Sukupolviromaanin kirjoittanut Vincenzo Latronico puhuisi mieluummin luokista

Italialainen kirjailija Vincenzo Latronico nousi kansainväliseksi ilmiöksi viime vuonna, kun Fitzcarraldo-kustantamo ja The New York Review of Booksin kirjakustannus julkaisivat hänen romaaninsa Le perfezioni englanniksi. 

Kirja oli ilmestynyt italiaksi 2022. Toukokuussa Gummerus julkaisi kirjan nimellä Täydellistä (suom. Leena Rantanen).

Täydellistä kertoo Annasta ja Tomista, jotka ovat muuttaneet Berliiniin parempaa elämää etsimään. He ovat graafisia suunnittelijoita ja edustavat milleniaalia, korkeasti koulutettua luovaa luokkaa. Kotia sisustetaan tahdikkaasti, freelance-elämä takaa sopivat muttei liian suuret tulot sekä mukavasti vapaa-aikaa uuden Euroopan pääkaupungin taidegallerioissa ja bileissä. Kaikki kauneus kuratoidaan tarkasti Instagramiin. Kaikki pitää optimoida aina vähän paremmaksi, kaikki voisi olla autenttisempaa. Sisällä kumisee tyhjyys.

Romaani suhtautuu kuvaamaansa luokkaan ja sukupolveen jopa kohtalaisen sympaattisesti, vaikka kirjan lukijan eteen tarjoama peili näyttääkin välillä kauheuksia.

Erikoisen kirjasta tekee, että se on hitti, vaikka se on rajoitepohjaisen kirjoittamisen legendan Georges Perecin Tavaroita-romaanin päällekirjoitus. Perecin esikoisromaani kuvailee nimensä mukaisesti lähinnä tavaroita ja edustaa 1960-lukulaista konsumerismin kritiikkiä.

Täydellistä on nimetty sukupolviromaaniksi, mutta Latronico suhtautuu koko sukupolvikäsitteeseen hyvin epäilevästi, kuten alla olevasta haastattelusta paljastuu.

Kirjoitin jo aiemmin Kulttuurikirjeessä, että Täydellistä-romaanissa ei oikeastaan ole juonta, ei kohtauksia, ei dialogia. Se on ainoita lukemiani kirjoja, jossa internetin vaikutus ihmisten elämään on saatu kuvattua niin, ettei kuvaus tunnu vaivaannuttavalta tai keinotekoiselta. 

Haastattelin Latronicoa kun hän vieraili Helsingissä ja Helsinki Litissä toukokuun loppupuolella.

Täydellistä on pitkälti Georges Perecin Tavaroita-romaanin päällekirjoitus. Mikä johti tekemään niin?

Sille on kaksi selitystä: toinen on materiaalinen ja toinen ideologinen, mutta ne limittyvät toisiinsa. Ideologinen selitys on, että olin yrittänyt vuosien ajan kirjoittaa jotain internetistä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Se alkoi turhautumisesta nykyaikaisiin kirjoihin, jopa todella hyviin kirjoihin. Hyvä esimerkki on Sally Rooneyn ensimmäinen romaani. Hän on uskomattoman hyvä fiktion kirjoittaja, realismissaan todella tarkka. Samaan aikaan hänen kirjoistaan ei hahmotu digitaalisten elämiemme tekstuuri. Mukana on joitain sähköposteja ja chatteja, mutta ei sitä, miten internet läpäisee elämämme jokaisen kolkan.

Yritin kirjoittaa aiheesta romaania vuosia. Epäonnistuin luultavasti siksi, että nämä muutokset ovat jollain tapaa liian pieniä, jotta ne voisivat mennä perille romaanissa. Romaani on juonta ja tapahtumia näyttämöllä, mutta minua kiinnosti tausta. En kyennyt kirjoittamaan siitä mitään ennen kuin luin Pereciä. Tein muistiinpanoja marginaaleihin: tuo voisi olla tämä, tämä tuo. Eräänlainen peli alkoi siis spontaanisti, ja tämä on yksi selitys kirjalle.

Rinnakkainen selitys on, että samalla kun yritin vuosien ajan kirjoittaa internetkirjaa ja epäonnistuin kerta toisensa jälkeen, menetin vähitellen luottamukseni kirjoittaa yhtään mitään. Olin varsin onneton ja turhautunut. Rehellisesti sanoen ajattelin jo, että on parempi oppia uusi ammatti, koska tunsin olevani tieni päässä.

Sitten tuli toinen koronasulku, oli talvi. Aloin kirjoittaa sillä ajatuksella, että tämä on covid-harjoite. Sillä tavalla sain jotain tekemistä ja pysyin järjissäni. Heräsin aamulla, joogasin, söin aamiaisen ja sitten luin kaksi sivua Pereciä ja kirjoitin ne uudestaan. Jos olisin ajatellut kirjoittavani tärkeää romaania, olisin todennäköisesti lopettanut välittömästi. Sen sijaan koska kyse oli vain pelistä, onnistuin pääsemään loppuun asti.

Perec kuului kokeellisen kirjallisuuden Oulipo-ryhmään. Mitä mieltä olet Perecin ja muun ryhmän kokeiluista?

En halua olla pikkutarkka, mutta vastustan kokeellista-sanaa. Perec, Raymond Queneau ja muut ryhmään kuuluneet tekivät töitään samaan aikaan korkean modernismin ja postmodernismin kokeilujen kanssa, eivätkä heidän teoksensa asetu lainkaan noihin muotteihin. Sekä korkean modernismin että postmodernismin kokeellisuus oli vahvasti kiinni omaperäisyydessä ja yksilöllisen nerouden ilmauksissa. Oulipossa sen sijaan oli kyse ei-omaperäisyydestä. Heidän ideansa oli, että paras tapa kirjoittaa vapaasti on hyväksyä nippu sääntöjä ja kopioida ja tehdä uusiksi.

Oulipo-kirjan kopiointi on monella tapaa kaikkein oulipolaisin juttu, jonka voi tehdä. Yliopistossa aloin opiskella antiikin kirjallisuutta, kreikkaa ja latinaa. Kun oulipolaisilta kysyttiin, ovatko he postmoderneja, he vastasivat aina että eivät ole, he ovat post-antiikkisia. Olin vastauksesta hyvin viehättynyt ja haluaisin, että se mitä itse tein, nähtäisiin osin samoin.

Sinulla oli romaanin kirjoittamisessa hyvinkin tiukat säännöt, ainakin aluksi, eikö niin?

Kyllä, itse asiassa tiukemmat kuin Perecillä, mikä on hauskaa. Tavaroita oli hänen ensimmäinen romaaninsa, eikä hän ollut vielä täysin muotoillut rajoiteperusteisen kirjoittamisensa ideaa, joka määrittelisi hänen myöhempää uraansa ja erityisesti Elämä: käyttöohjetta. Tavaroissa pystyy näkemään, miten osa säännöistä on syntymässä, mutta ne ovat vasta ohjeita, eivät sääntöjä.

Perec sanoi, ettei dialogia saa koskaan käyttää, mutta niin vain mukana on vähän dialogia. Hän kirjoittaa jokaisen luvun tietyssä aikamuodossa, muttei täysin. Päätin siis mennä pidemmälle kuin Perec ja soveltaa hänen sääntöfilosofiaansa hänen ensimmäiseen romaaniinsa, jossa noita sääntöjä ei vielä ollut. Tietyllä tavalla minun kirjani on pereciläisempi kuin Perecin kirja. [Naurua.]

Ja nyt kirja on kansainvälinen myyntimenestys. Uskoitko koskaan, että näin voisi käydä?

En todellakaan. Kun sain kirjan valmiiksi, en tiennyt mitä tehdä, enkä edes kutsunut tekelettä kirjaksi. Minulla ei ollut minkäänlaista itseluottamusta. Lisäksi minulla oli sopimus romaanista, joka oli seitsemän vuotta myöhässä. Noiden seitsemän vuoden aikana agenttini olivat vieneet minut lounaille, kuunnelleet uusia ideoitani ja sanoneet, että ’oi, tuo on hyvä, jatka noin’. Sitten kirjoitin 50 sivua, lähetin ne heille ja he toistivat, että hyvää on, jatka.

Joka kerta lopetin ja sanoin, ettei tämä ole hyvää. He vastasivat ok, veivät minut taas lounaalle ja kuuntelivat seuraavaa ideaani. Juuri ennen kuin aloitin kirjoittaa Täydellistä-romaania, menimme lounaalle ja he pyysivät jakamaan laskun. Ajattelin, että nyt ei näytä hyvältä. Kun päätin lähettää Täydellistä-käsikirjoituksen, lähetin sen syntymäpäivänäni ja sanoin itselleni, että tämä on lahja itselleni, sillä kellekään muulle tässä ei ole mitään. 

Pahoittelin ja pyysin anteeksi. He olivat odottaneet kirjaa seitsemän vuotta ja tässä se on, pienoisromaani vailla henkilöhahmoja, dialogia ja juonta, ja kaiken lisäksi se on toisen romaanin kopio. Anteeksi. En pystynyt parempaan. 

Niin kuitenkin kävi. Tunnetko olevasi vähän niin kuin Lena Dunhamin Girls-hahmo Hannah, joka sanoi olevansa erään sukupolven eräs ääni?

En tiedä. Olen aina ollut skeptinen koko sukupolvikäsitettä kohtaan, koska minusta se on monella tapaa silmänkääntötemppu, jolla pystyy välttämään luokasta puhumisen. Olen samaa sukupolvea kuin prinssi Harry, mutta mitä se kertoo?

Täydellistä näyttää myös puhuttelevan paljon muitakin kuin millenniaaleja. Monet nuoret z-sukupolviset ovat tulleet kertomaan, että kirja resonoi. Samoin monet vanhemmat ihmiset. Mutta kaikki nämä ovat olleet ihmisiä, joilla on kohtalaisen etuoikeutettu tausta. Länsimaisia ihmisiä, jotka ovat kasvaneet tietokoneen kanssa. Tietokone on jo luokkaindikaattori, jos sellaisen sattui omistamaan 90-luvun lopulla.

Niin, eivätkö millenniaalit, x-sukupolvi, y-sukupolvi, z-sukupolvi ja niin edelleen ole lähinnä yhdysvaltalaisten pr-firmojen keksintöä? Niiden takana ei ole suurta totuutta, ainakaan tieteellistä.

Kyllä, paitsi joskus sukupolvilla on väliä. Ne ovat kuitenkin historiallisia tapauksia. Esimerkiksi koronapandemia tulee määrittelemään sukupolven niiden lasten osalta, jotka olivat tarpeeksi vanhoja ymmärtääkseen maailmaa. 7-vuotiaat vuonna 2020, he ovat sukupolvi, vaikka olisi aristokraatti tai köyhä. Kollektiivinen kokemus jätti jälkensä kaikkiin.

Italiassa julkaistiin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa aalto kirjoja ihmisiltä, jotka olivat mukana vastarintaliikkeessä natsismia ja fasismia vastaan. Sekin on tietynlainen sukupolvi. 

Tietyllä tavalla – mutta vain tietyllä tavalla – minunkin kirjassani on sukupolvi-ilmiö eli kasvaminen aikuiseksi yhdessä internetin kanssa. Internet ei tullut elämään silloin, kun oli jo aikuinen ja tiesi miten maailma toimii, eikä silloin kun oli vielä niin pieni, että siitä tuli osa hengitysilmaa. Ei, vaan teini-ikäisenä, kun oli vielä tarpeeksi nuori ymmärtääkseen uutuuden, mutta tarpeeksi vanha muistaakseen millainen maailma oli ennen. Ainakin Euroopassa tämä kokemus on pitkälti luokasta riippumaton, vaikka jotkut ihmiset saivatkin ensimmäisen kännykkänsä lukiossa ja minä vasta 27-vuotiaana. 

Romaani sijoittuu Berliiniin, jonne itsekin muutit. Romaanin Anna ja Tom muuttavat kaupunkiin etsimään jotain mielenkiintoisempaa, pois nurkkakuntaisista ympyröistä Etelä-Euroopasta. Miksi sinä muutit, oliko sinulla sama motivaatio?

Tämä on kiintoisaa, koska olen kysynyt tuota kysymystä itseltäni noin 20 vuoden ajan, kuten myös vanhempani. Vastaukseni on aina vaihtunut. En silti usko, että valehtelin aiemmin tai että valehtelisin nyt, kyse on vain moniin eri elämänvalintoihin liittyvästä arvoituksesta eli siitä, että jos odottaa tarpeeksi kauan, ainoat mahdolliset vastaukset ovat ”olin nuori”, ”en tiedä” ja ”miksi kukaan tekee yhtään mitään?”. Minä en tiedä.

Tai no, materiaalinen selitys on. Tein väitöskirjaa yliopistolla ja palkka oli surkea suhteessa suunnattomaan työmäärään. En ollut tyytyväinen. Sitten jäin auton alle, ja sain korvauksena 18 000 euroa. Silloin tuntui, että olen rikas, eikä minun tarvitse enää ikinä työskennellä! [Naurua.] Jätin työni ja muutin Berliiniin.

Toinen selitys on, että olen biseksuaali. Tiesin, että minun täytyy lähteä kauemmas perheestäni ja kotikaupungistani, jotta voisin ymmärtää itseäni. Sillä oli vaikutuksensa.

Kolmas selitys on tunne, että jotain historiallista oli tapahtumassa. Ei maailmaa välittömästi mullistavaa Berliinin muurin murtumisen tapaan, vaan tunne siitä, että Berliini tuolloin oli uniikki paikka ajassa. Todella monella tarpeeksi vanhalla oli sama tunne, ja tämä on kirjan perustavia teemoja. Se ei tule suoraan esiin, ja välillä kadun, etten tehnyt siitä selvempää.

Sitten on vielä yksi, myös sukupolviin liittyvä asia eli EU. Kasvoimme maissa, joilla oli rajat ja eri valuutat, ja jotka eivät juuri olleet tekemisissä toistensa kanssa. Sitten rajat katosivat, yhteisvaluutta saapui ja yhtäkkiä kaikki kaverini olivat Erasmus-vaihdossa Turussa. Kun entiset itäblokin maat vielä liittyivät mukaan ja EU:n perustuslakia työstettiin, tuntui kuin Eurooppa olisi aivan oma historian aaltonsa. Se vain tulisi vyörymään, ja Berliinistä tulisi jotenkin Euroopan Yhdysvaltojen New York. Halusin olla osa sitä. Nyt tiedämme miten hyvin tuo homma meni.

Onko reilua sanoa että halusit olla pikemminkin eurooppalainen kuin italialainen?

Kyllä, mutta sanoisin myös, että Berliinissä oli tuohon aikaan hyvin paljon kiinnostavaa taidetta, ja pidin nykytaidetta jollain tapaa paraatiesimerkkinä kulttuurisesta diskurssista, joka on vapaa kansallisvaltioiden kahleista. Italialainen galleristi Berliinissä saattoi pitää tallissaan portugalilaista taiteilijaa, tai Berliinissä vaikuttava luxemburgilainen julkaista portugalilaisen kirjailijan teoksia englanniksi, ja niin edelleen.

Tiesin jo tuolloin, että halusin olla kirjailija. Kirjallisuus on kuitenkin aina ollut nurkkakuntaisempaa kuin visuaaliset taiteet, ihan vain siitä syystä, että se on aina kiinni tietyssä kielessä. En siis osannut sanoa, miten eurooppalainen kirjallisuus voisi toteutua niin kuin eurooppalainen kuvataide oli jo toteutunut. Siihen aikaan monet ihmiset yrittivät ratkoa tätä pulmaa, yleensä kankealla englannilla tai kielten sekamelskalla.

Lopulta koko juttu oli illuusio tai nuoruuden harhaluulo. Se mikä näyttäytyi yhtenäisenä eurooppalaisena taiteellisena kulttuurina oli tosiasiassa amerikkalaisen taiteellisen kulttuurin siirtomaa, jossa kaikki kirjoitettiin huonolla englannilla. Ei tapahtunut lähentymistä, tapahtui kaiken tasapaksuuntuminen. Kirjallisuus säästyi, koska sen täytyy tapahtua kirjailijan omalla kielellä.

Ruoho ei siis ollut vihreämpää Berliinissä? Kirjassasi Anna ja Tomhan ovat etsimässä jotain parempaa, optimoimassa elämäänsä aina vähän lisää. Onko ruoho nykyisin entistä vihreämpää internetin, sosiaalisen median ja mustien peiliemme ansiosta? Onko jokin dramaattisesti muuttunut?

Ei dramaattisesti, mistä kertoo ehkä se, että pystyin sovittamaan alkuaikojen konsumerismista kertovan romaanin niin vaivattomasti nykyaikaan. Perustavanlaatuiset yhteiskunnalliset mekanismit ovat siis samoja kuin ennenkin.

Jos kuitenkin jatkan metaforaasi, on totta että ruoho on aina ollut vihreämpää toisella puolella, mutta nyt kaikki on ruohoa.

Tavaroita-romaanin päähenkilöt Sylvie ja Jerome ja heidän aikalaisensa ajattelivat, että he voivat ehkä optimoida kenkänsä, aamiaisensa tai asuntonsa. Mutta nyt optimointi on laajentunut seksielämään, poliittisiin mielipiteisiin ja ystäväpiirin ylläpitoon. Tämä on uutta, väitän, ja tämä on täsmälleen se mitä Michel Houellebecq piti ”taistelukentän laajennuksena” [Extension du domaine de la lutte, Houellebecqin esikoisromaanin nimi, suomennettu nimellä Halujen taistelukenttä.]

Kilpailu ja optimointi on laajennettu lähes jokaiselle elämän osa-alueelle. 1960-luvulla kilpailtiin siitä, kenellä on Ferrari ja kenellä Renault, mutta kilpailu ei yltänyt kovin paljon pidemmälle. Nyt yltää.

Hauskaa, että mainitsit Houellebecqin! Hän kirjoittaa Maastossa ja kartassa, että ”länsimaisen ihmisen määrittää hänen paikkansa tuotantoketjussa”. Oletko samaa mieltä?

Käyttäisin tässä Nietzschen määritelmää moralistista: Houellebecq maalaa itsensä seinälle ja huutaa ”Ecce homo!”.

Houellebecqin luonnehdinta on varsin tuore kulttuurinen vankila, johon meidät on pakotettu. Vanhempani ja jopa minä parikymppisenä määrittelimme itsemme paljon enemmän kollektiivisen yhteenkuuluvuuden kuin tuotantoketjun kautta. Isäni ei ollut hitsauksenopettaja, hän oli kommunisti. Isoäitini ei ollut ranskanopettaja, hän oli venäläinen ortodoksi ja perheenäiti.

Pidän Houellebecqin alkuaikojen kirjoista todella paljon, mutta tässä on yksi syy sille, miksi hän mielestäni syvästi konservatiivinen, ja vieläpä häijyllä, hienovaraisella tavalla. Hän näyttää lukijalle negatiivisen lopputuloksen niin kuin se olisi aina ollut tiedossa. Hän julistaa pahimman jo tapahtuneen. Ei ole siis syytä toivolle, ei syytä taistelulle, ei syytä yrittää muuttaa asioita, koska pahin tapahtui jo. Tämä on viekas tapa edistää kyynisyyttä ja asioiden hyväksymistä. Viime kädessä hän kannustaa lukijaa luovuttamaan. Poliisi tekee samaa pampulla, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Totta. Maastosta ja kartasta tulee kuitenkin mieleen myös sinun romaanisi, sillä eivätkö Anna ja Tom ole jatkuvasti etsimässä karttaa eivätkä maastoa? Kuva on aina mielenkiintoisempi kuin itse asia.

Tämä on hyvin mielenkiintoista! Kuvan ainainen etsiminen ei ole ihmisluonnon vika, mutta varmasti lähestymistapa, jota sosiaalinen media ja mainokset edistävät. Kartta ei koskaan tee tyytyväiseksi, koska haluamme maaston. Jos jahtaa karttaa, sen kyllä löytää, mutta tyytymättömyys pysyy. Sitten ostamme uuden kartan, taas uuden ja taas uuden. Tämä kierre estää meitä pysähtymästä ja tajuamasta, että ongelma ei ole vastauksessa. Ongelma on itse kysymys. Totta, erittäin hyvä huomio.

Sanoit, että halusit kirjoittaa niin, että tausta tulee etualalle, ja teit niin Perecin tyyliin. Aiotko jatkaa samalla tyylillä?

Jossain määrin. Kuten sanoin, olin vuosia yrittänyt kirjoittaa perinteistä romaania samasta aiheesta ja epäonnistunut. Tulkitsin sen omaksi huonoudekseni. En ole tarpeeksi hyvä, minulla ei ole mitään sanottavaa.

Mutta kun sain Täydellistä valmiiksi ja sitä alettiin julkaista, aloin miettiä, miksi se toimi. Ensin ajattelin, että onnistuin vain, koska kopioin Pereciä. Sitten tajusin, että pystyin kirjoittamaan, koska olin vihdoin päässyt eroon käsityksestä, että romaani rakennetaan kohtauksista.

Hyvin monet teatraalisista kohtauksista rakennetut romaanit ovat uskomattomia ja rakastan niitä, mutta en nauti niiden tekemisestä. Perec antoi minulle tilaisuuden kirjoittaa kohtaukseton kirja. Hänen tyylinsä on tietysti hyvin omalaatuinen, eikä se voi pidempään toimia oman kirjoitustyylin perustana. 

Kun aloin kirjoittaa seuraavaa kirjaani, joka on muuten nyt valmis ja ilmestyy italiaksi syyskuussa, pelkäsin etten kykenisi siihen, kun minulla ei enää ollut Pereciä apunani. Päätin sanoa itselleni, että voin kirjoittaa aivan mitä lystää ja katsoa myöhemmin, toimiiko se. Ihme kyllä se toimi!

Uusi kirjani on romaani, mutta se näyttää pikemminkin muistelmilta. Ei siksi että se olisi kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, vaan koska se polveilee, siinä on paljon digressioita eikä lainkaan dialogikappaleita. Siinä ei ole hahmoja, jotka astuisivat lavalle tai poistuisivat sieltä.

Jos sen haluaa redusoida yhteen periaatteeseen: kerro, älä näytä. Luovan kirjoituksen kurssien oppi ”näytä, älä kerro” ei ole mikään tarinankerronnan ominaisluonne. Pikemminkin päinvastoin. 

Raamatussa ei ole kohtauksia, Raamattu kerrotaan. Iliad kerrotaan. Gargantua ja Pantagruel kerrotaan. Jopa Pamela kerrotaan. Jossain kohtaa 1800-luvun alussa teatterista tuli romaanien esikuva, ja se on pysynyt sellaisena näihin päiviin asti.

Perecin ansiosta pääsin eroon näyttämisestä. Kirjoittamiseni on kuitenkin tavallisesti ainakin vähän vähemmän kylmää ja jollain tapaa leikkisämpää kuin Täydellistä-romaanissa.

Täydellistä ei kuitenkaan ole julma, eikä Tavaroitakaan ole kovin julma?

On Perec vähän julmempi kuin minä. Hän on sitä ehkä siksi, että hänellä oli vastaus eli marxilainen teoria. Sen pohjalta hän pystyi tuomitsemaan hahmonsa, he olivat konsumerismin aivopesemiä. Hänellä oli vastaus hahmojensa tyytymättömyyteen.

Minulla ei ole tuollaista vastausta, koska hahmojeni tyytymättömyys on pitkälti omaa tyytymättömyyttäni. Minä joudun elämään sen kamalan oivalluksen kanssa, ettei edes kommunismi tarjoa meille onnellisuutta ja vapautta. Mitä voi tehdä?

Anna ja Tom muuttivat lopussa maaseudulle. Onko se vastaus?

Tämä sattuukin olemaan täsmälleen seuraavan kirjani aihe! [Naurua.]

Anna ja Tom optimoivat elämäänsä, mutta eivät kuitenkaan aivan loputtomiin. He eivät ole biohakkereita, heillä ei ole älykelloa vaatimassa ympyröiden sulkemista. Näetkö optimoinnille mitään vastaliikettä vai onko se vain pahentumassa?

Hauska kysymys, koska biohakkeroinnilla itsensä parantaminen oli sen vuosia yrittämäni internetromaanin ytimessä, kunnes luovutin.

Biohakkerointi on varsin selvästi uusi taistelukentän laajennus, erityisesti kun se menee biopolitiikkaan. Kiellettyjen lisäaineiden käyttö pidemmän elämän toivossa, Adderallin käyttö keskittymiseen, unen monitorointi tai Bryan Johnson seuraamassa kuinka monta erektiota hänellä on yössä. Ei siksi että haluaisi harrastaa seksiä vaan terveyden mittarina!

En halunnut panna tätä kirjaani, koska se olisi tehnyt päähenkilöistä friikkejä. Minusta oli hyvin tärkeää, että Anna ja Tom tuntuvat jos eivät keneltä tahansa niin vähintäänkin niin banaaleilta ja geneerisiltä kuin mahdollista. Ehkä tämä vielä muuttuu, mutta ainakin nykypäivänä omia ”statsejaan” pakkomielteisesti seuraavat ovat osa friikkiä alakulttuuria, eivät banaaleja ja geneerisiä.

2010-luvulla tekno-optimismi oli vahvassa huudossa. Nykyisin vähemmän. Onko siinä syytä iloon?

Googlen alkuperäinen slogan oli ”don’t be evil”, ja me uskoimme sitä. Se nauraa parhaiten, joka viimeiseksi nauraa.

Muutosta on ilmassa. Optimoinnin huippu sattui aikaan kun olimme hyvin naiiveja älylaitteiden ja pelillistämisen osalta. Nyt pää alkaa tulla vetävän käteen. Alamme tajuta, että laitteet ovat ansa.

Otetaan esimerkiksi tekoäly. Jotkut ovat siitä hyvin innoissaan, mutta enimmäkseen sitä tungetaan kurkuistamme alas. Sitä ei voi ottaa pois päältä Instagramissa tai Whatsappissa. Tämä saa minut paradoksisesti optimistisemmaksi, koska se tarkoittaa, että palveluiden omistajat tietävät ihmisten olevan väsyneitä uusiin ominaisuuksiin ja siihen, miten ne varastavat sekä datan että ajan. Jos ihmiset saisivat valita, suurin osa ei käyttäisi näitä ominaisuuksia.

Väitän, että sama näkyy siinä, miten ihmiset yhä useammin estävät sijaintinsa seurannan ja ovat entistä vähemmän kiinnostuneita jakamaan terveystietojaan applikaatioille. Ennemmin tai myöhemmin terveysdatan seuranta määrättäneen pakolliseksi, jotta terveysvakuutuksen määrittelevä tekoäly osaa laskea oikean hinnan. Silloin ollaan siirrytty uuteen aikaan.

Kyllä, jonain päivänä täytyy olla älykello kädessä, jotta ylipäätään saa sairausvakuutuksen.

Jossain määrin tätä tapahtuu jo. Minulla on autovakuutus ja saisin halvemman hinnan, jos käyttäisin älykelloa ja heidän sovellustaan jatkuvasti. Silloin he tietäisivät välittömästi, jos olisin vähän juonut. Mutta sehän on valinta, parempi hinta! Mitä salattavaa voisi olla? Et kai vain ota ja aja?

Vääjäämättömän tekoälyteknofeudalismin suurpomopuolestapuhujille on hiljattain buuattu Yhdysvaltojen valmistujaisjuhlissa. Onko sekin merkki vastaliikkeestä?

Ainakin jonkinlaisesta, kyllä. Ja omalta alaltani mieleen tulee Olga Tokarczuk -kohu. Olen hänen teostensa suuri fani, mutta minusta hänen kommenttinsa tekoälystä olivat aika pinnallisia. Ajattelu oli pinnallista, mutta oli myös pinnallista sanoa niin kirjallisuuden rakastajien kentällä, jossa tekoälyn vaikutukset tulevat olemaan väkivaltaisia.

Millä tavalla?

Se tulee näkymään erityisesti kustantamisessa. Kustantaminen on outo hydra, jonka yksi pää on taidetta ja toinen bisnestä, ja se tarvitsee kumpaakin päätä. Siinä missä taide haluaa aina ihmisen ytimeen, bisnes haluaa aina leikata lukuja, varsinkin suurbisnes.

Pitkällä tähtäimellä…tai ei ehkä pitkällä tähtäimellä, sillä pitkällä tähtäimellä olemme kaikki ydinpommin uhreja! [Naurua.] Lyhyellä ja keskipitkällä tähtäimellä tekoäly tekee suunnattoman eron valtavien kustannuskonglomeraattien ja pienempien, itsenäisten kustantamojen välille. Pienemmillä putiikeilla on paljon terveellisemmät lähtökohdat vastustaa kehitystä, ei siksi että siellä olisi puhtaampia ja parempia ihmisiä, vaan siksi että heillä on varaa tehdä vähemmän rahaa. Suurten konglomeraattien täytyy jakaa osinkoja ja maksaa älyttömiä summia johtajille. 

Italiassa ensimmäiset teokseni julkaisi Bompiani, joka on osa suurempaa konsernia. Sen toimitusjohtaja oli Italian Vodafonen entinen toimitusjohtaja. Jos haluaa palkata Vodafonen entisen toimitusjohtajan, täytyy myydä satojatuhansia kirjoja ja leikata kaikki mahdolliset kulut pois. Näissä taloissa joku johtaja tulee pakottamaan työntekijät käyttämään tekoälyä, vaikka kukaan ei haluaisi. Itsenäisillä kustantamoilla on tässä mielessä parempi rakenne.

Olet palannut Milanoon. Elit Berliinissä 14 vuotta, olit siis vahvasti asettunut kaupunkiin. Mikä sai sinut lähtemään?

Halusin, että kaksikymppisyyteni loppuu. Elin kaksikymppisyyttäni 39-vuotiaaksi asti. Lisäksi olin Berliinissä hyvin tyytymätön ja yksinäinen, enkä tiennyt miksi. En edes ajatellut, että paluumuutto parantaisi oloani, ajattelin vain, että asiat olisivat helpompia. Yhtäkkiä kaikki paha olo kuitenkin katosi, noin vain. Enkä nyt tuomitse aikaani Berliinissä. Olen iloinen että elin siellä ja olen iloinen että lähdin.

Olet sekä kääntäjä että kirjailija. Mitkä nostaisit lempiromaaneiksesi?

Mahdoton kysymys. Sen voin sanoa, että useimmin lukemani kirjat ovat Monte-Criston kreivi, Kadonneet illuusiot, Joan Didionin Democracy, Roberto Bolañon La literatura nazi en América ja Anna Maria Ortesen L’iguana.

Entä suosittelisitko jotain kirjaa juuri nyt?

Olen viime aikoina lukenut uudestaan Janet Malcolmin kirjoja. Minulla on miltei pakkomielle hänen kahteen psykoanalyysia käsittelevään kirjaansa, The Impossible Profession ja In the Freud Archives. Menisin niillä!