Sanoittajanero Serge Gainsbourg, provokaattori 35 vuotta kuolemansa jälkeenkin

Kesäkuussa 2024 avattiin Pariisin metrolinjan 11 laajennus ja uusia asemia. Yksi uusista asemista on nimeltään Serge Gainsbourg.

Asema sijaitsee Les Lilas’n kunnassa kuutisen kilometriä Pariisin keskustasta koilliseen. Gainsbourg-asemaa edeltävä ja linjan entinen päätepysäkki oli paikka, josta Gainsbourg lauloi vuoden 1958 chanson-hitissään ”Le Poinçonneur des Lilas”.

Kappale kertoo metron lipunmyyjästä, joka kyllästyttyään yksitoikkoiseen lippujen rei’ittämiseen kuvittelee ampuvansa reiän päähänsä. Tyypillistä Gainsbourgia: näennäisen haikea tarina, tyylilajin musiikillisten normien venyttäminen (tässä tapauksessa chansoniksi kiivas rytmi), makaaberi punchline, läpitunkeva ironia.

Gainsbourg on vasta kahdeksas 1900-luvun toisella puoliskolla vaikuttanut henkilö, jonka mukaan Pariisissa on nimetty metroasema. Muita ovat esimerkiksi poliitikot Charles de Gaulle ja François Mitterrand, kirjailijat Raymond Queneau ja Louis Aragon sekä Pablo Picasso.

Avajaisia edelsi kansalaisaktivistien kampanja. Aseman nimeämistä Gainsbourgin mukaan vastustettiin yli 10 000 allekirjoittajan adressissa. Aktivistien mukaan Gainsbourgin taide levitti naisvihaa ja normalisoi lasten hyväksikäyttöä.

REAKTIO oli ollut odotettavissa. Gainsbourg on Ranskassa ikoni, eikä ainoastaan taiteellisten saavutuksiensa vuoksi. Provokaattorin uralla riitti puitavaa.

1960-luvulla Gainsbourg osui ajan hermoon Jane Birkinin kanssa laulamallaan duetolla ”Je t’aime… moi non plus”, Rakastan sinua, en minäkään. Voihkintaäänet tekivät urkuun ja jousimattoon nojaavasta kappaleesta paitsi kansainvälisen hitin, myös puheenaiheen. Erotiikasta hermostuttiin Vatikaania myöten, radiosensuuri iski monissa maissa ja vain lisäsi myyntiä.

Juutalaistaustainen ja natsimiehityksen kokenut Gainsbourg levytti vuonna 1975 kokonaisen konseptialbumin natseista. Rock Around the Bunker on merkillinen yhdistelmä fiftarirokkia ja sarkastisia sanoituksia Pitkien puukkojen yöstä ja SS-miehistä.

Kun Gainsbourg levytti kansallislaulu Marseljeesin reggaena jamaikalaisten Sly & Robbien säestyksellä, myi albumi niin paljon, että sitä on pidetty reggaen Ranskaan leviämisen virstanpylväänä. Laitaoikeisto raivostui, ja jälleen huomio vain kasvoi.

Tappouhkaukset eivät riittäneet. Strasbourgin konserttiin saapui mieltään osoittamaan joukko laskuvarjojääkäreitä. Kun jamaikalaismuusikot eivät uskaltaneet nousta lavalle, Gainsbourg sanoi Marseljeesin todellisen merkityksen olevan vallankumouksellinen ja esitti kappaleen a cappellana nyrkki pystyssä. Kansallislaulun soidessa mielenosoittajasotilaat joutuivat seisomaan asennossa.

Gainsbourg oli trollaaja, joka poltti seteleitä televisioesiintymissään ja sanoi asiat, joita ei olisi saanut lausua ääneen. Siinä sivussa hän joi ja poltti ketjussa, kunnes meni näkö ja sitten henki.

Gainsbourgin kuolema maaliskuussa 1991 nosti hänet kansallisaarteeksi. Presidentti François Mitterrandin lausunnon mukaan Gainsbourg oli “meidän Baudelairemme, meidän Apollinairemme”. Mitterrand sanoi hänen nostaneen chanson-laulun taiteeksi.

Gainsbourgia rakastettiin, vaikka hän oli ollut jo vuosia kunnossa, jossa hän ei juuri kyennyt esiintymään lavalla tai televisiossa. Viimeistä vuottaan hän oli viettänyt lähinnä lähibaareissa ryypäten.

SYDÄNKOHTAUKSEEN kuolleen Gainsbourgin löysi makuuhuoneen lattialta hänen tuolloin 19-vuotias tyttärensä Charlotte Gainsbourg.

Kodistakin oli tullut jo ikoninen. Se oli entinen tallirakennus taiteilijakorttelien keskellä Saint-Germain-des-Prés’n kaupunginosan kupeessa Seinen vasemmalla rannalla.

Koti jätettiin koskemattomaksi. Osoitteesta 5 rue de Verneuil tuli heti vaelluskohde siinä missä kuuluisuuksien haudoista Père-Lachaisen hautausmaalla. 

Kadulla taloa ei ole koskaan ollut vaikea erottaa: eteen on vuosikymmenien ajan tuotu kukkia ja muistoesineitä, etenkin tyhjiä pulloja.

Tytär Charlotte sai ajatuksen museoinnista jo 1990-luvulla. Syyskuussa 2023 museo avasi lopulta ovensa. Hankkeen rahoitti muotitalo Saint Laurent.

Ensimmäisen kalenterivuoden liput varattiin saman tien loppuun. Taloon päästetään museokävijöitä vain pieni seurue kerrallaan. Kolmen vuoden jälkeen lippuja saa jo vähän helpommin.
Kotimuseossa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Huomiota ei kiinnitä vain eklektinen taidekokoelma vaan etenkin estetiikka. Yksityiskohdat ovat huoliteltuja. Eksentrikon kodin seiniä peittää musta mattamaali.

Samalla kaikki vaikuttaa intiimiltä ja keskeneräiseltä. Täydet tuhkakupit siivottiin, mutta ilmassa on yhä aavistus eletyn elämän tai ainakin pölyn tuoksua.

Opaskierroksen tunteellinen vetonaula on Charlotten ääni kuulokkeissa. Kuiskaava ääni on tuttu elokuvista: Charlottesta on tullut Ranskan tunnetuimpia näyttelijöitä ja laulaja.

Isä ja äiti Jane Birkin nukkuivat pitkään, koska illat venyivät aamuun asti, ja tyttäret varoivat herättämästä heitä leikkiessään, Charlotte muistelee 1970-lukua.

Hän saa kaiken kuulostamaan eteerisen kauniilta. Ainoastaan rivien välissä kulkee, niille jotka sen osaavat tulkita, kertomus musertavasta alkoholismista.

SERGE Gainsbourg oli säveltäjä, sanoittaja, laulaja, kirjailija, näyttelijä ja elokuvaohjaaja, joka teki elämästään kokonaistaideteoksen. Nyt katsottuna teos on hämmentävä ja cancelointialtis. Vain Ranskassa!

Gainsbourgin nousu lähinnä ranskalaisten tuntemasta toteemista kansainvälisesti arvostetuksi musiikin puolijumalaksi alkoi 1990-luvulla, kun britit Jarvis Cocker, Massive Attack ja Portishead etunenässä alkoivat tunnustaa arvostustaan. Covereita ovat esittäneet esimerkiksi Cat Power, Nick Cave, Marianne Faithfull ja Franz Ferdinand.

YouTube-aikana kielimuurikaan ei enää ole virtuoosimaisesti sanoilla leikitelleen taiteilijan persoonan ymmärtämisen esteenä.

Klipit Ranskan televisiosta ovat joskus briljantin röyhkeitä aikakapseleita ja joskus vain häkellyttävän sopimattomia. Televisiohaastattelussa Whitney Houstonin rinnalla istuessaan hän sanoi haluavansa panna tätä.

Juontajan yritettyä esittää asian siivommin Gainsbourg korjasi englanniksi ”I want to fuck her”.

Likaisempaa vanhaa setää ei voi kuvitella.

Vuosi oli 1986, ja Gainsbourg oli siirtynyt itsetarkoitukselliseen sössöttämiseen. Hän oli kansakunnan kaapin päällä, eikä mikään vähempi enää toiminut.

Sitä paitsi Gainsbourg sanoisi, ettei kameroiden edessä ollut hän vaan Gainsbarre.

Birkinin lähdön jälkeen elämän viimeisellä vuosikymmenellä kuvaan astunut alter ego oli rooli, joka tappoi esittäjänsä.

Siihen asti Gainsbourg oli julkisuuden hahmona sivistynyt, sänkisenä ja Gitanes-tupakka kädessään toki rosoinen, mutta ennen kaikkea pop-älykkö – ja jumaloidun Birkinin kumppani. Gainsbarre taas oli farkuissa, farkkupaidassa ja sukattomana valkoisissa nahkakengissä hiippaillut rivo ja kyyninen juoppo, jota yleisö rakasti.

Kaksoispersoona luovi näyttämölle taiteilijan pirtaan sopivana kuvitelmana. Jo 1960-luvulla Gainsbourg leikitteli nimellään esimerkiksi vertaamalla lyriikoissa itseään brittiläiseen taidemaalari Thomas Gainsborough'hin. Gainsbourg ja myöhemmin Gainsbarre seikkailivat lyriikoissa kolmannessa persoonassa tavalla, joka muistuttaa 1990-luvun nokkelimpien räppärien oivaltavan ironisia itsensä korostamisia.

Siinä missä Gainsbourgia ja hänen julkista persoonaansa kuvaava adjektiivi olisi englanniksi louche, siis kiinnostava ja värikäs lurjus, alkoi hän olla ranskalaisessa julkisuudessa louche niin kuin se ranskaksi menee: epäilyttävä ja epäluotettava.

Hahmo oli myös totta. Vaikka Gainsbourg sävelsi ja sanoitti menestysalbumeja itselleen ja esimerkiksi Isabelle Adjanille ja Vanessa Paradisille, musiikilliset kokeilut hiipuivat. Enää ei kuultu mitään niin ajatonta kuin vuoden 1971 Histoire de Melody Nelson, jonka esimerkiksi musiikkimedia Pitchfork on listannut 1970-luvun parhaiden albumien sijalle 21.

GAINSBOURGIN perinnön uudelleentulkintoja ja kyseenalaistamisia ovat siivittäneet pienet kohut. Laulaja Lio kertoi Gainsbourgin käyttäytyneen ahdistelevasti 1980-luvulla. Jane Birkin kertoi vuosina 2018–2019 julkaistuissa päiväkirjoissaan pariskunnan lyöneen toisiaan suhteen alkuaikoina yhteisten ryyppyputkien jälkeen. 

Viimeisinä vuosinaan he ajautuivat erilleen, kun Marseljeesi-skandaalin myötä kasvanut julkisuus teki Gainsbourgista yhä itserakkaamman ja samalla vetäytyvämmän ja salaa entistäkin epävarmemman. Ennen kaikkea Birkin kuvailee Gainsbourgia huolenpitoa tarvinneena, ujona ja yksinäisenä miehenä, joka ei ollut luonteeltaan väkivaltainen, mutta alkoholismissaan toivoton. Siis lähipiirilleen myrkyllinen – vaikka sitä hän ei suoraan auki kirjoita.

Gainsbourgin parhaana albumina pidetyn Histoire de Melody Nelsonin sovittajaksi kreditoitu Jean-Claude Vannier kertoi puolestaan tosiasiassa myös säveltäneensä musiikin ja Gainsbourgin vain sanoittaneen kappaleet. Väite ei ole edes yllättävä, sillä levyn saundi on kaikkiaan erittäin lähellä Vannierin samaan aikaan omissa nimissään tekemiä levyjä.

Toisesta Gainsbourgin korkealaatuisimpiin ja edelläkäyvimpiin levyihin kuuluvasta albumista Gainsbourg Percussionsista (1964) on vuosikymmeniä julkaisun jälkeen osoitettu lainoja Miriam Makebalta ja Babatunde Olatunjilta. Sekään ei ehkä ollut mullistava paljastus, sillä valtavirtahiteissään hän kierrätti avoimesti Chopinia, Dvořákia ja Brahmsia.

Kansallisaarteeksi nostaminen ei ole ainakaan tehnyt Gainsbourgin maineelle hyvää. Jopa äärioikeistolaisen Front Nationalin varapuheenjohtajana ja nyt vielä oikeammalle sijoittuvan Les Patriotes -puolueen keulahahmona tunnettu Florian Philippot äityi ylistämään juutalaista Gainsbourgia Twitterissä metroasemakohun keskellä. Kulttuurisodan keskellä Gainsbourg edusti hänelle ”Ranskaa, joka ei ollut antanut periksi ja jota siksi rakastettiin ympäri maailmaa”.

On vaikea kuvitella, että vallanpitäjiä ja vapauden rajoittajia vastustanut Gainsbourg olisi ollut iloinen pseudofasistin ihailusta, mutta kanonisoituna joutuu sekä tarkastelun että välineellistämisen kohteeksi, etenkin kun on itse maannut haudassa kolmannesvuosisadan.

GAINSBOURGIN kotimuseon jonotuslistat eivät enää ole mahdottomia, mutta tekevät pääsystä yhä vaativaa. Sen sijaan vinosti vastapäätä samalla kadulla on perinteisempi museo.

Sen vitriineissä on esineitä, jotka voisivat olla kotimuseossakin, partakoneista laulajan kirjeisiin ja taidekokoelmaan, kuten Salvador Dalín teoksiin. Tyypillisempää museokamaa ovat esille asetetut 84 erilaista ”Je t’aime... moi non plus” -vinyylisinglen kantta ympäri maailmaa.

Gainsbourgia on kuunneltu, vaikka ei aina ymmärretty. Suomessakin biisistä tuli niin tuttu, että Jukka Virtasen parodisen käännöksen ”Söteem” levyttivät sekä Seitsemän seinähullua veljestä että Vesa-Matti Loiri. Asenne oli kovasti eri kuin näennäistä romantiikkaa ja sarkastisia sanaleikkejä yhdistelleessä alkuperäisessä, jonka ydin on läheisyyden ja torjunnan dynamiikassa.

Kuunteluhuoneissa voi tutustua Gainsbourgin musiikillisen kehityksen kaareen. Chansonista hän eteni euroviisu- ja yé-yé-tyttöpopin säveltäjäksi. France Gallin euroviisuvoittaja ”Poupée de cire, poupée de son” oli Gainsbourgin sanoittama ja säveltämä. Se tehtiin suomeksi jo samana vuonna nimellä ”Vahanukke, laulava nukke”, esittäjinä Ritva Palukka levyllä ja Katri Helena televisiossa.

Superjulkkikseksi ja elokuvatähdeksi Gainsbourgin nosti lyhyt suhde Brigitte Bardot'hon. Lehdistö riehaantui, kun maailman kuuluisimman naisen rakastajaksi paljastui marginaalinen lauluntekijä ja muutaman hitti-chansonin laulaja.

Näyttelijänä aiemmin sivurooleja tehnyttä Gainsbourgia haluttiin nyt pääosiin. Vuoden 1969 Slogan-elokuvan toisen pääosan esittäjästä, 21-vuotiaasta englantilaisesta Birkinistä tuli hänen pitkäaikaisin kumppaninsa, vaikka he eivät koskaan menneet naimisiin.

Aikamatka selittää Gainsbourgin asemaa Ranskassa myös videoin, joiden toteutus on harvinaisen hyvä ja asianmukainen. Huonoa makua edustavat asiat vetävät heti puoleensa, taiteilija sanoi aikalaishaastattelussa.

Ranskalaisen kulttuurin ulkopuolelta tulevalle museo avaa tiettyjä vastakkainasetteluja vaivihkaa. Gainsbourgin asemaa selittää hänen oma kokemuksensa ”venäläisyydestä”. Mitään yhteyttä Venäjälle hänellä ei ollut, sukujuuria lukuun ottamatta. Gainsbourg vain koki olevansa ikuinen ulkopuolinen, eri maasta, ruma ja vielä juutalainen.

Kansallislaulu Marseljeesin kyseenalaistamisessa reggae-rytmi oli vain rasismia paljastava kerros laajemmassa ranskalaisessa aikalaisprovokaatiossa. Gainsbourg jätti kertosäkeen laulamatta ja korvasi sen sanoilla et cetera. Se vasta olikin varsinainen loukkaus nationalisteille: kansallisesti pyhät rivit pelkistyivät sanoiksi ja niillä leikkimiseksi. (Myyntituloilla Gainsbourg osti Marseljeesin alkuperäisen sanoituksen, jossa tosiaan luki kertosäkeen kohdalla etc.)

Videoilla nähdään myös televisio-ohjelmien häpeilemätön klovni Gainsbarre. Toteava museonäyttely ei pyytele anteeksi, eikä selittele parhain päin provojen huononemista.

Gainsbarre-ajalla syntynyt albumi Love on the Beat käsittelee normeista poikkeavaa elämää ja seksiä, intohimoja ja perversioita. Kannessa 56-vuotias Gainsbourg on drag-meikissä. Samoihin aikoihin Gainsbourg kertoi jääneensä katumaan, ettei koskaan ollut ”naisen roolissa” seksissä. On mahdoton sanoa, olivatko bottom-haaveet todellisia vai jälleen yksi provokaatio, mutta ainakaan kyse ei ole tyypillisimmästä kasarivuosien cis-heteron elostelusta.

HYVIN ranskalaista on myös se, ettei erästä viime vuosina huomiota herättänyttä teosta hyssytellä museossa, päinvastoin.

Helpoimmin kyseenalaistettava ja väkevintä katkua kantava Gainsbourg-ylilyönti on vuonna 1984 julkaistu biisi ”Lemon Incest”, ainakin jos kontekstia ei ajatella.

Kappaleen lauloivat Serge ja 13-vuotias Charlotte. Sanaleikki viittaa lemon zestiin eli raastettuun sitruunakuoreen – ja insestiin. Musiikkivideolla isä on farkuissa ilman paitaa, tytär alusvaatteisillaan.

Mikäpä olisi helpompi tärppi, jos pitää paljastaa taiteilija, jonka eetos on pahasti pielessä.

Charlotte Gainsbourg ei kuitenkaan ole ollut pahoillaan. Hän on esittänyt kappaletta omilla keikoillaan yli nelikymppisenä.

Sävellyksenä Chopinin etydiin nojaavan biisin sanoitus ei sovi mihinkään muottiin. Se ei maalaile insestistä romantiikkaa eikä lainaa Nabokovia. Gainsbourg tuntuu sanovan, että kiintymyskin on askeleen päässä jostain häiriintyneestä.

Tarvitaanko tällaista? Ei varmasti. Onko se kitkaista taidetta, jonka arvoa lisää, että siitä perverssisti tuli aikanaan myös valtava kaupallinen menestys? Kyllä, ehdottomasti.

Skandaaleja etsivät saisivat Gainsbourgin taiteesta irti enemmänkin toksista sopimattomuutta, jos jaksaisivat kuunnella. Kumpikin hänen ylistetyimmistä konseptialbumeistaan kertoo pakkomielteeksi muuttuvasta intohimosta, itseinhosta ja sekoamisesta. Histoire de Melody Nelsonin kertoja rakastuu teinityttöön. L’Homme à tête de choussa skandaalilehden toimittaja tappaa mustasukkaisuuden puuskassa naisen vaahtosammuttimella.

Ennen julisteita, kirjoja, jääkaappimagneetteja ja Gainsbourgin käyttämien kaltaisia farkkupaitoja tarjoilevaa museokauppaa on mahdollisuus istahtaa kaupunginosan mittapuullakin hintavaan cocktail-baariin, jossa kaikki pinnat ovat mustia, kuten taiteilijan kotona.

Siellä Melody Nelsonia kuunnellen ja Corpse reviveriä maistellen voisi huolenpitoyhteiskunnan kasvattina kysyä, onko drinkkien myyminen maan tunnetuimman taiteilija-alkoholistin muistolle sopivaa.

Mutta ehkä sovinnaisuus ei ole asia, jota pitäisi aina tavoitella. Hyvää Gainsbourgia ei voi erottaa huonosta, Gainsbarresta.

Taiteilijan ja taiteen voi yrittää erottaa, mutta on enemmän kuin inhimillistä, että ne ovat yleisölle riippuvaisia toisistaan.

Gainsbourgin riippuvaisuus huomiosta ja alkoholista tuhosi hänet. Hänen ja Birkinin välit olivat läheisriippuvaisuutta yli toisen kuoleman. Ranskalaiset ovat riippuvaisia ikoneistaan, kuten kaikki kansakunnat.

Joissain kulttuureissa tämän ikonisuhteen ongelmat voidaan myöntää ja sitten katsoa eteenpäin.

Jutun kuvan Creative Commons -lisenssin tarkemmat tiedot tämän linkin takana.

Oikaisu 4.11. kello 9.24: Thomas Gainsborough'n etunimi oli jutussa alun perin virheellisesti muodossa William.