Täällä Thalian peilin alla: Eli miksi Kansallisteatteri täyttyy historiaesityksistä

Suomen Kansallisteatterissa näyttää olevan varsinainen historiaa käsittelevien esitysten buumi. Syksyn neljästä ensi-illasta kolme fokusoituu kotimaisen historian käsittelyyn: Suurella näyttämöllä esitetään Väinö Linnan ikoniseen romaanitrilogiaan pohjautuvaa esitystä Täällä Pohjantähden alla – Pienellä näyttämöllä on jo kantaesitetty Maria Jotunin elämäkerta Jotuni ja vuoroaan odottaa suomalaisista Stalinin vainoissa kertova Muistopäivä. Joitain esityksiä on vielä aiemmin ensi-iltaan tulleesta teoksesta Kaarlo Bergbomin kootuista kärsimyksistä.

Eikä loppua näy. Lähitulevaisuudessa tulossa on ainakin Esa Leskisen taannoisen Ensimmäisen tasavallan ideaa jatkava Toinen tasavalta. Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho myöntää ”historiaputken” mahdollisesti herättävän ihmetystäkin – ilmassa kun on ollut esimerkiksi toiveita uuden eurooppalaisen dramatiikan laajemmalle esittämiselle Suomessa. (Eikä uutta eurooppalaista dramatiikkaa ole unohdettu, sen ajan Myllyaho näkee.)

Myllyahon visioon kuuluu, että kun jotain lähdetään tekemään, asiaa ei kannata tehdä vain yhtä kertaa.

”Olin jo kauan sitten kuuntelemassa erästä tanskalaista tuottajaa, joka sanoi, että jos tekee jotain asiaa, ei kannata tehdä yhtä kertaa vaan monta kertaa. Tanskalainen elokuva sai hurjan nosteen, kun he päättivät, että kirjoittajalta ei tilata vain yhtä tekstiä, vaan kerralla monta. Tämä johti minulla ajatukseen kotikirjailijoista, joilta tilattiin heti kolme näytelmää. Sama on tässäkin, että ei tehdä yhtä näytelmää historiasta, vaan tehdään monta, jolloin aiheen painoarvo kasvaa.”

MYLLYAHO on pitänyt teatteriajattelunsa johtotähtenä Bertolt Brechtiltä omaksumaansa ajatusta, että teatterilla – taiteellisella teatterilla – tulisi olla jonkinlainen isompi teema, jonka alle esitykset asettuvat. Myllyaho näkee itselleen vieraana ”bulevarditeatterin, jossa on musikaalia, farssia ja vähän draamaa”.

”Sekin on ihan okei, en sano sitä sillä – kaikkea kylässä tarvitaan. Mutta se on valintakysymys. Kansallisteatterin tehtävä on – ja se on nyt kirjattu lakiinkin – tehdä aihelähtöistä teatteria.”

Viisitoista vuotta sitten alkaneen pääjohtajakautensa alussa Myllyaho painotti vahvasti uutta kotimaista draamaa, ja sitä tuotiinkin uudella tapaa myös Suurelle näyttämölle. Loppukautensa isona strategisena teemana hän näkee demokratian haasteiden esiin nostamisen: kysymyksen siitä, miten demokratia selviää maailman myllerryksessä. Tätä lähestytään nimenomaan historian kautta. Esiin nostetaan suomalaisen demokratian syntyyn johtaneita vaiheita ja demokratian kehityksen edessä olleita haasteita.

Teeman yhtenä ilmentymänä on jo ollut Ensimmäinen tasavalta (2022), joka kuvasi Suomen parlamentarismin syntyä. Täällä Pohjantähden alla on ollut suunnitteilla pitkään; Myllyaho pyysi Lauri Maijalan sen ohjaajaksi jo vuonna 2019. Myllyaho näki Pohjantähden teoksena, jonka kautta voisi käsitellä nimenomaan yhteisössä tapahtuvia muutoksia pidemmällä aikajänteellä.

”Pohjantähti nousi hyvin vahvasti siitä tunnosta, että yhteiskunta jakaantuu tällä hetkellä. Se on ilmiö, joka hämmentää.”

Kansainvälisesti näemme parhaillaan Putinin, Trumpin, Xi Jinpingin ja muiden autoritääristen hallitusten halun muuttaa menneisyydestä kerrottua narratiivia. Demokratian heikentyessä halutaan muuttaa historiaa kyseisen hallitsijan tarkoitusperiä palvelevaksi. Omaan historiaan ja sen kipupisteisiin katsomisen Myllyaho näkee tärkeänä, ja juuri Pohjantähti on hänen mielestään ”peili”.

Vaikka alkuteosta on luettu paljon ja esitystoteutuksiakin on ollut runsaasti, on kiinnostus edelleen suurta.

”Selkeästi jotain kautta haetaan selitystä tälle vihapuheelle, jota aivan viime aikoinakin on ollut. Eräänkin puolueen jäsen A-studiossa on ilmaissut rasistisia kannanottoja. Samaan aikaan Gazan tilanne jakaa Suomea hyvin vahvasti, mikä hämmentää minua kovin: miten on mahdollista, että näin pieni joukko pystyy laittamaan kampoihin tässä asiassa, ettei tunnusteta Palestiinaa. Kaikki tämä on tuolla olemassa.”

Myllyahon mukaan Pohjantähti kuvaa hyvin sitä, mitä epäoikeudenmukaisuudesta seuraa. Kuvatuksi tulevat sekä sisällissotaan johtava kehitys että sitä seuraava kehitys IKL:n nousuineen ja Mäntsälän kapinoineen. Samojen teemojen kanssa askarrellaan tänäkin päivänä.

”Näiden tarinoiden avulla voidaan ymmärtää, että viha voi leiskua yhtäkkiä ja vaikka kukaan ei uskoisi, se voi tapahtua uudestaan – maailmalla kaikki asiat tapahtuvat uudestaan. Se viha on syvällä kansan riveissä, se voi yhtäkkiä puhjeta. Onhan näitä nähty niin itsenäisyyspäivän kulkueissa ja tämmöisissä, että sellaista löytyy.”

MYLLYAHOLLA itselläänkin on historiaa Linnan parissa. Hän ohjasi Tuntemattoman sotilaan Suomenlinnan kesäteatteriin kesällä 2008 – juuri ennen kuin Kristian Smeds teki kulttiohjauksensa Kansallisteatteriin. Linnan kieli teki vaikutuksen ja sai tutustumaan kirjailijan elämään ja tuotantoon laajasti. Kun Myllyaho aloitti Kansallisteatterin johtajana, hän tarttui Pohjantähteen, josta kasvoi yhteistyössä nykyisen ohjaajantaiteen professori Saana Lavasteen kanssa ohjattu Pohjantähti 2011.

”Tullessani tähän taloon tiesin talon ristiriidat. Tämä oli ollut hyvin vahvasti autoritäärinen. Ihan toimiva malli kyllä. Mutta ajatus siitä, että onkin kaksi ohjaajaa rikkoi minusta heti täällä ollutta ’mestariohjaajan’ konventiota. Halusin rikkoa sitä. Ja samalla se tuki yhteisöllistä tapaa tehdä työtä, johon olin tottunut Ryhmäteatterissa, jossa olin ollut taiteellisena johtajana yksitoista vuotta yhdessä Esa Leskisen kanssa.”

Myllyaho ja Lavaste ohjasivat kohtauksia vuorotellen, ja esitys syntyi prosessissa. Myllyaho pitää ystävällisenä Linnan perikunnalta, että teosta saatiin käyttää materiaalina, ”eikä niin että se olisi ollut ’Täällä Pohjantähden alla näytelmänä’.” Alkuteos kulki mukana taustalla, eikä Myllyaho siksi näe sillä kovinkaan paljon yhteyttä nyt nähtävään sovitukseen.

”Pohjantähti 2011 kertoi enemmänkin meidän johtajuudesta: miten johtaa, miten johtajat ajautuvat kiistaan.”

Myllyaho muistelee esityksen herättäneen keskustelua ja keränneen kiitettävästi katsojiakin.

”Mielestäni hienointa siinä esityksessä oli se, mitä Saana teki: hän meni maalle ja haastatteli oikeita maanviljelijöitä. Nyt kun jälkeenpäin miettii, niin jos olisi tajunnut viedä pidemmälle sitä näytelmää, koko kakkosnäytös olisi pitänyt tehdä niistä maanviljelijöistä tänä päivänä.”

Myllyaho muistelee, että lannoitefirma Yara – aiemmin Kemira GrowHow – oli vähän aiemmin myyty Norjaan.

”Edelleenkin norjalaiset omistavat suomalaista lannoiteteollisuutta. Sieltä löytyisi kiinnostavia aiheita. Mehän ei hirveästi käsitellä missään näytelmissä maaseudun tilaa, karjataloutta ja suurtuotantoa – meillä on edelleen hyvänen aika minkit tuolla. Se on minusta aihe, jota jonkun pitäisi käsitellä – toki sitä on kirjoissa käsitelty. Anteeksi, nyt me hypättiin johonkin ihan muuhun.”

NIIN. Maailma ja yhteiskunnallinen keskustelu oli vuonna 2011 kovin erilaisessa tilassa kuin nyt.

”On hurjaa, että silloin vihapuhe ja populismi eivät olleet niin tiskissä kuin nyt. Olihan meillä puolueet jo perustettu, mutta kysymykset eivät olleet yhtä räikeästi esillä kuin nyt. Ajatella, mitä päätöksiä hallitus on nyt tehnyt sosiaaliturvaan liittyen. Ihmiset köyhtyvät. On tullut enemmän lapsia, jotka elävät alle köyhyysrajan. On selkeästi rakenteita, jotka halutaan rikkoa. Halutaan tehdä toisenlaista yhteiskuntaa.”

”Maailmasta on löytynyt nyt malli sille, että saa sanoa mitä vain ja sillä ei ole mitään merkitystä. Saa kertoa valheita, voi sanoa seuraavana päivänä, että ’en mä tarkoittanut’. Voi yhtenä päivänä sanoa sanat ja toisena päivänä pyytää ne samat sanat anteeksi – saa tuplavoiton, kaksi kertaa viestinsä läpi. Nämä populismin keinot ovat todella rajuja, mutta hirveän toimivia.”

KULTTUURIIN tehtyjen leikkausten seurauksena Kansallisteatterin ohjelmistoa on jouduttu pienentämään. 12–13 ensi-illan sijaan nykyään on mahdollista tehdä kahdeksan uutta teosta. Yksittäisellä teoksella on siis eittämättä enemmän painoarvoa, vaikka Suurelle näyttämölle tehdään edelleen saman verran produktioita kuin aiemmin.

”Pohjantähti on iso satsaus, jossa otetaan riskiä. Meillä ei ole koskaan ollut näin paljon taiteilijoita näyttämöllä kuin nyt. On tietysti hienoa, että se on myynyt hyvin – millaisen vastaanoton se saa, on toki toinen asia”, Myllyaho sanoo viikkoa ennen ensi-iltaa tehdyssä haastattelussa.

Hän odottaa teoksen herättävän tunteita, paljon.

”Yllätyin itsekin, kun minulla tuli kyyneleet silmiin. Lauri oli tehnyt sen kakkosnäytöksen vaikuttavasti, sen jossa koetaan teloitukset. Se kosketti. Siinä tulivat mieleen kaikki ukrainat ja gazat ja sudanit, maailman pahuus ja ihmisen kykenemättömyys. Tuli myös aika pessimistinen olo siitä, että me ihmiset pilataan tämä maapallo.”

Myllyaho näkee Pohjantähden ”paluuna katsomaan niitä kuvia, mistä olemme tähän tulleet”. Samalla teosta tulkitsee väkisin suhteessa kuvaan maailmalta. Kun katsoo tilannetta Gazassa tai pohtii tilannetta Ukrainassa, jossa on joka yö pommitus, tulee väkisin ajatelleeksi, miten se vaikuttaa ihmisen psyykeen.

Eikä kaukana tästä olla Suomessakaan.

”Syntyessäni vuonna 1966 oli kulunut kaksikymmentä vuotta sodan loppumisesta. Nyt kun miettii milleniumia, niin se oli ihan vähän aikaa sitten.”

”Mietin omaa isääni, joka oli aika hiljainen ja silmissä oli jonkinlainen suru. Mukava ihminen ja ystävällinen, mutta jokin suru painoi koko ajan. Ymmärrän sen vasta nyt. Sen, miten se eli sitä historiaa, joka oli niin lähellä. Köyhistä lähtökohdista ja isä kuollut sodassa. Tämä kuvaa sitä, että meillä on näitä kokemuksia. Ja sitten niihin jollain tavalla hakee selityksiä.”

DEMOKRATIAN käsittelyn ohella historiaa luotaavien esitysten sarjassa Myllyahoa on kiinnostanut tuoda näyttämölle suomalaiseen kulttuuriin vaikuttaneita naisia. Yksi tällainen on veljensä Kaarlo Bergbomin rinnalla teatteria johtanut Emilie Bergbom (1834–1905), jolla on merkittävä rooli myös parhaillaan nähtävässä Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset -teoksessa.

”Ilman Emilie Bergbomia ei olisi välttämättä tapahtunut mitään. Hän oli itse toimija ja miehet saivat monet ideat Emilieltä. Kaarlo Bergbomin koottuihin kärsimyksiin on hyvin kirjoitettu, että nainen pyörittää teatteria ja on vahva.”

Kulttuurihistoriaa on lähestytty erityisesti kirjailijoita käsittelevillä esityksillä. Anneli Kannon ja Heini Tolan kirjoittamaa Maria Jotunin elämäntarinaa Jotuni edeltää lähimenneisyydessä Hanna Suutelan ja Tiina Puumalaisen Krohnin kirjoittavia sisaruksia Helmi Krohnia, Aino Kallasta ja Aune Krohnia käsittelevä Kurjet. Tulossa on myös esitys Eeva-Liisa Mannerista.

Eri aikoja käsitteleviä esityksiä yhdistää se, että niiden avulla voidaan tarkastella naisen hankaluutta toteuttaa taiteilijuutta. Myllyaho näkee esitykset tärkeinä jo pelkästään siksi, että katsojat saisivat tietoa. Jotunikin on Myllyahon mukaan levittänyt Jotuni-tietoutta. ”Historia kumminkin unohtuu meiltä. Ja se on ymmärrettävää.”

Samalla niissä on paljon muutakin, Myllyaho muistuttaa.

”Sekä Kurjet että Jotuni kertovat perhedynamiikasta. Kurjissa kysytään, kuka sisaruksista joutuu ottamaan vastuun vanhasta äidistä. Jotuni taas joutuu ottamaan naisena vastuuta perheestä samaan aikaan, kun hän yrittää kirjoittaa – ja mies elää omaa sen aikaista ansaittua mieselämäänsä.”

Myllyahon mielestä ilmassa on jälleen konservatiivisia arvoja, joiden mukaan miehen pitäisi olla perheen pää. Jotuni peilaa niitä.

”On paljon keskustelua naisista, jotka ilmoittavat, että haluavatkin miehen elättävän. Jotuni kytkeytyy tähän keskusteluun salaperäisesti: että ’hei meillä on tämmöisiä arvoja ollut, tällaisia tapoja – ja nyt joku haluaa taas takaisin sen perhedynamiikan, että mies tulee kotiin, lukee Hesarin ja saa ruoan eteen’. Tällaista perhedynamiikkaa näki vielä omassa lapsuudessa 70-luvulla. Ehkä se käsittelee sitäkin. Yllättäen.”

”Työryhmä on hienosti rakentanut sen, miten Jotuni joutuu ottamaan rooleja selvitäkseen. Laittaa villatakin päälle ja röökin huuleen alkaessaan kirjoittaa. Mutta samaan aikaan hän on myös rooliensa vanki. Jotuni käsittelee minusta sitä, minkälaisia rooleja kannamme kotiin. Ja toisaalta ihmiset väsyvät töissä – joudummeko me työpaikallamme ottamaan rooleja, joita ei ehkä tarvitsisi?”

ON kiinnostavaa, että Kansallisteatterissa esitetään tarinoita historiasta, mutta se on jo itsessään erityinen historian paikka. Kansallisteatterilla on vahva kulttuurihistoriallinen asema instituutiona, mutta myös arkkitehtonisena rakennuksena. Myllyahosta on hienoa, että esitykset kiinnittyvät historiaan.

”Ja kumminkin nämä nuoret tekijät tekevät teoksiaan aika modernisti. Tämä ei ole sillä tavalla mitään museoteatteria. Ehkä se, että on osa historiaa, antaa katsojallekin jotain.”

Nykyisessä itsenäisessä Suomessa unohtuu usein, että teatterin alkuvaiheessa suomen kieltä voimallisesti ajaneiden henkilöiden oma suomen kielen taito ei ollut välttämättä kovinkaan vahva. Tsaarin vallan alla elettäessä esitykset oli myös hyväksytettävä erityisessä tarkastusvaliokunnassa. Myllyahosta on hurjaa, että vuonna 1902 on silti ollut uskallusta sisustaa Suuri näyttämö kansallisilla aiheilla Suomen leijonineen – ja Aleksis Kiven ja Minna Canthin reliefeineen.

”Mitä voimia siellä on ollut – ja mitä uskallusta ja halua olla oma kansa, olla suomalainen.”

Kansallisteatterin avajaisista muistuttaa Myllyahon työhuoneessa lahjaksi saatu kehystetty ohjelma. Avajaisnäytöksenä nähtiin J.H. Erkon kirjoittama ja Erkki Melartinin säveltämä Pohjolan häät, myöhemmässä iltajuhlassa mukana oli Aleksis Kiven Lean lisäksi myös isänmaallista lausuntaa – muun muassa muuan ”Maamme” – ja kuorolaulua.

”Pohjantähtihän lähtee sieltä 1800- ja 1900-luvun taitteesta. Tämä talo elää sitä samaa aikaa. Siinä on kerrostumia välttämättä.”

Kansallisteatterin Suuren näyttämön katossa katsojia valvoo Yrjö Ollilan maalaus Thalian peili, joka maalattiin keskellä kuohuvimpia 1930-luvun alun vuosia. Sama teos on katsonut useamman sukupolven kanssa aikansa teatteria. Täällä Pohjantähden alla -teoksessa sen alle on pujotettu tähtitaivas.