Sandra Hüller on ylivoimainen

On sunnuntai 15. helmikuuta Berliinissä, ja puolivälissä Sandra Hüllerin haastattelua tulee vähän hassu tilanne.

Pöydän ääressä on viisi toimittajaa. Haastattelemme Hülleria ja hänen näyttelijäkollegaansa Caro Braunia. He ovat Berliinissä esittelemässä Markus Schleinzerin elokuvaa Rose, joka on ehdolla Kultaisen karhun saajaksi. Elokuva sijoittuu 1600-luvulle, pieneen saksalaiskylään, jonne saapuu sodan arpeuttama muukalainen (Hüller). Tulija, Rose, esiintyy miehenä. Pitkään hän pitää salaisuutensa ja nousee arvostetuksi yhteisön jäseneksi, saa vaimonkin (fantastinen Caro Braun) mutta kun isännän naiseus paljastuu, alkaa alamäki. 

NIIN, se hassu tilanne. Amerikkalainen toimittaja sanoo, että hänestä oli kiinnostavaa, miten elokuvan mieshahmot käyttäytyivät niin rauhallisesti. Hüller katsoo miestä hämillinen ilme kasvoillaan ja nostaa kulmakarvaa ehkä puoli milliä.

Mitä tarkoitat, hän kysyy.

Se on ihan perusteltu kysymys: Kun elokuvassa herää epäilys Rosen sukupuolesta, kyläläiset tulevat yöllä joukolla ja vaativat Rosea riisumaan housut. Joku möykkää ja heiluttelee sukupuolielimiään. Ja kun totuus paljastuu, seuraa raiskauksia, väkivaltaa ja julmia murhia. 

Että ei se nyt ihan rauhallisesti mennyt...

Mutta siinä toimittaja on oikeassa, että elokuvassa väkivaltaa ei näytetä. Vain motivaatio ja seuraukset kuvataan. Hüller vaikuttaa ainoan kerran koko haastattelun aikana hieman kiihkeältä, kun hän sanoo: ”Oli [ohjaajalta] tietoinen valinta olla näyttämättä väkivaltaa. Ja minusta se on hyvä. En halua nähdä miesten raiskaavan ja pahoinpitelevän naisia, en missään, en valkokankaalla enkä tosielämässä.”

TUO ”tietoiset valinnat” on asia, jota Hüller on hieman eri sanoilla korostanut monissa haastatteluissa. Näyttelijänä hän voi tietysti tällä hetkellä valita melkein mitä haluaa. Toisaalta voi olla, että juuri työetiikkansa kautta hän on nyt niin kadehdittavassa tilanteessa. 

Hüller on Euroopan tärkeimpiä näyttelijöitä. Ohjaaja Justine Triet on kuvannut häntä sanalla ungraspable, otteesta katoava, ja se sopii hyvin. Hüller esittää hahmoja, jotka ovat pitkään olleet harvinaisempia naisille. Hankalia, häiritseviä, mieltäkiinnittäviä. Harvemmin hän esiintyy mitenkään erityisen nättinä, mutta hänen naamaansa voisi tuijottaa loputtomiin.

Hüller aloitti uransa teatterissa. (Hänen Hamletinsa Bochumissa vuonna 2019 oli kuulemma historiallinen tapaus.) Kansainväliseen maineeseen hän nousi Maren Aden Isäni Toni Erdmannissa (2016), joka saattaa olla täydellinen elokuva, eikä vähiten Hüllerin ansiosta. Hän esittää siinä omasta elämästään vieraantunutta konsulttia, jonka hahmo on raastavan yksinäinen, mutta ei vailla komediaa.

Vuonna 2023 ensi-iltaan tulivat Jonathan Glazerin The Zone of Interest ja Justine Triet'n Putoamisen anatomia, molemmat Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa (Putoaminen sai Kultaisen palmun, Zone hopeaa). 

Hüllerin rooli oli poikkeuksellinen molemmissa teoksissa. 

Triet on kertonut kirjoittaneensa Putoamisen Hüllerille. Elokuvan päähenkilö Sandra on itsekeskeinen mutta karismaattinen kirjailija, jonka mies löytyy kuolleena. Onko Sandra tappaja? Työtä tehdessään Hüller ei itse tiennyt, onko roolihahmo murhannut miehensä. Hänen piti käyttäytyä ”ikään kuin olisi syytön”, mikä luo aika erikoisen vaikutelman.

The Zone of Interestissä hän esittää puolestaan natsijohtaja Rudolf Hössin Hedwig-vaimoa, joka hoitaa kotia tuhoamisleirin muurin vieressä. Tässä elokuvassa Hüller puolestaan ei tiennyt millaisessa kuvassa esiintyy; kameroita oli asennettu eri puolille kuvauspaikkaa, osa piilotettu. Kuvausryhmä oli toisaalla ja näyttelijät yksin. 

Hüller työsti roolia kieltäytymällä empatiasta, joka tavallisesti on näyttelijälle keskeinen työväline. Hänen kehonkielensä on Zonessa äärimmäisen epämukavaa ja jäykkää. Hedwig on kuin ihminen, joka on napsahtanut lukkoon. 

Hüller kieltäytyi pitkään holokaustielokuvista, koska häntä vaivasi kansanmurhan toistaminen ja viihteellistäminen. Gleizerin lähestymistapa vakuutti, koska elokuvassa ei kuvata kärsimystä vaan kohdistetaan sen sijaan katse niihin, jotka valitsevat katsoa pois. Hüller sanoi The Zone of Interestistä The New Yorkerin haastattelussa asian, joka on jäänyt mieleeni kummittelemaan: ”Hedwig voi olla se kuka on vain, koska aiheuttaa muille kärsimystä. Jo se yksin tekee jotain ruumiille.”

Hyvä huomio, joka koskee ehkä osin meitä kaikkia.

HÜLLERILLE jokainen teos ja rooli on poliittinen valinta. Tarinoita ei kerrota vain koska ”niin tapahtui” tai voisi tapahtua. Pitäisi aina perustella, miksi.

”Ajattelen, että tähän ammattiin sisältyy paljon vastuuta, koska se tapahtuu julkisesti”, hän sanoo nyt Berliinissä. 

Uudessa elokuvassa Rose kantaa maskuliinisuuden roolia, mutta myös sodassa kokemaansa ja tekemäänsä väkivaltaa. Ennen kaikkea hänellä on salaisuus, joka on vapauden ehto, mutta saattaa paljastua koska vain.

Elokuvan relevanssi nykyajassa on ilmeinen, vaikka se kertoo 1600-luvusta. 

Rosen loppu ei ole onnellinen – hänen kaltaisensa historian naiset eivät juuri sellaisia saaneet. Mutta ennen loppua koetaan hetken ajan sellaista vapautta ja rauhaa, jota voi onneksikin kutsua. Rose ja hänen vaimonsa valitsevat luoda oman elämänsä omilla ehdoillaan. Tuo elämä ei juurikaan eroa aiemmasta; nyt he ovat toisilleen rehellisiä siitä, keitä ovat. Arki avautuu toisenlaisena.

”He ymmärtävät, että kaikki, mitä he toivoivat olikin jo siinä”, Hüller sanoo. ”Vain eri muodossa. Joskus elämässä tulee tuollaisia hetkiä, jolloin asiat loksahtavat paikoilleen ja äkkiä edessä on mahdollisuus, jota ei aiemmin nähnyt.”

Rose on karu tarina, mutta sen mustavalkoisesta menneisyydestä ei jää päällimmäisenä mieleen sorto vaan vapauden ja arvokkuuden hetket.

”Se, mitä me näytämme ja millaisia hahmoja otamme esittääksemme, heijastaa yhteiskuntaa ja myös näyttää jotakin yhteiskunnalle”, Hüller sanoo. 

”Kun toistamme asioita, joiden kanssa emme enää halua elää, me tavallaan pidämme niitä yllä… Siksi minusta on todella tärkeää tarkastella sitä, mitä näytämme, ja miettiä, että haluammeko todellakin tehdä uudelleen samoja asioita, jotka ovat olleet olemassa satoja vuosia.” 

MYÖHEMMIN samana päivänä Rosen lehdistötilaisuudessa Hüller ja ohjaaja Markus Schleinzer jatkavat aiheesta. Schleinzer kertoo tutustuneensa perinpohjin historian tapauksiin, joissa naiset esiintyivät miehinä ja siitä hyvästä tapettiin. Schleinzer katsoi myös kaikki mahdolliset elokuvat, jotka käsittelivät ristiinpukeutuvan naisen teemaa. Hän sanoo huomanneensa, että usein päähenkilön naiseus paljastetaan jo varhain riisumalla hänet katsojalle. Se oli hänestä inhottavaa ja tarpeetonta.

Schleinzerin elokuvassa kylän johtajien halu riisua ja määritellä ei tule osaksi elokuvan katsetta. 

Schleinzer sanoo olevansa itse queer ja tietoinen paljastamisen ja lokeroimisen vaateista ja seurauksista. Hän etsii vertailukohtia tästä päivästä: moni joutuu piilottamaan iteään pelon tähden tai vain pärjätäkseen.

Hüller komppaa: ”Koska olemme tämän ajan ihmisiä, se mitä kerromme menneistä vuosisadoista kytkeytyy aina jotenkin meihin itseemme”, hän sanoo.

”Minusta elokuvan yhteys nykyhetken kehityskulkuihin oli hyvin konkreettinen ja aistittava. Yhä useammat ihmiset, jotka olivat jo matkalla kohti suurempaa vapautta ja tasavertaista asemaa yhteiskunnassa, kunnioitettuina ja hyväksyttyinä, ovat taas uhattuina.”

BERLIININ ensi-illan jälkeen Rosen ensimmäiset arviot ilmestyvät. Ja taas mennään! Vulture: ”Sandra Hüller saa tähänastisen uransa merkittävimmän roolin…” 

Hän on ”häkellyttävä”, arvioi The Hollywood Reporter. ”Poikkeuksellinen”, tuumaa The Guardian. Screen Dailyn mukaan Hüller on ”ilmiömäinen”, Varietyn mielestä ”vangitseva”.

Long Play: ”Ylivoimainen.”