”Rahan jakaminen on tosi paljon vaikeampaa kuin sen ansaitseminen”


Liisa Suvikumpu, olet Säätiöt ja rahastot ry:n toimitusjohtaja. Mutta kuten eräs Suomussalmelta Helsinkiin taannoin muuttanut kollegani kysyi kaikilta, jotka sanoivat olevansa “graafikoita” – niin “juu juu, mutta mitä nää niinkö teet”?

“Rupattelen erilaisten toimittajien ja monien muidenkin kanssa. Työtäni on auttaa jäsensäätiöitä ja kaikkia suomalaisia säätiöitä tekemään työtänsä mahdollisimman hyvin. Kuulostaa tylsältä, mutta käytännössä olen yleisjantunen, joka kuljeskelee tuntosarvet ojossa ymmärtääkseen mitä maailmassa tapahtuu, jotta noiden säätiöiden eurot vaikuttaisivat paremmin kaikkien ihmisten hyvinvointiin. Ja sitten toisaalta monitoroin sitä, mikä maailmassa menee niin, että minun pitää puolustaa säätiöiden asemaa. Taustaltani olen historiantutkija, ja tein tutkimuksia, kirjoja ja monenmoisia projekteja Veikkauksesta Nokiaan ja ulkoministeriöstä kustantamoihin. Sitä kautta päädyin parin säätiön johtajaksi ja lopulta tänne.”

Paljonko Suomessa on säätiöitä ja mitä niiden rahoilla tehdään?

”Suomessa on 2700 säätiötä. Noin. Tiedämme sen Patentti- ja rekisterihallituksen säätiörekisteristä. Meillä yhdistyksessä on jäseninä niistä alle vähän alle kymmenen prosenttia, tosin meidän jäsenillämme on kaikkien säätiöiden varallisuudesta noin 80 prosenttia. Vuodessa nämä jäsenemme rahoittavat sadalla miljoonalla eurolla lääketieteen tutkimusta, 200 miljoonalla eurolla muuta tieteellistä tutkimusta, ja 85 miljoonaa euroa menee taiteen ja kulttuurin rahoittamiseen.”

Kuinka suomalaiset suhtautuvat säätiöihin ja siihen, mitä ne rahoillaan tekevät?

”Olin keväällä Lissabonissa konferenssissa, jossa oli 850 osallistujaa 44 eri maasta, kaikki säätiöläisiä. Keskusteluissa muunmaalaisten kanssa tuntui siltä, että me suomalaiset todella olemme eliitti- ja herravihaisia. Vaikka enemmistö suomalaisista tutkimusten mukaan luottaa apurahasäätiöihin ja Syöpäsäätiön Roosa nauha -keräys on maan suosituin lahjoituskohde, meillä säätiöiden pitää aivan eri tavalla olla koko ajan perustelemassa olemassaoloaan. Ehkä täällä pitäisi olla kansalaisten kyselytunti, jossa kuka tahansa voisi kysyä, että no vakuuta minut, että miten muka säätiöt on vaikuttaneet just mun elämään. Uskaltaisin sanoa, että viiden minuutin haastattelemisella saisin ongittua kysyjälle kolme säätiötä, jotka ovat vaikuttaneet suoraan hänen elämäänsä. Osa on tietysti ilmeisiä: lähes jokaisella suomalaisella on joku läheinen, joka on joko sairastunut syöpään tai kuollut sydän- ja verisuonitauteihin.”

Itse keksi yhtään suomalaista taiteilijaa, joka ei ajattelisi, että teidän pitäisi rahoittaa hänen työtään.

Viime kädessähän aina on kysymys siitä, että miten ylipäätään tämän pikkuruisen maan ja kielialueen vähät varat tulisi käyttää. En ole koskaan saanut keneltäkään ihmiseltä vastausta siihen, että mikä olisi Suomessa oikea määrä kokopäiväisiä kirjailijoita – jos nyt pidetään kirjallisuutta esimerkkinä helppouden vuoksi. Sehän liittyy suoraan myöskin siihen, että paljonko sitten säätiöiden pitäisi allokoida varojaan kirjailijoille, lähestytäänkö me taiteilijapalkkaa vai lähestytäänkö me perustuloa? Nämä ovat intellektuaalisesti aivan äärettömän kiinnostavia kysymyksiä, mutta eivät helppoja. Miten tämä menisi skenaarioiden maailmassa: sanottaisiinko vaikka, että Suomessa olisi hyvä olla 80 kokopäivätoimista kirjailijaa?”

Itse asiassa 40 riittäisi varsin hyvin.

”Mä olinkin kiltti, kun sinä olet itsekin myös kirjailija.”

Pikemminkin jouduin kirjailijaksi, mutta voidaan puhua siitä toiste. En myöskään kyllä lue keksimäkirjallisuutta eli romaaneja. Tai katso elokuvia, paitsi puolison mieliksi.

”Kun tein historiantutkimuksen väitöskirjaani – joka on sieltä muinaisilta ajoilta – minulle jäi voimakkaasti mieleen Johannes Takanen. Hän oli ensimmäinen suomalaisen kansan parista noussut kuvanveistäjä, joka esimerkiksi voitti keisari Aleksanteri II:n monumenttikilpailun 1800-luvun lopulla. Takanen asui lopulta Roomassa pitkään ja joutui sellaiseen omituiseen tilanteeseen, että hän oli kaikkien fennomaanien suuri suosikki – kun hän oli siellä Virolahdella savesta muovaillut ensimmäiset teoksensa. Mutta kun hän pääsee maailmanmaineeseen ja Kööpenhaminan kautta Roomaan, niin hän integroituu liikaa sinne Italiaan. Eli hänellä ei ollut täällä Suomessa oikeata tukiverkostoa, kuten kaikilla sen ajan taiteilijoilla oli pakko olla. Vain eräs kauppias Victor Hoving, joka sparraili Takasta ja kävi tämän kanssa kirjeenvaihtoa. Ja kun Takasen rahat olivat aivan loppu, hän teki lähinnä hanttihommia eli muovaili pieniä pystejä, jollaisia vain muutamalla harvalla suomalaisella oli varaa ostaa lipastonsa päälle. Takasta ahdisti tehdä niitä ja hän kirjoittikin Hovingille: ’Pittäkö minun tehdä ukkoloi?’ Takanen kuoli keuhkotautiinsa pennittömänä, mutta Suomessa häntä ylistettiin, koska hän oli tehnyt Rebekat kaivolla ja näin.” [Rebekka kaivolla on Takasen veistos vuodelta 1877.  Se levisi kipsijäljennöksenä moniin suomalaiskoteihin.]”

Miksi muuten ne loput säätiöt eivät halua leikkiä sinun kanssasi?

”Emme voi ottaa jäseneksi sääntöjemme mukaan kuin apurahaa jakavia säätiöitä. Ne muut ovat toiminnallisia eli sellaisia kuin vaikka Kansallisoopperan säätiö. Tai Diakonissalaitos, joka auttaa muun muassa eri tavoin yhteiskunnan kaikkein heikompiosaisia.”

Minut muuten palkattiin Diakonissalaitoksen Viesti-lehden päätoimittajaksi, mutta minun päätoimittaja-aikanani tuo toistasataa vuotta ilmestynyt lehti päätettiin lopettaa.

”Ihan siis record se on sekin.”

Joo, isoja juttuja.

”Jäi sanomatta alun tilastoissa, että säätiöt rahoittavat vuosittain 150 miljoonalla eurolla kansalaistoimintaa, joka on siis tosi iso kakku. Tiedätkö: mummo saa aamupuuroa seuraintalolla, kun säätiö rahoittaa. Syrjäseudun alakoululaiset tekevät luokkaretken Helsingin museoihin, kun säätiö rahoittaa. Pikkukunnan kesäteatteri katetaan, kun säätiö rahoittaa.”

Jonkun peruskysymyksen olin tästä miettinyt… Että kun se kenttä on niin kirjava, niin mistä sitten vetää perustelut ja päättää, ketä tai mitä taidetta rahoitetaan?

”Noloimpia hetkiäni tässä säätiötyössäni oli se, kun järjestimme ensimmäisiä kertoja täällä Suomessa kansainvälisen Säätiöpäivän tapahtumaa. Marssitimme Sanomatalon aulaan nuorten balettiryhmää Kansallisoopperasta, oli sellistiä, oli rap-artisti ja DJ osana hänen show’taan. Koneen Säätiö oli keksinyt hyvän idean, että sinä päivänä jaetaan ikään kuin pop-up-apurahoja, joita haetaan esittelemällä projekti koko säätiön hallitukselle. No, tämä DJ tulee innoissaan Sanomataloon vähän ennen keikkaa tekemään soundcheckiä ja kysyy minulta, että koska alkaa se Koneen Säätiön apurahojen hakumahdollisuus. Sanoin, että et sinä nyt ehdi sinne, että se homma on Tehtaankadulla, mutta että ’ei se mitään, ne olisi ollut suurimmillaankin korkeintaan viissataa euroa nää pika-apurahat’. Tämä ihminen katsoi minua kuin halpaa makkaraa ja sanoi: ’Ootsä tosissas? Tajuatko sä mitä se 500 euroa olisi merkinnyt mun seuraavalle proggikselle?’”

Well done.

”En ikinä enää ole sanomassa kenellekään säätiölle, että älkää antako pikkurahoja,  vaan vain isoja pitkäkestoisia apurahoja. Koska aina siellä on joku tuleva sibelius, joka sitten tekee tuolla maailmalla jotain aivan spektakulääriä. Mutta miten sitten tähän yhdistetään se, että saataisiin näistä säätiöiden ja rahastojen rahoista tehokkuutta ja vaikuttavuutta irti, jota kuitenkin pitää osoittaa suurelle yleisölle, poliitikoille, verottajalle ja tilintarkastajille – mikä on siis varsin kohtuullista. Mutta se skaala on niin laaja: lähdetään koululaisten kevätjuhlien satasen stipendeistä, joista moni tulee meidän jäsensäätiöiltä. Ja Suomen suurin yksittäinen säätiöiden rahoituspäätös on kai edelleenkin Jane ja Aatos Erkon säätiön päätös rahoittaa Tanssin talo.”

Vaikuttavuuden arviointihan on tunnetusti aika vaikeaa.

”Tavallaan rahan jakaminen on tosi paljon vaikeampaa kuin sen ansaitseminen. Sinulla on rinnakkain aina enemmän rahan briljantisti ansaitsevia hakijoita kuin jaettavaa rahaa. Miten pystyt valitsemaan? Miten laittaa appelsiinit ja bensatankit vierekkäin?”

Ei varmaan kauhean helposti.

”Kun säätiöiden tutkimusrahoituspäätöksiä tai jonkun tietyn taideprojektin tukemista ivataan, että ei kannata juuri tuohon laittaa rahaa, niin olen kysynyt esimerkiksi, että miten perusteltiin aikoinaan Puolustusvoimille ostettujen Hornet-koneiden määrä? Miksi niitä ei voinut olla kolme vähemmän? Mihin vaikuttavuuteen juuri se valittu määrä perustui? Tätä minä olen kysynyt toimittajilta, että miksi samoja kysymyksiä ei kysytä eri konteksteissa. Harva on osannut vastata. Jotain tällaista taistelua mä täällä teen ja käyn.”

Millaisen puolustustaistelun olet voittanut?

”Toistuvaa on esimerkiksi osinkojen lähdeveron asettaminen yleishyödyllisille yhteisöille. Jokainen puolue vuorollaan on ollut valmis asettamaan sen. Se on ärsyttävää, koska he kaikki tietävät, että se ei tutkitusti [VM 2021:31] toisi mitään lopullista hyvää. Säätiöt rahoittavat jo nyt sitä samaa, mitä niillä verorahoilla sitten rahoitettaisiin. Se on ihan sairaan huono idea, koska säätiöthän ovat varainhoitajina parhaimmillaan: niiden sijoitushorisontti on oikeasti se parituhatta vuotta. Jos nyt katsoo vaikka valtion taide- ja kulttuurirahoitusta, niin miten se paranisi sen vuoksi, että säätiöiltä verotetaan niiden omistusten tuottoja ja kierrätetään sama raha OKM:n ylityöllistettyjen virkamiesten kautta? En ole koskaan ymmärtänyt tätä suomalaisten käsittämätöntä ajatusta, että julkinen raha on jotenkin pyhempää ja puhtaampaa kuin yksityinen. On se sitten yrityksiltä tai säätiöiltä.” 

Tietysti on sitten näitä Nuorisosäätiöitä…

”Niin tai tuoreeltaan Aivoliitto, jonka sijoituspäätökset nostivat minussakin sellaisen terveen epäluulon. Se on juuri tuota samaa juurta. Mä ymmärrän sen ihan hyvin, mutta siltikin mietin, eikö niitä voisi jollain aidosti fiksummalla tavalla perata.”

Sellainen kysymys vielä, että oma ensimmäinen kosketukseni säätiökenttään oli tutustuminen Knight Foundationin toimintaan. Heillä oli töissä tällainen Michael, jota kutsuttiin Suomessa nimellä Ritari Ässä. Hänen Kitt-autossaan oli Turbo Boost -nappula. Onko sinun autossasi Turbo Boost?

”Meillä oli vähän autohullu perhe, ja ensimmäinen autoni oli salaa vanhemmiltani ostama vuoden 1976 vuosimallin Morris Mini. Kyllä näen mielessäni, että se postilaatikon keltainen Mini tulisi sieltä Foundationin rekasta.” 

Niin just.

”Mutta itse asiassa siinä Turbo Boost -nappulassa lukisikin ’pitkäjänteinen strateginen rahoitus’. Tiedätkö, että kun muut painavat jarrua, säätiöt panevat lisää euroja peliin, aina oikeisiin kohteisiin ja hulluna pystyvät kasvattamaan ja ennen kaikkea vivuttamaan niin sitten siinä… Joo. Ei. Pystyisin viemään tämän metaforan aika pitkälle, mutta ei tämä oikein lennä.”

Itselläni on myös taipumus jatkaa liian pitkään jotain juttua, niin ettei se ole naurattanut ketään muuta enää pitkään aikaan.

”Mutta kyllä minunkin hiukseni voisivat olla samanlaisella säkkärällä kuin David Hasselhoffilla.”

Eikä se olisi tietenkään pröystäilevä auto, ettei tule väärää mielikuvaa.

”Se minun Minini oli oikeasti kansanomainen auto. Koska siinä ei toiminut bensamittari, se jätti minut kerran Mäkelänkadulle pahimpaan ruuhka-aikaan, ja pian jostain ilmestyi näppäriä nuoria miehiä sadunomaisesti kantamaan sen auton kadun reunaan. Että se osallisti koko kansaa…”

Sait liitettyä tuonkin tähän.

”Pystyn jatkamaan tätä tosi pitkään.”

Mennään kuitenkin eteenpäin. Onko säätiöillä mitään kykyä uudistua?

”Lavea kysymys. Jokainen tavallaan. Mutta säätiöthän ovat hyviä uudistumaan. Ainakin meidän jäsenemme ovat esimerkiksi sitoutuneet noudattamaan hyvää hallintotapaa, suurimmalla osalla on hallitusten jäsenillä määräkaudet tai sitten ikäpykälä, jolloin tapahtuu luontaista uudistumista. Ja yleensä mitä enemmän heillä on fyrkkaa, sitä enemmän he haluavat, että sillä rahalla syntyy oikeata muutosta. Siksi he esimerkiksi tekevät koko ajan enemmän yhteistyötä fiksujen tahojen kanssa ja kysyvät, mitä heidän pitäisi tehdä. Sen sijaan, että kuvittelisivat itse tietävänsä. Yhä enemmän on alettu puhua myös taseen toisesta puolesta. Voitaisiinko apurahojen sijaan tehdä sijoituksia, joilla olisi vaikuttavuutta? Mitä se tarkoittaisi taiteen kentällä? Voisiko joku säätiö taiteilijaensemblen kahden vuoden maakuntakiertueen rahoittamisen sijaan pääomittaa heidän toimintaansa niin, että nämä taiteilijat pystyisivät saamaan tuloja ilman, että heidän olisi pakko elää missään kalenteritaloudessa? Jos toisessa päässä tekijöille on ihan sama vaikka katsojia olisi kaksi, koska taiteen itseisarvo, niin toisessa päässä olisi mekanismi, että lipputuloille jyrkkä jees, että saatte lisää rahaa myös rahoittajilta, jos teette taidetta, joka vetoaa yleisöön. Shocking! Niin tällaistakin uudistumista.”

Kuulostaa kaupalliselta eli epäilyttävältä!

”Olen tietenkin vankkumaton taiteen itseisarvon kannattaja. Mutta nykyinen sivistyskeskustelu… Koska olen lähdefetisisti, niin haluaisin, että joku tekisi tutkimuksen, jossa olisi rahanarvokertoimilla korjatut vertailut siitä, miten millekin luovalle alalle on rahaa annettu, miten se on ajan saatossa muuttunut ja missä se näkyy? Tietenkin ajattelen, että tällä hetkellä säätiöt ovat viimeisiä takaajia siinä, että meillä on edes jonkinlaista sivistystä, joka minulle merkitsee sitä, että meillä on vapautta tehdä sellaista tiedettä ja taidetta kuin sen alan asiantuntijat, tekijät ja tutkijat haluavat tehdä. Se taas mahdollistaa meille taviksille ja kaikille saada lisää tutkittua tietoa tai uudenlaista maailmantulkintaa taiteellisten teosten kautta, mikä tekee meistä kaikista enemmän ihmisiä. Hyvää elämää tässä tavoitellaan kaikille. Sekä verorahoilla että yksityisellä rahalla.”