Onko tekstiä, joka ei ole henkilökohtainen, Maggie Nelson?

Mitä yhteistä on kirjailija Sylvia Plathilla ja muusikko Taylor Swiftillä? 

Ainakin: Maggie Nelson.

Esseekirjasessaan The Slicks – On Sylvia Plath and Taylor Swift (Fern Press, 2025) Nelson ajattelee noita kahta yhdessä. The Slicks ei ole taidekritiikkiä, eikä toisaalta ole juuri väliä sillä, onko lukijalla omaa suhdetta kohteisiin. Kirja tutkii ennen muuta Plathin ja Swiftiin kulttuurista vastaanottoa. Toinen on köyhä ja kärsivä runoilija 1900-luvulta, toinen megaluokan poptähti 2000-luvulta, mutta Nelson poimii yhtäläisyyksiä. Molemmilla naisilla on häpeilemätön nälkä saada taiteellaan mainetta ja kunniaa. Molemmat kirjoittavat eletystä elämästään ja tekevät yksityistä julkiseksi. Ja molempien töiden henkilökohtaisuus on herättänyt sekä maanista ihailua että ärtymystä. 

NELSON VASTAA videopuheluun kotoaan Kaliforniasta. Siellä hän työstää parhaillaan seuraavaa kirjaansa. Se on aivan alussa, eikä hän tiedä vielä mihin se menee. Se tiedetään, että kirja ei ole fiktiota. Nelson ei ole koskaan kokenut halua tai tarvetta keksiä hahmoja tai tapahtumia. Ja jotakin henkilökohtaista tuossa kirjassa varmaankin tulee olemaan. Nelsonia kun kiinnostaa erityisesti eletty elämä kirjallisuuden välineenä ja aiheena. Kustantamo S&S on julkaissut häneltä viisi suomennettua teosta, kaikki eri tavoin omakohtaisia. Suurena läpimurtona toimi Argonautit, genrerajoja rikkova, syvästi poliittinen, henkilökohtainen, teoreettinen ja ruumiillinen kirja.

”Ihmiset kysyvät minulta usein, että ’miten olet niin rohkea, että voit sanoa noin’ tai että ’miksi ajattelet, että sinun elämäsi on niin tärkeää, että siitä on kirjoitettava useita kirjoja’”, Nelson sanoo. ”Mutta itselleni nuo eivät ole olennaisia kysymyksiä. Minulle tämä on vähän samanlainen juttu kuin että joku on syntynyt rakastamaan musiikkia tai hyväksi tenniksessä tai jotain sellaista.”

Niin, toiset kokevat vetoa eeppisiin tarinoihin ja juonikuvioihin, toiset runouteen. Nelson taipuu kohti kritiikkiä ja teoriaa, sekä tekstejä, joissa kirjoittaja muuntaa elettyä elämää kirjallisuudeksi. Sellainen kirjallisuus ja sen ”sukupuolittuneet ulottuvuudet”, kuten Nelson sanoo, ovat riivanneet häntä oman kirjoittajanelämänsä alusta asti.

Tuon elämän alku sijoittuu 1990-luvulle. Kandintutkielmassaan Nelson tutki 1950- ja 1960-luvun tunnustuksellisia kirjailijoita, eritoten Plathia ja Anne Sextonia. Samaan aikaan yliopistolla ja kirjoittavissa ympyröissä henkilökohtaisen ja poliittisen suhde sähköistyi jälleen kerran. Post-shame environment, hän sanoo. Tuohon häpeänjälkeiseen hetkeen olivat johdattaneet muun muassa kansalaisoikeusliike ja feminismi, joille molemmille henkilökohtaisen ja poliittisen suhde oli tärkeä analyysin väline. Aids-aktivistien ACT UP -liikkeen iskulause kuului: silence = death. Jos tunnustuksellisen kirjallisuuden kertojaminä oli ollut ikään kuin sairas tai syntinen, nyt synti ja salailu hylättiin kaikkinensa.

Kaikki tuo vaikutti Nelsonin omaan autobiografiseen tyyliin. Efekti on lukijalle eriskummallisen vapauttava. Kun Nelson kertoo jotain, mikä tavataan piilottaa, hän tekee sen tavalla, joka ikään kuin olettaa, että kaikki on jo julkiseen piirissä. Argonautit esimerkiksi alkaa anaaliseksillä, mutta kohtauksessa ei ole mitään varsinaisesti paljastavaa. Himo on kirjassa relevantti aihe, jonka kautta maailmaa käsitellään. Ja sitten Wittgensteiniin!

Kolmen vuosikymmenen ajan Nelsonia on riivannut kysymys siitä, missä kertoja loppuu ja kulttuuri alkaa – ja toisin päin. Nyt haastattelussa hän puhuu pitkään innoissaan Jacqueline Rosen kirjasta The Haunting of Sylvia Plath (johon hän viittaa myös The Slicksissä).

”Se oli minulle äärimmäisen tärkeä kirja. Sen sijaan että Plath olisi esitetty potilaana, jota me tulkitsemme tai analysoimme, Rose käänsi asetelman toisin päin. Kirjan nimessä on kaksoismerkitys: Plath oli itse kyllä riivattu – mikä asettaa hänet potilaan asemaan – mutta samalla hän riivaa meitä. Tämä on transferenssia: voimme analysoida sitä, mitä ajattelemme tai teemme suhteessa häneen, ja oppia jotain, ei niinkään hänestä, vaan itsestämme…”

KUN NAINEN AJATTELEE ITSEÄÄN, helposti siinä herää huoli, että se on ainoa asia, jota hän pystyy ajattelemaan. Ja mitä siitä sitten seuraa?

Naisten omaelämäkerrallinen taide herättää aina voimakkaita tunnereaktioita, ja ne toistuvat melko samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, Nelson sanoo. Hän on tutkinut niitä noin 70 vuoden ajalta. Kritiikin perustelut vain vaihtelevat: se mikä 1950-luvulla oli hyvän maun vastaista, oli 1980-luvulla kapitalistista yksilökeskeisyyttä ja 2000-luvulla uusliberalismia (ja ”jotain internetiin liittyvää”, Nelson ironisoi kirjassaan). Mutta ärtymys ja halu osoittaa paikka itseään esittelevälle naiselle säilyy yllättävän samana.

The Slicksissä Nelson kuvaa Swiftin The Tortured Poets Department -levyn ilmestymisen hetkeä vuonna 2024. Samalla kun Swiftin fanit palvoivat hänen henkilökohtaista spektaakkeliaan, taustalla kuului valitus, joka oli Nelsonille tuttu: Tämä käsikirjoitus, jonka voisin tässä vaiheessa kirjoittaa vaikka unissani, oli näkyvissä heti TTPD:n julkaisun jälkeen: rutiininomainen häpäisy siitä, että henkilökohtainen tehdään julkiseksi; vaatimukset, että taiteilijan pitäisi etsiä aiheensa itsensä ulkopuolelta; syytökset siitä, että hänen haavoittuvuutensa on teeskentelyä tai pelkkä manipuloiva markkinointikeino; tuhahduksia itsekeskeisyydestä ja ”editorin tarpeesta”.

Tämä liittyy laajempaan perinteeseen jossa julkinen on miesten valtakuntaa ja yksityinen naisten. Silloinkin kun naiset kirjoittavat fiktiota, oletuksena on, että he eivät pääse itsensä ulkopuolelle, kun taas miehet kirjoittavat maailmasta aina, silloinkin kun teksti on elämäkerrallista. Kun nainen kertoo yksityisestä, se on aina jonkinlaista strippaamista; ekshibitionismia.

Nelson arvelee, että yksi iso ei-ehkä-aina-niin-tiedostettu syy ärtymykseen on hoiva. Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen vaatii monella tavalla enemmän eettisiä pohdintoja kuin fiktio, koska kyseessä ovat todelliset ihmiset. Ei voi kirjoittaa itsestä kirjoittamatta muista. 

”Ja koska toisista huolehtiminen kuuluu naisille, herättää aivan erityistä aggressiota, kun nainen ei huolehdi kunnolla suojelutehtävästään.”

VÄISTÄMÄTTÄ TULEE miettineeksi, puhuuko Nelson tässäkin henkilökohtaisesta käsin. Hänhän on itse tehnyt yksityisasioistaan taidetta.

Tavallaan ei, Nelson vastaa. Tietenkin ilmiö on tuttu, mutta hän sanoo, että ei perehdy omista kirjoistaan käytävään keskusteluun samalla syvällisyydellä. Ennemminkin hän yrittää välttää lukemasta monia reaktioita. Olisi liian suuri vaara ajautua puolustelemaan ja oikeuttamaan itseään, kun jokin osuu kipeästi, ja aina jokin osuu kipeästi, vaikka olisi saanut kaiken.

”Ja ajattelen omalta osaltani – ja niin ajattelevat monet muutkin – että me seisomme meitä edeltäneiden kirjoittajien harteilla: niiden, jotka joutuivat maksamaan paljon kovempaa hintaa siitä, että kertoivat oman totuutensa”, Nelson sanoo. Hän katsoo kirjapinoa vieressään ja luettelee, mitä näkyy: Patti Smithiä, Marguerite Durasia, Annie Ernaux’ta… 

Nelson on kova tekemään kunniaa. Kun lukee hänen haastattelujaan ja artikkeleitaan, on vaikea olla huomaamatta, miten usein niissä annetaan kiitosta jollekulle oppivanhemmalle. 

Se on aika viehättävää. Kiinnostuneet voivat lukea vaikkapa Nelsonin sydämellisen puheen runoilija Eileen Mylesille. Kirjallisen esikuvan astuminen elämään on kuin rakkautta ensisilmäyksellä. Nuori Nelson saa Mylesiltä keinot tehdä tehdä omaa taidettaan. 

Eileenin omintakeinen tapa käyttää henkilökohtaista julkisuudessa tarjosi minulle tavan ajatella henkilökohtaista julkisuudessa; sitä, miten jatkaa oman yksityisyyteni rikkomista työssäni – asia, joka on hyvässä ja pahassa tullut minulta luontevasti  – ilman ”tunnustuksellisuuden” ikiaikaista painolastia…

PARHAILLAAN ELETÄÄN AIKAA, jossa tunnustuksellisten ikiaikaista painolastia taas punnitaan. Omaelämäkerrallisuus ja autofiktio saavat valtavasti huomiota. Nelson sanoo, ettei ole varma, onko se pelkästään hyvä asia. 

”Mutta toisaalta ajattelen – ja tämä oli yksi The Slicksin pääpointeista – että monessa tällaisessa kriittisessä reaktiossa kuuluu avoin tai peitelty halu saada ihmiset vaikenemaan. Tiedätkö, sellainen ’riittää jo’, ’olen saanut tarpeekseni sinusta’...”

Sellaiset reaktiot ovat tavallisia, mutta hän haluaisi olla niiden suhten tarkkana.

”Taustani vuoksi, mutta osin myös ihan eettisenä periaatteena suhtaudun hyvin varoen siihen, jos toivotaan, että toinen ihminen hiljenisi. Koska hiljenemisen vaatimukseen helposti liittyy halu, että hän katoaisi kokonaan.”

Nelson ajattelee, että tekstin laatu ei sinänsä liity sen omakohtaisuuteen. Laaduton teksti on laadutonta muista syistä, ei siksi, että kirjoittaja kehtasi ajatella itseään. Työssään Nelson lukee paljon oppilaiden omaelämäkerrallisia tekstejä. Jos siitä jotain oppii niin sen, että yleissääntöjä kertojaminän käyttöön ei oikein ole, hän sanoo. Ihmiset saavat ihmeellisiä juttuja toimimaan teksteissään, ja joskus mikään ei auta. 

Joitain erityispiirteitä omakohtaisella tekstillä tosin on, ja ne aiheuttavat päänvaivaa kirjoittajalle ja tämän opettajalle tai editorille.

”Usein tekstin kanssa ollaan aivan siinä rajalla, että mitä ihminen pystyy tietämään itsestään. Ja kirjoituksen itseymmärryksen määrä on sellainen juttu, että ihminen ei oikein voi olla muualla kuin siinä, missä on. Jos kuilu, jonka yli lukija näkee asioita, joita kirjoittaja itse ei vielä näe, on liian lavea, se voi tehdä kirjoituksesta epäaidon tuntuisen. Lisäksi siinä toimii sellainen dynamiikka, että kirjoituksessa esiintyvä henkilö, joka ei ole tekijä, herättää aina enemmän myötätuntoa, koska hän ei ole paikalla ja lukija tietää sen. Joten jos kerrot kauheita asioita isästäsi, lukija alkaa tyypillisesti miettiä: ’Mitä isä sanoisi tästä?’ tai ’Vau, tämä henkilö kuulostaa todella vihaiselta. Mitenkähän se on vaikuttanut hänen ja isän suhteeseen?’” 

Pitäisi siis pystyä sekä ilmaisemaan tunteensa että näkemään, miltä sivulla oleva kertojahahmo kuulostaa. Etenkin jälkimmäinen on hankalaa. Toisaalta, jos isästään joka tapauksessa aikoo kirjoittaa, ei se onnistu, ellei ensin kirjoita ilman filttereitä. Tekstin ensimmäisessä versiossa on helposti kaikenlaista huomionkipeyttä ja katkeruutta ja pikkumaista halua näpäyttää, Nelson sanoo. Se ei tarkoita, että pitää lopettaa. Tuossa versiossa tulee usein yksityiskohtia ja konkretiaa, jotka pitää voida huomata. Kun jatkaa tarpeeksi, alkaa selvitä, mistä homma pohjimmiltaan kertoo. 

”Silloin kuilu lukijan ja kertojan välillä alkaa kaventua.”

Nelsonille muoto ja tekstin sointi ovat kaikkein tärkeimpiä, jopa siinä määrin, että usein ne ovat läsnä ennen kuin sisältöä on nimeksikään.

”Aluksi minun pitää tuottaa tarpeeksi kieltä – ihan sama, mistä kieli tulee: unista, tutkimuksesta, kriittisestä ajattelusta, voimakkaista tunteista. Sillä ei oikeastaan ole väliä, koska kun saan tarpeeksi kieltä kasaan, voin alkaa tehdä siitä jotain. Täytyy sallia itsensä kirjoittaa tarpeeksi ja luottaa vain siihen, että kirjoituksessa on jokin syvempi järki.”

ONKO OLEMASSA sellaista kirjoittamista, joka ei ole lainkaan henkilökohtaista? 

Onhan toki, Nelson vastaa nopeasti. ”Chatgpt.” 

Tekoäly on hänestä tehnyt näkyväksi sen, miten paljon ruumiilla on väliä. Lopulta kirjojen idea on, että niitä kirjoittavat lihaa ja verta olevat ihmiset tietyssä paikassa ja hetkessä. Tekijä ei kuollutkaan, tai oikeastaan tekijän kuolevaisuus on koko pointti.

”Ajattelen, että osin koko tämä tekstin minän idea – tai se ajatus, että joku Nietzsche kirjoittaa filosofiaansa tai James Baldwin romaanejaan – liittyy siihen, että on äärimmäisen vaikeaa olla ihmiseläin, joka tietää kuolevansa. Yksi harvoista lohduista tuon asian kanssa on se, että kaikki, mitä olemme tähän mennessä lukeneet, on jonkun sellaisen ihmisen kirjoittamaa, joka oli samassa tilanteessa.”

Pitkään on vallinnut hiljainen sopimus siitä, että mitä ikinä luemmekin – potilaskertomusta tai Sotaa ja rauhaa – teksti on tullut ihmisen kautta. Kun se muuttuu, muuttuu kaikki. Nelson sanoo huomaavansa, että automaatiolla tehty teksti ei kiinnosta häntä lainkaan, koska ihminen ruumiineen ja kokemuksineen puuttuu.

”Jos luen Virginia Woolfia, ajattelen Virginia Woolfia ruumiillisena olentona elämässään ja ajassaan. Jos saman tekstin olisi tehnyt kone, niin vaikka sanat olisivat täsmälleen samat, en usko, että kokisin samoin. Me tuomme kirjallisuuteen paljon enemmän haluja kuin vain halun sanoihin sivulla.”

Nelson sanoo huomanneensa, että ei halua vain kirjallista laatua vaan jotain hyvin konkreettista: ihmisiä, joilla on kuoleva, katoava ruumis. 

”Kirjallisuus on jotakin, mitä voi tehdä sen lyhyen välähdyksen aikana, ennen kuin valo sammuu. Sitten se jätetään muille ja he voivat tehdä sillä mitä tahtovat.”