Ranskan metoo-liikkeen keulakuvalle Judith Godrèchelle ei enää tarjottu näyttelijäntöitä, oli siirryttävä ohjaamaan

Elokuva alkaa tekstillä ”Annielle”.

Sen päähenkilö Annie kuvailee olevansa iältään ”seitsemäntoista ja puoli”. 

Alkupuolen kohtauksessa tytöt, leirin ohjaajat, saapuvat leirin päärakennukselle ja pojat katselevat heitä. Pojat ovat paidattomia ja kehollisia, tässä hetkessä siis seksuaalisia.

Muut tytöt ovat poikien tavoin tietoisia siitä, millaisesta pelistä on kyse.

Oikeammin he ovat nuoria miehiä ja naisia. Eikä kyse ole välttämättä pelistä vaan saalistamisesta. Annie, seitsemäntoista ja puoli, on vielä lapsi, mutta ei pitkään.

Tytön tarina -elokuvan voimakkaimmat kuvat saavat ihmettelemään, miksi Nobel-voittaja Annie Ernaux’n runsaasta tuotannosta on tulkittu elokuviksi vain muutama teos. 

Oudolta se vaikuttaa myös siksi, että Ernaux on Ranskan arvostetuimpia kirjailijoita: hän julkaisi esikoisromaaninsa jo vuonna 1974 ja Vuodet (Gallimard, 2008) voitti useita maan tärkeitä kirjallisuuspalkintoja. (Vuodet on julkaistu suomeksi 2021, suomentajana Lotta Toivanen ja kustantajana Gummerus.)

Romaaneissa on voimakasta ihmissuhteiden dramatiikkaa, autofiktion paljastavuutta ja häpeän käsittelyä. 

Vaikeus taitaa piillä juuri siinä.

Paljastaessaan yhteiskunnan normeja ja valta-asetelmia kokemustensa kautta Ernaux ei kirjoita tunnustuksellisesti vaan viileällä etäisyydellä ja välttäen tunnekuohut.

”Ehkä Ernaux'hon ei tartuttu, koska häntä pidettiin liian haastavana. Hänen romaaneissaan ei ole dialogia ja moni elokuvantekijä voi pitää sellaista ohuena kerrontana”, uusimman Ernaux-sovituksen tehnyt Judith Godrèche sanoo.

Godrèchellä oli takanaan pitkä ura näyttelijänä sekä Ranskassa menestyneen Icon of French Cinema -satiirisarjan ohjaajana ja käsikirjoittajana, kun hän etsi aihetta elokuvalle.

Tuttava suositteli lukemaan Ernaux’n Tytön tarinan (Gallimard 2016, Toivasen suomennos Gummeruksen kustantamana julkaistiin tänä vuonna). Se oli siinä.

Esteeksi ei muodostunut sekään, että noin 130-sivuinen romaani oli jopa Ernaux’n teokseksi poikkeuksellisen tiivis ja pelkistetty.

”Oli heti selvää, että haluan tehdä tämän”, Godrèche sanoo.

”Myös siksi, että Tytön tarina kertoo, miten Ernaux'sta tuli kirjailija. Romaanin lopussa hän kirjoittaa ensimmäisen romaaninsa ensimmäisen sivun. Siinä on toivoa. Vaikka kävisi läpi rankkoja asioita elämässään, voi kerätä voimaa ja löytää oman äänensä.”

ERNAUX muistelee Tytön tarina -romaanissa kesää 1958. Kesäleirin ohjaajana romaanin Annie, pienen sekatavarakaupan omistajien tytär, tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Muut ikäiset ja vähän vanhemmat ohjaajat tulevat jännittävämmästä maailmasta, Annie pienestä kylästä.

Suuret odotukset hapantuvat yhä syvemmäksi alemmuudentunteeksi. Toiset tytöt tietävät enemmän musiikista, vaatteista, miehistä ja seksistä.

Annie haluaa kuulua joukkoon. Hän yrittää nostaa asemaansa pienillä valheilla ja epäonnistuu.

Leirin useita vuosia vanhempi pääohjaaja lähestyy Annieta. Seksikokemus on nöyryyttävä. Sen jälkeen Annie kokee olevansa leirillä vielä huonommassa sosiaalisessa asemassa, mutta jatkaa yrittämistä. Hän uskoo, että kyse oli rakkaudesta.

Sana leviää ja Anniesta tulee suoran pilkan kohde. Jo aiemmin hänelle on naurettu selän takana niin, että hän sen kyllä kuulee.

Romaani ei kuitenkaan ole teini-ikäisen Annien tarina, vaan kertoja on Annie Ernaux vuosikymmeniä myöhemmin. 

Hän muistelee, ihmettelee, yrittää ymmärtää ja kirjoittaa nuoresta itsestään kolmannessa persoonassa. Kuka oli tuo ihminen?

Tytön tarinassa ei käytetä sanaa raiskaus. Ernaux ei käyttänyt sitä haastatteluissakaan kirjan ilmestyttyä.

Vasta neljä vuotta myöhemmin France Culture -radiokanavan haastattelussa kirjailija sanoi ääneen, mitä hänelle tapahtui kesällä 1958.

”Hänen piti käsitellä asiaa yli 60 vuotta, kantaa kaikkien vuosien ajan sisällään epävarmuus siitä, ettei hän ole lainkaan syyllinen siihen, mitä hänelle tapahtui.”

Aiempien Ernaux-filmatisointien vähäistä määrää selittää Godrèchen mukaan myös kirjailijan haluttomuus luovuttaa teostensa oikeuksia. (Merkittävin filmatisointi on alun perin vuonna 2000 ilmestyneeseen Tapaus-romaaniin pohjautuva Audrey Diwanin ohjaama The Happening, joka voitti Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan vuonna 2021. Sitä ei levitetty Suomen elokuvateattereissa.)

Niinpä Godrèche tapasi Ernaux'n tämän kotona. Ernaux asuu Cergyssä, työväenluokkaisessa pienessä kaupungissa Pariisin luoteispuolella. Hän osti sieltä talon kirjailijanuransa alussa 1970-luvulla, eikä vaurastuttuaan muuttanut pois.

”En tiedä kuinka moni Nobel-voittaja tai muuten jokaiselle kielelle käännetty kirjailija asuisi Cergyn kaltaisessa paikassa. Hän voisi asua Pariisin hienoimmissa kaupunginosissa ja katsella luksuskodin ikkunasta Saint-Sulpicen suihkulähdettä. Hänessä on tällaista tinkimättömyyttä ja hän on tiiviisti kiinni juurissaan.”

Menestyksestään huolimatta Ernaux käyttää edelleen paikallisjunaa, ja tämän ranskalaisittain merkityksellisen seikan Godrèche näyttää elokuvan nykyaikaan sijoittuvassa kehyskertomuksessa.

ERNAUX'N mukaan merkityksellistä ei ole se, mitä meille on tapahtunut vaan se, miten myöhemmin käsittelemme meille tapahtuneita asioita.

Godrèchen mukaan se on noin lausuttuna hieman romanttinen ajatus, jonka takana on kirjailijan elämän mittainen prosessi oman henkilöhistoriansa vaikeiden asioiden ilmaisemiseksi.

”Hän ajattelee asioiden tapahtuneen, jotta hän voisi kirjoittaa niistä. Jos hän ei kirjoita, nuo asiat eivät koskaan tapahtuneet. Tytön tarinan aihe vaivasi häntä pitkään. Hänelle oli erittäin tärkeää kirjoittaa se ennen miehen [raiskaajan] kuolemaa. Vuosien ajan hän yritti eikä kyennyt. Sitten hän vakuuttui, että mies kuolee pian. Hän googlasi jatkuvasti miehen nimeä. Häntä jännitti, ehditäänkö kirja julkaista ennen kuin mies kuolee.”

Se ei ollut kosto. Romaanin perusteella miestä ei voi tunnistaa.

”Hän vain todella halusi, että mies lukisi sen. Tuntuu häkellyttävältä, että Annie Ernaux googlaa miehen nimeä vuodesta toiseen, pohtii vanhenevansa itse ja tietää miehen olevan häntä itseään kymmenen vuotta vanhempi, ja ajattelee, että lukiessaan romaanin mies vihdoin saisi tietää, millainen hänen tekonsa on ollut.”

Godrèche myös kysyi suoraan, millainen oli prosessi, jossa Ernaux hyväksyi, että kyseessä oli ollut raiskaus.

”Hän ei olisi itse ottanut sitä puheeksi”, Godrèche sanoo.

Eikä Ernaux’lla ollut sanoja valmiina.

Se oli paljastavaa ja surullista. Ernaux’n kirjalliselle tyylille ominaista on häpeästä kieltäytyminen, ja silti hän itse koki asiasta puhumisen hankalaksi.

”Me tunnemme olevamme itse vastuussa siitä, mitä meille tapahtuu. Vielä kahdeksankymppisenä Ernaux yrittää vapauttaa itseään tästä suurimmasta häpeästä.”

KUN Godrèche saapui Cannesiin Tytön tarina -elokuvan maailmanensi-iltaan, ei kyse ollut vain odotetun romaanifilmatisoinnin juhlistamisesta.

Godrèchesta tuli Ranskan medioissa elokuva-alan metoo-liikehdinnän keulakuva, kun hän kertoi joutuneensa alaikäisenä näyttelijänä elokuvaohjaajien seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Alkuvuodesta 2024 hän teki heistä rikosilmoitukset.

Metoon ensimmäinen aalto vuonna 2017 oli Ranskassa korviasärkevän hiljainen. Godrèchen julkitulo oli monella tapaa järisyttävä. 

Hän nimesi kaksi erittäin tunnettua ja palkittua miesohjaajaa, kertoi tarkkaan tapahtumista, esiintyi mediassa ja käynnisti juridiset toimenpiteet.

Vain kolme päivää ennen Tytön tarinan Cannesin näytöstä Ranskan parlamentin alahuone otti käsittelyyn lakiehdotuksen, jonka valmistelussa oli kuultu Godrèchea ja 350:a muuta henkilöä. Lakiehdotuksen tavoitteina ovat muun muassa lasten aseman suojeleminen kulttuurialoilla, intiimikohtausten kuvaamisen olosuhteiden parantaminen sekä roolittamistilanteiden asiallisuuden takaaminen.

Godrèche käytti ääntään, kun harva uskalsi. Nyt hän haluaa painottaa, että edistys Ranskassa on tapahtunut yhteisen työn kautta.

”Yhden ihmisen ikonisoiminen on vaarallista. Se tekee muut näkymättömiksi, poistaa heidän vuosien työnsä. Puhutaan vaikka Adèle Haenelista”, Godrèche sanoo.

Haenel, joka tunnetaan muun muassa Nuoren naisen muotokuva -elokuvan pääosasta, kertoi julkisuudessa vuonna 2019, miten ohjaaja Christophe Ruggia oli käyttänyt häntä hyväksi 12–15-vuotiaana.

Haenel ilmoitti, ettei tee rikosilmoitusta, koska se ei johtaisi Ranskassa mihinkään. Julkinen paine johti poliisitutkintaan ja vuonna 2025 Ruggia sai kahden vuoden ehdollisen vankilatuomion.

Vuonna 2020 Haenel sai César-palkinnon eli Ranskan Jussin parhaasta naispääosasta. Haenel ilmoitti kuitenkin lopettavansa näyttelemisen. Päätös on pitänyt.

Oikeusprosessit ohjaajia vastaan ovat kesken. Godrèche on kertonut Benoit Jacquot’n raiskanneen hänet hyväksikäyttösuhteessa, joka alkoi hänen ollessaan oli 14-vuotias.

Hyväksikäyttöä jatkui neljän vuoden ajan. Jacquot ohjasi Godrèchea kahdessa elokuvassa.

Jacques Doillon käytti asemaansa räikeästi hyväksi, kun Godrèche näytteli 15-vuotiaana pääosaa tämän elokuvassa La Fille de 15 ans. Kuvauspäivänä Doillon ilmoitti erottaneensa näyttelijän, jonka kanssa Godrèchen piti tehdä seksikohtaus. Roolin otti Doillon, joka kouri yläosatonta Godrèchea kameran edessä.

Toukokuussa 2025 Godrèche kertoi Canal+-kanavan keskusteluohjelmassa elokuvaroolitarjousten loppuneen edellisvuonna kuin seinään, kun hänestä tuli ”metoo-liikkeen synonyymi”.

Taakka on muuttanut muotoaan kotimaassa nyt, kun Godrèche tekee uraa ohjaajana.

”Kun ranskalaiset journalistit menevät katsomaan elokuvaani, he näkevät sen persoonani kautta: kuka olen, mitä tein ja mitä sanoin.”

Teos jää silloin kuohujen alle ja tekijänsä varjoon, todisteeksi tai osoitukseksi hänen tosielämän asemastaan. Se on rinnasteista tavalle, jossa hyväksikäyttöön tai rikoksiin syyllistyneiden miestaiteilijoiden kohdalla kysytään, voiko teosta erottaa tekijästä. Ero vain on siinä, että heidän elokuvillaan on usein jo vakiintunut asema, ne ovat kaikkien hyväksymiä taideteoksia. Godrèchella on todistustaakka: rajoittuuko elokuvan arvo siihen, että tekijä on ollut muuten rohkea tai äänekäs.

”Tämä on monimutkaista ja ymmärrän, että asia on näin, mutta joskus toivon, että ohjaamassani elokuvassa olisi jonkun toisen nimi. Enkä tietenkään voi valittaa, sillä olen nyt hyvin etuoikeutettu, kun saan tehdä elokuvia.”

ERNAUX'N romaani kertoo ikään kuin kahdesta ihmisestä. Teinityttö ja nainen, joka hänestä tuli ja joka tytöstä kirjoittaa, käyvät dialogia, vaikka toinen ei vastaa.

Elokuvassa näkökulmaero piti käsitellä eri tavalla.

Sen kerronnassa muodon täytyy olla ”me”, Godrèche kuvailee.

”Me” olemme me katsojat, jotka todistajina pääsemme toisen ihmisen maailmaan ja kokemukseen.

Tapahtumia ei nähdä Annien silmin, mutta hän on aina läsnä kuvassa.

”Eikä Annieta koskaan nähdä sen miehen silmin, jonka kanssa hän saa ensimmäisen seksuaalisen kokemuksensa.”

Tuo yksityisen ja yleisen kohtaaminen ei ole ainoastaan käänteentekevä kohtaus elokuvassa. Sukupuolielämän aloittamisen hetki Ernaux’n nuoruudessa oli käänne, jonka jälkeen nuori nainen menetti suurimman osan kehonsa päätäntävallasta, hän on itse todennut.

Intiimikohtausten kuvaaminen edellytti pitkää Godrèchelta pohdintaa kameran paikasta.

”Seksuaaliväkivallan kuvaaminen feministisellä katseella on suuri haaste. Kuvausten piti olla ehdottoman turvallinen tila. Harjoittelimme läheisyyskoordinaattorin kanssa päiväkaupalla. Kuvat suunniteltiin sentin tarkkuudella etukäteen”, hän sanoo.

”En halunnut kenenkään voivan heijastaa fantasioitaan näihin kuviin.”

Intiimikohtaukseen oli varattu kaksi kuvauspäivää. Enempään ei ollut varaa, eikä storyboard-piirtäjään, joka olisi voinut tehdä suunnittelusta helpompaa. Godrèchea harmittaa resurssien niukkuus.

Kohtauksesta syntyvä vaikutelma on elokuvan ydintä: jos tavoiteltua tunnelmaa ei saavuteta, koko tarina jää puolitiehen. Piti luoda samastuttava tilanne, jossa olet seurannut toista ihmistä huoneeseen, makaat sängyllä, asiat tapahtuvat ja oma kokemus on ernaux’laisittain ainoastaan pään sisäinen.

”Miten se kuvataan? Halusin välittää kokemuksen, jossa mieli erkaantuu kehosta, kuvaamatta kehoja ja tirkistelemättä. Eva Victorin elokuvassa Sorry, Baby se käsitellään päähenkilön kuvalla sekä näyttämällä miten aika kuluu, hän poistuu talosta ja kerronta keskittyy seurauksiin. Myös Annie Ernaux’lle tärkeintä ovat seuraukset.”

KEHYSTARINAN kirjailja-Ernaux’na nähdään Valérie Dréville. Pääosaa, nuorta Annieta esittävä Tess Bartholowemy on Godrèchen tytär.

Ohjaaja myöntää asian herättäneen kysymyksiä: halusiko Bartholowemy todella roolin, oliko rahoittajilla epäluuloja, miten tuottajat suhtautuvat valintaan?

”Minulle tärkeintä oli Annien mielipide. Halusin hänen hyväksyvän näyttelijävalinnan. Kävin näyttämässä kaikkien pääosan näyttelijäehdokkaiden koekuvausnauhat hänelle. Tessin kohdalla hän sanoi, että hän se on. Annie ei tiennyt, että Tess on lapseni.”

Näyttelijöiden hyväksyttäminen Ernaux’lla oli paitsi kunnioitusta myös tapa ennakoida omaa painetta.

”Halusin hänen olevan mahdollisimman tietoinen kaikista valinnoistani, niin etten vain menisi näyttämään valmista elokuvaa ja kaikki valkenisi hänelle vasta silloin. Hänen mielipiteittensä kuuleminen vähensi omaa stressitasoani.”

Se oli siis itsekäs ratkaisu, Godrèche täsmentää.

Hän halusi myös antaa tyttärelleen mahdollisuuden kokea ensimmäisessä elokuvapääroolissaan työskentelyilmapiirin, jossa ohjaaja kuuntelee työryhmää ja kaikilla on turvallinen olo.

”Tämä on ammatti, ja tässä työssä on sääntöjä. Elokuvaa tehdessämme olimme feministinen perhe, jossa jotain välittyy Annie Ernaux’n, minun ja Tessin välillä.”

Elokuvat ovat aina poliittisia, ja jokainen, jolla on etuoikeus tehdä elokuvaa, kantaa poliittisen vastuun, Godrèche on sanonut.

”Nähdyksi tulemisen kokemus parantaa. Samastuttavilla tarinoilla on parantava vaikutus”, hän sanoo.

Cannesin julkisuuspyörteissä Godrèche ihaili tapaa, jolla Tytön tarinan nuoret näyttelijät puhuivat. Tuntui kuin elettäisiin todellakin uutta aikaa.

”He ovat uuden sukupolven aikuisia. Mietin, mihin minua täällä tarvitaan, voisin vain antaa heidän puhua. He vastasivat todella hyvin kysymyksiin suostumuksesta ja feminismistä, sellaisiin kysymyksiin joista minä ajattelisin, että onpa kimuranttia.”

Ranskassakin ajat muuttuvat.

”Toivon niin. En tiedä olinko vain onnekas, kun löysin juuri heidät, vai onko koko sukupolvi näin terävä.”

Tytön tarina on nähtävissä Helsingin Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalilla syyskuussa.