Pohjoisen äänekäs ulottuvuus

”Oltiin pyöritty samoissa baareissa ja bändien keikoilla. He olivat sitä mieltä, että olin kova huutamaan, ja pyysivät minut mukaan treeneihin”, laulaja J. A. Mäki muistelee Radiopuhelinten ensiaskelia vuonna 1986.

Mäen kovaääniseen lauluun Ei!Ei-bändissä olivat kiinnittäneet huomiota kitaristi Jarno Mällinen ja rumpali Jyrki Raatikainen. He halusivat uudistaa edellisen bändinsä Kansanturvamusiikkikomission soundia.

Radiopuhelinten perustamisesta on nyt kulunut 40 vuotta. Se ei ole ainoa bändi, jonka takia Oulu tunnetaan erityisen äänekkään rockmusiikin keskuksena. Mutta se on niistä tunnetuin ja paras.

Radiopuhelimet on myös pitkäikäisimpiä nykyisin toimivia suomalaisia bändejä, kun muut, vanhempaa vaihtoehtorockin kermaa edustavat 22-Pistepirkko (1980–2024) ja Shadowplay (1982–2025) ovat lopettaneet hiljattain ja entinen punkbändi Eppu Normaalikin (1976–2026) vetelee viimeisiään. Radiopuhelimet ei ole pitänyt koskaan edes taukoa.

Toki muun muassa Tuomari Nurmio, Kauko Röyhkä ja Ismo Alanko ovat tehneet musiikkia pitempään, mutta heidän yhtyeensä ovat vaihtuneet moneen kertaan.

Alkuaikoina varsinkin basistit vaihtuivat Radiopuhelimissa, mutta nyt se on soittanut samalla kokoonpanolla jo 30 vuotta. Uusin tulokas on kitaristi Ray Katz, joka liittyi mukaan 1996. Antti Annunen on soittanut bassoa vuodesta 1993. Mäki, Mällinen ja Raatikainen ovat olleet mukana alusta asti.

”Kansanturvamusiikkikomission tyylistä oli tullut minulle umpikuja. Ei syntynyt enää nokkelia hc-biisejä. Minä ja Raatikainen puhuttiin, että pannaan pystyyn uusi bändi ja palataan nollapisteeseen. Aluksi soitettiin mitä riffejä mieleen tuli. Into löytyi uudestaan”, Mällinen sanoo.

TUO into pohjasi primitivistisen amerikkalaisen musiikin yhteiseen diggailuun: Iggy Pop & Stooges, Captain Beefheart ja Velvet Underground tulevat Mäelle päällimmäisinä mieleen. Sekä hän että Mällinen sanovat, että juuri musiikki on pitänyt bändin kasassa.

”Ajan mittaan on opittu tuntemaan toisemme ja ystävystyttykin, mutta on matkalla ollut hankaluuksiakin. Musiikki on vienyt niiden yli. Kuulemme varmaankin itse enemmän muutoksia kuin muut, mutta bändi on luonnollisesti myös kehittynyt”, Mällinen tuumii.

Moni on tunnistanut raa’an rockin esikuvien vaikutuksen, mutta toisinaan muut vivahteet jäävät niiden varjoon. Rytmisesti Radiopuhelimia on aina notkistanut musta musiikki, varsinkin funk. Sen rooli nousi entistä enemmän esiin, kun Katz tuli mukaan. Aiemmin hän soitti bändissä Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars (1986–1996), jossa funk kuului vielä selvemmin.

Usein kuvitellaan, että kovaäänistä räminää on helppo soittaa. Mutta se käy äkkiä tylsäksi, ellei löydy taitoa tuoda mukaan nyansseja. Aikojen mittaan Radiopuhelimet on kehittynyt aina vain paremmaksi. Toisinaan soitossa voi kuulla jopa jazzia.

”Äänenvoimakkuus ei ole koskaan ollut meille itseisarvo. Se kuulosti ja tuntui hyvältä. Ja Raatikainen rummutti kovaa jo 15-vuotiaana. Jopa akustisesti muiden pitää kuulua Raatikaisen rinnalla. Akustista kitaraa tuntuu hyvältä hakata. Räjähtävä rock on ollut teinistä lähtien läheistä, mutta ei se ole volyymista kiinni”, Mällinen sanoo.

Radiopuhelimet on julkaissut 16 älppäriä. Ei kenenkään maa (2013) on ainoa akustinen albumi, ja myös yksi onnistuneimmista. Sen julkaisukonsertti Helsingissä Aleksanterin teatterissa ei ollut juuri sähköisiä keikkoja hiljaisempi. Vivahteita oli tavallistakin enemmän.

Bändi on hitsaantunut tiiviisti yhteen, mutta konserteissa huomio kiinnittyy usein Mäkeen. Hän on yksi intensiivisimpiä suomalaisia laulajia. Intensiteetissä on samaa kuin Nick Caven esiintymisissä. Maaninen tyyli vaikuttaa äänekkäältä, vaikka Mäki kuiskaisi.

”En tiedä, mitä tapahtuu, kun menen lavalle. Ei siinä ole mitään mystistä tai transsia, mutta on se aivan erilainen tilanne kuin mikään muu. Siinä on yleisön ja bändin välissä. Musiikki tekee tehtävänsä. Äänen pauhu, valot ja haju – siinä on kaikki aistit käytössä. Ajatella tarvitsee aika vähän”, Mäki kuvailee.

Kyllä se vähän transsilta kuulostaa. Ja joskus näyttääkin.

RADIOPUHELINTEN juhlavuosi osuu hetkeen, kun sen kotikaupunki Oulu on Euroopan kulttuuripääkaupunki. Vaihtoehtomusiikin instituutio ja tukipilari edustaa paikallisväriä uuden 2G-festivaalin ohjelmassa (22.–23.5.). Muut esiintyjät tulevat kulttuuripääkaupungin ulkopuolelta.

”Kulttuuripääkaupunkihanke on sateenkaari, jonka alla on paljon tapahtumia. Sen tarkoitus on virkistää Oulun kulttuurielämää pysyvästi”, Mäki sanoo.

Ensi vuonna täyttää 40 vuotta toinenkin oululainen musiikki-instituutio, Mieskuoro Huutajat. Sen johtaja Petri Sirviö arvioi, että kuoron riveissä on huutanut aikojen mittaan yli 200 jäsentä. Nyt aktiivijäseniä on yli 50.

Kuoro on kiertänyt maailmaa laajasti. Äskettäin se palasi Tanskan kiertueelta. Kulttuuripääkaupungin organisaatiokin on käyttänyt sitä edustuskorttina.

”Esiinnyimme sekä uudenvuoden avajaiskonsertissa että avajaisfestivaalilla tammikuussa ja jopa hankkeen hakuvaiheessa tuomaristolle”, Sirviö kertoo.

Radiopuhelimien nykykokoonpanon kaikki jäsenet ovat jossain vaiheessa olleet mukana Huutajissa. Toinen pieni yhtymäkohta on, että Kansanturvamusiikkikomission laulaja Antti Penttilä kehitteli Huutajien ideaa yhdessä Sirviön kanssa.

”Nuorena baarissa saatiin joka ilta hyviä ideoita, jotka unohtuivat seuraavana aamuna, mutta tämä lähti toteutumaan. Hardcore-bändien laulajia kuten Penttilää sanottiin huutajiksi. Hän ehdotti hc-huutajien bändiä, mutta minusta kokonainen kuoro tuntui paremmalta ajatukselta. Huutajat alkoi flash mobina, esiinnyttiin pyytämättä ja yllättäen”, Sirviö muistelee.

Huutajista on kehittynyt aikojen mittaan monitaiteellisia yhteistöitä tekevä kuoro. Viime vuosina se on esiintynyt varsinkin tanssijoiden kanssa. Lokakuussa Huutajat esittää Oulussa flamencotanssija Israel Galvánin ja sinfoniaorkesterin kanssa version Georges Bizet’n Carmen-oopperasta.

Viime vuonna Huutajat esiintyi Galvánin kanssa Helsinki Flamenco Bienalissa. Meno oli huimaa. Aiemmin Huutajat ja Galván ovat esittäneet Carmenia Sevillassa ja Lyonissa. Nyt sekin on osa kulttuuripääkaupungin ohjelmaa, ja puitteet isot.

”Huutajat voi viedä minne vain. Meidän monitaiteellisuutemme ei oikeastaan ole kaukana Radiopuhelinten monialaisesta maailmasta. Mällinen on kirjoittanut kirjoja, Mäki tehnyt sarjakuvia ja bändi esiintynyt teatterissa”, Sirviö huomauttaa.

RADIOPUHELINTEN teatteriura alkoi, kun Esa Kirkkopelto halusi bändin tekemään musiikkia Kostamus-sinfoniaansa vuonna 1996. Se oli Ylioppilasteatterin 70-vuotisjuhlateos.

”Olin silloin Ylioppilasteatterin taiteellinen vastaava. En tiennyt Radiopuhelimista mitään ja jonkun rokkibändin ottaminen mukaan oli minusta helvetin huono ajatus. Kirkkopelto piti onneksi päänsä ja ystävystyin bändin kanssa”, Juha Hurme sanoo.

Sittemmin Hurme perusti Nälkäteatterin ja teki bändin kanssa kaksi näytelmää: Radiopuhelimet (2000) ja Tommi (2005). Hän on tehnyt yhtyeen kanssa myös kaksi kirjaa. Radiopuhelimet (2006) juhlisti bändin 20-vuotisuutta ja huhtikuussa ilmestynyt Radiopuhelimet palasina 40-vuotisuutta.

”Radiopuhelimet oli ensimmäinen kirjani, vaikken kirjoittanut sitä. En halunnut kirjoittaa heistä nytkään. On minun kunnianosoitukseni bändille, että narrasin heidät kertomaan tarinansa itse. Pyysin Mäkeä tekemään ensimmäisistä 20 vuodesta sarjakuvan, koska se vaihe oli jo kerrottu tekstinä ensimmäisessä kirjassa. Koska Mällinen on julkaissut romaaneja, pyysin häntä kirjoittamaan seuraavista 20 vuodesta kaunokirjallisesti.”

Hurme sanookin itseään kirjan ohjaajaksi. Mäen 42-sivuinen sarjakuva on aika poikkeuksellinen bändikuvaus, samoin Mällisen satasivuinen proosateksti. Lisäksi kaikki bändin jäsenet ovat kirjoittaneet lyhyitä tekstejä taiteestaan ja arjestaan.

Radiopuhelimet ei ole ollut itse aloitteellinen juhlavuotensa kanssa. Kirjaa ehdotti Hurme. Keikkoihin on lätkäisty juhlaleima ja äskettäin ilmestyi kokoelmalevy, tupla Kuolemaa karkuun, jossa on 24 biisiä vuosilta 2007–2023. Muuten tämä vuosi on Radiopuhelimille yksi muiden joukossa. Seuraava levy on tekeillä.

Radiopuhelinten levyt on julkaissut melkein 20 vuotta If Society. Sitä pyörittää Mikko Heikkinen, joka muistelee kauniin hartaasti bändin merkitystä itselleen. Radiopuhelimet kolahti nuoreen Heikkiseen sen klassikoihin kuuluvan Jäämeri-levyn kautta (1992). 15 vuotta myöhemmin hän alkoi julkaista yhtyeen levyjä perustamassaan If Societyssä, jonka kauden uusi kokoelma kattaa. 

Hurme puolestaan löysi Radiopuhelimet vasta aikuisena 30 vuotta sitten, mutta hartaus on yhtä syvää.

”Olen sitä ikäpolvea, että rock on kasvattanut minut. Se oli myös porttini kulttuuriin. En vitsaile yhtään, kun sanon, että Radiopuhelimet on maailman paras bändi.”