, isompi auto kuin naapurilla.

”Politiikassa aika harvat tulee eduskuntaan kulttuurin merkeissä. Useimmille erilaiset hyvinvointipalveluihin liittyvät aiheet tuovat eduskuntaan. Kulttuuripainotuksella aika harva on tullut valituksi. Kyllä se enemmän kertoo siitä, keitä eduskuntaan valitaan.”

Puuttuvatko myös esikuvat kulttuuria edistävistä poliitikoista?

”Joo… Kyllä siinä tällainen korrelaatio voi olla. Toki täytyy Claes Andersson nostaa esille, oli hyvin arvostettu ja kulttuuri edellä menevä poliitikko. Myös Jörn Donner, toki hänen tyylinsä vieraannutti monia. Mutta sellaisia todella suuria kulttuuripolitiikan nimiä ei meiltä juuri löydy.”

Vanhanen sanoo, että politiikassa pitää valita painopisteet, joihin keskittyy. Kulttuuripolitiikka ei ollut hänelle yksi näistä painopisteistä.

”Mutta kyllä kun Aivazovskin valtava merinäyttely tuotiin Taidekeskus Retrettiin 2000-luvun alkupuolella, niin mielelläni olin pääministerinä antamassa 150 miljoonan euron valtiontakaukset niille töille. Että kyllä kun tällaisia yksittäisiä tapauksia on tullut päätöksentekijänä eteen, niin mielellään olen niitä edistänyt.”

SAAVUMME saliin, jossa on lähinnä maisemamaalauksia. ”Tästä huomaa heti, että nämä ovat suomalaistaiteilijoiden töitä. Monet näistä ovat myös jo entuudestaan tuttuja.”

Vanhanen jää hetkeksi ihmettelemään Olavinlinnasta maalattua maisemaa.

”Tää on aika jännä jos Olavinlinna on 1800-luvulla ollut tämän näköinen. Aika paljon vehreämpi.”

Vanhanen myöntää, että välillä sormet syyhyävät takaisin valtakunnalliseen politiikkaan. ”Mutta minulla on Tiktok, jonka kautta voin purkaa mielipiteitäni. Mutta ei mulla sellaista paloa enää ole. Ne jotka on valittu, tekee päätöksiä.”

Vanhanen on huolissaan nykyisen hallituksen tekemistä kulttuurileikkauksista ja niiden vaikutuksesta taiteen valtakunnalliseen saavutettavuuteen. Keskustalla on ollut kulttuuriministerin salkku monta kertaa, mutta on jäänyt usein hämäräksi, mitä on keskustalainen kulttuuripolitiikka.

”1970-luvulla olin nuorisopolitiikassa ja silloin alettiin puhua omaehtoisesta kulttuurista, joka oli aika paljon sukua tälle ite-taiteelle. Se pyrki olemaan vastinpari vasemmistolaiselle kulttuurille, jossa oli meidän näkemyksen mukaan ylhäältä päin annettu ideologinen sanoma, mitä kulttuurin pitää ilmentää, niin omaehtoinen kulttuuri oli taiteentekijän vapautta.”

Vanhasen mukaan keskustalaista kulttuuripolitiikkaa on esimerkiksi alueellisten teattereiden ja orkesterien olemassaolon tukeminen.

”Halutaan, että kulttuuria on koko Suomessa saavutettavissa. Meillä jokseenkin kaikki kulttuurilaitokset vaatii valtion ja veronmaksajien tukea. Tämä Kansallisgalleria on hyvä esimerkki. Vaikka kävijöitä on liki miljoona vuodessa, laitos on hyvin riippuvainen valtion avustuksista. Saati sitten pienemmät maakuntamuseot ja teatterit.”

Samaan aikaan Vanhanen ajattelee, että iso osa laitosten rahasta pitäisi silti tulla asiakkailta ja yleisöltä. ”Mutta kaikki kulttuuri ei ole sellaista, joka on kaupallisesti menevää ja se ei vähennä sen arvoa. Tämä pitäisi sivistysvaltiossa ymmärtää.”

Vanhasen mielestä yksi merkillinen paradoksi nykyisessä hallituksessa on, että sille ajatus Suomesta ja sen ideasta on hyvin tärkeä, mutta kulttuuria ja taidetta ei hahmoteta tärkeäksi osaksi tuota ideaa.

”Osa politiikassa toimivista, jotka niin sanottua wokea vastustavat ja kokevat sen päämissiokseen, heille osa kulttuurista avautuu tässä mielessä vastustajina. Se on tietysti hullua. Suurin osa taiteilijoista haluaa tehdä taidetta eivätkä koe olevansa minkään kulttuurisodan osapuolena. Valitettavasti politiikan puolella jonkin verran näitä asetelmia rakennetaan.”

Vanhanen sanoo, että suomalaisessa kulttuuripolitiikassa on jo pitkään arvostettu taiteen vapautta. Poliitikkojen tehtäväksi on jäänyt resurssien jakaminen, joka oli vuosikymmenien ajan kiinni veikkausvoittovaroista.

”Muilla politiikan aloilla poliitikot haluavat vaikuttaa itse sisältöön. Kyllähän toki perussuomalaiset yritti silloin toistakymmentä vuotta sitten, kun he oikein lanseerasivat, että mikä on hyvää taidetta ja se oli juuri tätä kansallisromantiikkaa. No sitä ei kauaa kestänyt sitä jaksoa. Mä olen ainakin ylpeä niistä hallituksista, joihin olen itse osallistunut, että kulttuurin pitää olla vapaata eikä politiikan pidä ruveta suosimaan jotain tiettyjä suuntauksia.”

SAAVUMME jälleen uuteen huoneeseen. Vanhanen katselee ympärilleen ja lausuu lakonisesti: ”Asetelmia.”

En aisti innostusta.

”En mä oo koskaan ollut näiden ihailija. Näissä toki tekninen taitaminen näkyy, erilaisten metalli- tai lasipintojen hallitseminen, sitruunaviipaleet… Se vaatii valtavan osaamisen.”

Kierroksen loppupuolella teosten tutkiminen alkaa jäädä vähemmälle ja kulttuuripoliittisen keskustelun jalkoihin. Vanhasen mielestä taiteentekijöiden pitäisi järjestäytyä vielä paremmin. Esimerkiksi sosiaali- ja eläketurva-asiat ovat hänen mukaansa melkeinpä mitä tahansa alaa jäljessä. Vanhasen kakkoshallituksen aikaan liki parikymmentä vuotta sitten taiteilija-apurahat liitettiin Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen piiriin.

”Ei varmastikaan ole täydellinen järjestelmä ja tuoreeltaan sitä ihmeteltiin, että miksi ihmeessä Maatalousyrittäjien eläkelaitos…”

Sehän kuulostaa keskustalaiselta kulttuuripolitiikalta!

”No sisällöltään se olikin! Mutta se oli ihan tarkoituksenmukaisuuteen liittyvää. Kaikki maanviljelijät on myös tietyllä tapaa oman tiensä kulkijoita ja itsenäisiä yrittäjiä, joilla tulotaso vaihtelee vuoden mukaan. Mela oli ilmeisesti sellainen järjestelmä, joka pystyi teknisesti helposti ottamaan vastaan taiteilijat. En mä usko, että kukaan odotti sen olevan lopullinen ratkaisu, mutta ymmärsin, että ihan tyytyväisinä se lopulta otettiin vastaan.”

Vanhanen ajattelee, että kulttuurialan säästöt tulevat iskemään moniin taiteilijoihin pahasti. ”Osa taiteentekijöistä pystyy saamaan merkittäviä tuloja myynnillä, mutta hyvin paljon on taiteilijoita, jotka ovat apurahojen varassa. Teatterit vaatii… Tässä on muuten taas näitä Baumannin töitä.”

Viimeisessä näyttelysalissa Vanhanen tuumii, että näyttelystä nousee selkeästi eniten esiin Elisabeth Jerichau-Baumannin teknisesti hyvin yksityiskohtaisesti maalatut työt. Kierroksen lopussa teos Italialainen osteria vangitsee tunnelmallaan.

”Kyllä tämä näyttely paikkansa ansaitsee. Avaa kyllä silmiä siihen, että on paljon pimennossa olevia taiteilijoita. Nyt ei kauheasti perehdytty siihen, että kuinka syrjittyinä nämä naiset itseään silloin 1800-luvulla pitivät. Mutta syrjittyjä tai ei, niin saivat hyvää työtä aikaan.”

HAASTATTELUN lopuksi istahdamme vielä Ateneumin kahvilaan tutkimaan Vanhasen omia lyijykynäpiirroksia. Vanhanen tilaa voisilmäpullan sekä kahvin, johon tulee ”mitätön tilkka” maitoa ja sokeripala.

Hänellä on kansiossa pitkälti toista sataa piirustuksia sisältävää asiakirjaa. Hän kuvaa itseään kokoustöhertelijäksi. Hän piirsi istuntojen aikana aina puhemiehen nuotteihin.

”Jouduin aina kaksi tuntia istumaan siellä pöntössä. Mulla oli aina lyijykynä mukana ja kynä vaan kävi. Pystyin silti aina keskittymään keskusteltavaan aiheeseen”, hän vakuuttaa.

Aiheet ovat kuin Kekkosen alitajunnasta. Tai miltä keskustalainen haaveilee siellä näyttäneen. Suurin osa töistä on erilaisia puita, metsämaisemia ja jonkinlaisia maalaistorppia.

”Monesti nämä liittyivät käsiteltävään aiheeseen… Tässä käsiteltiin ilmastovuosikertomusta.”

Vanhanen vetelee papereita esiin ja selostaa samalla.

”Puista mä tykkään.”

”Tää on taas joku maatalouteen liittyvä…”

”Tää ei liittynyt mitenkään keskusteltavaan aiheeseen…”

”Suomalaisen maatalouden kriisistä…”

”Tuulinen päivä…”

”Metsä on mun paras aihe.”

”Kyllä nämä kertoo siitä, että välillä eduskunnassa ajatukset meni metsään ja nuotion ääreen.”

”Tää on se Nato-äänestystulos, että haetaanko jäsenyyttä vai ei. Tästä lähti se ajatus, että haluan tämän sivun ja piirroksen sisällyttää siihen kirjaan.”

”Lehtipuut on mulle hirveän vaikeaa piirtää. Se varjojen sekamelska…”

Juuri ennen koronapandemian rantautumista Vanhasella oli vanhemmista piirroksista esillä näyttely Kittilässä sijaitsevassa kahvilassa. Sitä ei nähnyt juuri kukaan. Näyttely ehti olla auki viikon. Levin ladut -niminen näyttely oli myöhemmin esillä myös Merijärvellä, kun joku tuhannen asukkaan kunnasta oli sattunut näkemään näyttelyn Kittilässä. Merijärven näyttelyä Vanhanen ei käynyt katsomassa edes itse.

Enää Vanhasella ei ole haaveita asettaa töitään näytille. Se vaatisi erikseen jonkin inspiraation tai humoristisen ja kuriositeettimaisen kulman. ”Tietysti mun nimi tunnetaan ja se sinällään lisäisi ihmisten mielenkiintoa niitä kohtaan, mutta siinä mentäisiin niin lähelle sitä, että on kuitenkin oikeita taiteilijoita, jotka yrittävät saada töitään esille ilman tunnettua nimeä. Koen sen asian vähän hankalaksi.”

YHTEEN puuaiheiseen piirustukseensa Vanhanen on kirjoittanut ”puita saa polttaa”.

”Tää on vähän kuin ite-taidetta.”

Vanhanen vaikuttaa yhtäkkiä kuin melkein unohtaneen, että hän toimi kymmenisen vuotta Maaseudun Sivistysliiton eli MSL:n puheenjohtajana. Se on ihan merkittävä rooli kotimaisen taiteen kentällä. Liitto on tehnyt työtä kymmenien vuosien ajan kotimaisen ite-taiteen kartoittamiseksi. ”Mun puheenjohtajuuden aikana annettiin nimi tälle ite-taiteelle. Että oonhan mä nyt tosiaan kulttuurielämässä ollut mukana.”

Hän sai liitolta aikanaan 50-vuotislahjaksi Jussi Tukiaisen laiva-aiheisen veistoksen, joka oli lainassa Kansallismuseon outsider-taidetta esittelevässä näyttelyssä vuonna 2023.

Vanhasen hillittyys tulee taas esiin, kun kysyy hänen omasta taidekokoelmastaan.

”Vaatimaton. Mutta on mulla taidekokoelma. Vaikka ministerin palkka on hyvä, niin ei siitä taideaarteiden hankkimiseen riitä. On mulla eri aikakausilta… En mä lukumääräisesti osaa sanoa…”

Noin suunnilleen?

”Noin sata työtä.”

Onhan se ihan kohtuullisen paljon.

”On se joo.”

”Siellä on jonkin verran esittävää, mutta ehkä valtaosa abstraktimpaa. Veistoksissa melkein kaikki on esittävää, kuten eläinhahmoja ja ihmishahmoja. Esimerkiksi Jussi Mäntysen tyypitellyt hirvet ja ilvekset viehättävät. Ei täyttä realismia, mutta sinne päin. Maalaustaiteessa saa olla sitten väriä ja pintaa enemmänkin.”

Vanhanen sanoo ostavansa taidetta hyvin sattumanvaraisesti ja yleensä erilaisista huutokaupoista. Hän muistelee viitisen vuotta sitten sattunutta reissua erään pienen maatilan irtaimiston huutokauppaan.

”Ostin seinältä Eero Järnefeltin Koli-aiheisen työn 80 eurolla sarjanumerolla 14/50. Oli hyvä hankinta. Samasta sarjasta eri numerolla oleva työ oli myyty Bukowskilla saman vuoden tammikuussa vähän toisenlaisella hinnalla.”

Vanhanen muistaa huutokaupan kulun tarkasti. ”Meklari aina välillä kysyi, että onko jotain mitä haluatte, niin mä sitten huusin, että se piirustus seinällä, onko se myynnissä. Vähän ohjasin huutokauppaa, niin pääsin aiemmin pois.”

Ensin tuli huuto viisi euroa, sitten ei kuulunut hetkeen mitään. Kohta hinta oli 30 euroa. Siinä vaiheessa Vanhanen ajatteli, että hän korottaa kerralla 80 euroon. ”Silloin meklari löi vasaralla, että myyty. Mutta tällaisia sattumia ei usein käy. Järnefeltistä myös kovasti pidän, hän toimi Nurmijärven naapurissa Tuusulanjärvellä.”

Sadan teoksen kokoelma ei ole ihan vaatimaton. Kuvailu toisaalta sopii Vanhaselle, joka kahvittelun lomassa kysyy myös:

”Kai sä muuten tiesit, että mä oon tämän Kansallisgallerian hallituksen puheenjohtaja?”