Omasta taskusta ja selkänahasta. Onko suomalaisesta elokuvasta ammatiksi?

”Mä en saanut mun päästä sellaista ajatusta, että miltä tuntuisi painaa sen pää palavaan hiillokseen”, sanoo Alina Tomnikovin näyttelemä Heloisa psykoterapeutilleen. Terapeutti on kuvitelmaan liittyvän miehen äiti. Sitä Heloisa ei tiedä.

Lokakuun lopussa tulee ensi-iltaan Huutamisen taito, Josefina Rautiaisen esikoiselokuva. Se on intensiivinen kertomus psykoterapeutista ja tämän potilaasta, joka saattaa olla kahdesta se tasapainoisempi.

Huutamisen taito on tyylikästä kamaridraamaa, klassinen two-hander, jossa seurataan kahden keskushenkilön mittelöä tai kisailua – sellaisia ovat esimerkiksi Rakkautta ennen -trilogia, Ilta Andrén kanssa sekä Stephen King -filmatisointi Piina.

Jännite nousee tasaisesti ja elokuva kestää juuri sopivat 80 minuuttia. Tavallinen katsoja ei ehkä kiinnitä huomiota siihen, että se on kuvattu vain kahdessa paikassa. Kompaktius tukee tarinaa.

Huutamisen taito tulee saamaan hyviä arvosteluja ja sillä on vahva potentiaali Jussi-ehdokkuuksiin, ainakin pääosia esittävien Jonna Järnefeltin ja Tomnikovin osalta.

Huutamisen taito on omarahoitteinen elokuva. Se ei saanut Suomen elokuvasäätiön tukea. Mikään televisiokanava ei ennakko-ostanut sitä tuotantovaiheessa.

Marraskuussa ensi-iltaan tulee Joey Palmroosin ohjaama ja tuottama Delivery Run, omakustanne-elokuva sekin. Steven Spielbergin Kauhun kilometrejä mukaileva elokuva kuvattiin Ylläksellä, joka esittää Minnesotaa. Tähtäimessä ovat kansainväliset genre-elokuvamarkkinat.

Palmroosin elokuvan levittäjän tiedottaja lähestyi syyskuussa suomalaista elokuvatoimittajaa ja vaati häntä poistamaan verkkosivuiltaan elokuvan kohdalta termin ”omakustanne-elokuva”. Tiedotteissa Delivery Runia luonnehditaan ”yksityisellä rahoituksella tuotetuksi indie-elokuvaksi”. (Toimittaja haluaa jäädä nimettömäksi.)

Huutamisen taidon tuottaja ja kuvaaja Miikka Pakarinen puolestaan ilmoitti Long Playlle tekijöiden kieltäytyvän haastattelusta, joka koskisi elokuvan omarahoitteisuutta.

Tämä oli levitysyhtiö Nordisk Filmin pyyntö, Pakarinen kertoo viestissään.

Omarahoitteisuudesta halutaan vaieta, jotta elokuva – jonka ulospano on verrattavissa monta kertaa kalliimpiin kotimaisiin – ei saisi vähäarvoisemman teoksen leimaa.

Siitä halutaan vaieta myös siksi, että elokuvarahoitus on juuri nyt kipeä aihe. Ei sovi myöntää, että elokuvan voi tehdä ilman Suomen elokuvasäätiön rahoitusta.

Niitäkin tehdään, enemmän kuin koskaan, ja mikäli Huutamisen taito saa Jussi-ehdokkuutensa, alalla voidaan kokea ristiriitaisia tunteita. Niin kävi myös keväällä, kun omakustanteinen Omenavarkaat sai peräti kuusi Jussi-ehdokkuutta.

Jotkut viime vuosien parhaista kotimaisista on toteutettu pienillä tai olemattomilla palkoilla ja suurella riskillä.

Niin myös monet viime vuosien huonoimmista elokuvateatterilevitykseen päässeistä kotimaisista.

KUN hallituksen Suomen elokuvasäätiöön kohdistuvat šokkileikkaukset tulivat julki, kulttuurivihamielisten nettikeskustelijoiden ykkösargumentti oli puolen vuosisadan takaa. Spede Pasanenkin teki elokuvansa ilman säätiön tukea ja kansa tykkäsi, naputeltiin kommenttikenttiin ja someen. Siitä mallia ottamaan!

Se on osatotuus, eikä varsinaisesti ajankohtainen.

Pasasen oma elokuvateollisuus alkoi, nimittäin, köhiä jo 1980-luvulla. Uuno Turhapuro sai poskettomia määriä kansaa valkokankaan ääreen, kunnes ei enää saanut.

Lopulta Pasanen sai yhdeksään peräkkäiseen elokuvaansa Suomen elokuvasäätiön tuotantotuen. Ne olivat markoissa miljoonaluokkaa, siis täysin verrannolliset siihen, mitä muille tuotannoille annettiin.

Sekään ei riittänyt. Pasanen ja kaverit eivät keksineet uusia menestysreseptejä. Elokuvien tekeminen ei enää kannattanut. Pasanen lopetti elokuvien tuottamisen ja keskittyi televisioviihteeseen.

Leikkauksien puolustajille löytyi kuitenkin lähempää tapaus, johon vetoaminen toi mukaan väitteen Elokuvasäätiön osaamattomuudesta.

Pohjanmaalainen Lapua 1976 ei saanut säätiön tuotantotukea, mutta Toni Kurkimäen ohjauksesta tuli iso hitti, eikä ainoastaan paikallisesti. Se on yksi vuoden 2023 katsotuimmista kotimaisista.

Tämä kävi monille todisteesta, että kaikki elokuvat pitäisi tehdä niin kuin Lapua 1976, ja että säätiö sorsisi kansallis-historiallisia aiheita.

”Ei tunnu hyvältä, että meitä käytetään lyömäaseena”, sanoo Lapua 1976:n tuottaja Mikko Jokipii.

”Se, että elokuva heitetään keskusteluun näin, ei ole oikein. Tietenkin koimme, että meidän olisi pitänyt saada tuotantotuki. Mutta riski, jonka otimme, oli valtava.”

Lapua 1976:een otettiin 500 000 euroa lainaa, jonka takasivat tekijät itse ja Finnvera.

Epookkielokuvan tekeminen eli ajankuvan luominen on kallista, samoin katastrofielokuvan tekeminen tehosteineen, ja nyt kyse oli kummastakin.

Kokonaisbudjetti oli 1,3 miljoonaa euroa, josta 300 000 euroa kerättiin yrityksiltä mesenaatti- ja sponsorirahana. Silti myös talkootyötä tarvittiin runsaasti.

Katsojia piti tulla yli satatuhatta, jotta oltaisiin vihreällä.

Jokipiitä ja kumppaneita kohtasi melkein satumainen onni: tapahtui ainoastaan positiivisia asioita. Syksyyn oli tulossa vain vähän kotimaisia elokuvia, eikä yhtään samantyyppistä. Finnkino lähti levittäjäksi. Nyt Elokuvasäätiö myönsi 65 000 euroa markkinointitukea, melkein yhtä paljon kuin muillekin kotimaisille ison profiilin elokuville. Traileri saatiin peräti 400 000 katsojaa vetäneen Oppenheimerin alkuun.

Mediat todella innostuivat pohjanmaalaisesta kotiseuturakkaudesta ja tarinasta elokuvan takana.

”Oli harvinaisen monta lankulle osumista. Miten vaikeaa on tulla nähdyksi ja saada elokuva keskusteluun… en halua, että Lapua 1976:sta tulee tässä mielessä minkäänlainen malli tuleville elokuville”, Jokipii sanoo.

Lapua 1976 on ylivoimaisesti menestynein ilman Elokuvasäätiön tukea ja televisiokanavan rahoitusta tehty elokuva sitten 1960-luvun. Katsojia tuli noin 175 000.

Lisäksi Lapua 1976 on todennäköisesti 1940-luvun jälkeen katsotuin kotimainen, jonka ohjaaja ja tuottaja olivat kumpikin ensimmäistä kertaa pitkän elokuvan teossa.

Jälkikäteen nähtynä prosessi on Jokipiistäkin hämmentävä. Hän ei suosittele samoja riskejä kenellekään.

Jokipii kertoo tarinan huhtikuulta 2023. Puoli vuotta ennen ensi-iltaa ja ihanien läpimurtojen sarjaa hän keskusteli puhelimessa Tuukka Temosen kanssa. Myös Temonen oli tuottanut ja ohjannut omarahoitteisia elokuvia ja neuvoo mielellään samanmielisiä tekijöitä.

Jokipii paljasti pankkilainan koon.

”Tuukkaa ei tunneta pienen riskin jätkänä. Tuukka suuttui ja alkoi huutaa. Hän oli minulle vihainen järjettömästä riskistä, jonka otimme”, Jokipii kertoo.

”Me oltiin maalattu itsemme nurkkaan. Syteen tai saveen, tämä katsotaan.”

Kun kaikki meni nappiin, lopulta päätekijätkin pääsivät maksamaan itselleen vuosien työstä palkkaa.

SUOMEN elokuvasäätiö perustettiin 1969 tilanteessa, jossa oli jo melkein myöhäistä. Television tulo muutti suomalaisen elokuvatuotannon kokonaan 1960-luvun alkaessa. Kotimaisia elokuvia oli 1950-luvulla käyty katsomassa parhaimmillaan jopa 15 miljoonaa kertaa vuodessa. Katsojamäärä romahti puoleen, sitten alemmas.

Vanhempi väki jäi kotiin ruudun ääreen ja 1960-luvun uusi, kaupunkilaistunut sukupolvi hylkäsi vanhoilliset suomifilmit. Amerikkalaiset ottivat selkävoiton elokuvaviihteessä.

Ranskasta alkaen Euroopan maissa havahduttiin jo 1940-luvun lopulla ja alettiin perustaa julkisen tuen järjestelmiä oman kulttuurin tukemiseksi.

Siitä alkaen rahoista on myös riidelty. Missä suhteessa pitäisi tukea taidetta ja viihdettä?

Elokuva on aina ollut kiperässä leikkauspisteessä. Jos ei ole viihdettä, ei ole leffassakävijöitä, ja jos ei ole kävijöitä, ei pian ole elokuvateattereita kuin suurimmissa kaupungeissa.

Siksi jo elokuvalaki määrää Elokuvasäätiön tukemaan tasapuolisesti niin kaupallista elokuvaa kuin taiteellisempaa tuotantoa.

Spede Pasasen julkisuuspeli oli taitavaa. Hän teki 1970-luvulta alkaen numeron siitä, miten hän ei saa tukia, vaikka jotkut muut saavat.

Kysymys toki kuuluu, oliko Uunojen kulta-aikaan syytäkään tukea Pasasen tuotantoa. Uunot olivat lupa painaa rahaa.

Pasasen tuet 1990-luvulla eivät muuttaneet hänen elokuvantekotapaansa: erittäin halvalla ja nopeasti.

Tuukka Temonen on valjastanut säätiösuhteensa spedemäiseen tapaan itsensäkorostuskeinoksi.

Temosen esikoispitkä Teit meistä kauniin (2016) sai kuitenkin säätiöltä 300 000 euron tuotantotuen, mikä oli hänen Optipari-yhtiönsä ensimmäiselle tuotannolle jossain määrin yllättävääkin.

Temosen omia Apulanta-vuosia kuvittanut elokuva oli hitti yli 100 000 katsojalla. Hän päätti tehdä lisää elokuvia.

Muista teollisuudenaloista poiketen elokuva on siitä erilainen, että jokaisessa projektissa, ellei se ole jatko-osa tai vaikka televisiosta tutun aiheen uudelleenlämmittely, pitää keksiä bisnesidea uudelleen.

Toisin sanoen on aito kysymys, voiko elokuva ilman julkista tukea edes olla teollisuutta muuten kuin jättiyhtiöille. Niillä on varaa tehdä kymmenen tuotantoa ja luottaa, että ehkä yksi tulee menestymään niin hyvin, että se kattaa useimpien muiden tappiot. Se on Hollywoodin malli. 5,5 miljoonan ihmisen kielialueella lainalaisuudet ovat toiset.

Temosen seuraava tuotanto Valmentaja (2018) sai Elokuvasäätiötä 525 000 euroa kehittely- ja tuotantotukea ja vielä 80 000 euroa levitystukea – ja reilut 7000 katsojaa.

Kun Aika jonka sain (2020) ei säätiön tuotantotukea saanut, Temonen julkaisi Facebookissa itkuisen kuvan ja saatetekstissä kertoi ahdistuneensa niin, että alkaa ryyppäämään vuosikymmenien raittiuden jälkeen.

Levitystukea Elokuvasäätiö kuitenkin myönsi, nyt 80 000 euroa. Pandemian iskettyä säätiö myönsi 120 000 euroa covid-erityistukea, sillä elokuva tuli valkokankaalle juuri samoihin aikoihin kun elokuvateatterisulut alkoivat.

Katsojia tuli vaikeuksista huolimatta 70 000.

Kannabiskomedia Pohjolan satoa (2023) ei saanut tuotantotukea. Markkinointitukea heltisi 50 000 euroa. Katsojia  omakustanne-elokuvalle tuli vain kymmenisen tuhatta.

Optipari on saanut Elokuvasäätiöltä kaikkiaan reilusti yli miljoona euroa.

Lopulta Temonen kertoi Ylen haastattelussa lopettavansa tuottamisen. ”Me lopetetaan omakustanne-elokuvien tekeminen. Ei ole meidän tuotantoyhtiön edun mukaista tuhlata rahoja kannattamattomiin projekteihin”, hän tiivisti omassa Instagramissaan.

Kyky tehdä elokuvaa halvemmalla kuin muut oli kuitenkin todistettu. Temosesta tuli Solar Filmsin luotto-ohjaaja. Tällä viikolla teattereihin tullut Cancel sai Elokuvasäätiöltä 400 000 euron tuotantotuen.

OPETUS- ja kulttuuriministeriön alainen Suomen elokuvasäätiö on portinvartija, mutta ei se elokuvien tekemistä muilta kiellä.

Elokuvalain mukaan Elokuvasäätiön pitää tukea suomalaista kulttuuria ja ammattimaista elokuvantekemistä. Juuri ammattimaisuus on monille kynnyskohta.

Onko rahoitusta tarpeeksi muualtakin? Elokuvasäätiö ei koskaan maksa koko elokuvantekoa. Taiteellisesti kunnianhimoisista hankkeista sen tuotantorahoituksen osuus voi joskus olla jopa 70 prosenttia, mutta muualtakin pitää saada rahaa.

Sitä tulee televisiokanavalta ja elokuvan levitysyhtiöltä. Niiden kiinnostuksen sanelee yleisöpotentiaali. Ylivoimaisesti tärkeimmäksi television ennakko-ostajaksi on noussut Yle, joka voi arvioida myös kulttuurista merkitystä.

Tietysti rahaa olisi kiva olla myös ulkopuolisilta yksityisrahoittajilta, mutta pääomaköyhässä Suomessa niin käy hyvin harvoin. Tuntemattoman sotilaan (2017) kaltaiset suuret kansalliset hankkeet ja ulkomaille vakuuttavasti tähtäävät tuotannot, kuten Hollywood-studio Sonyn pitkälti rahoittama Sisu 2 (2025), ovat poikkeuksia.

Elokuvasäätiöllä pohditaan myös tuotantovaihetta.

Onko tuotantotukihakemuksen budjettisuunnitelma uskottava? Maksetaanko ammattilaisille työehtosopimuksen mukaisesti?

Jo kyntensä näyttäneiden tuotantoyhtiöiden ulkopuolelta tulevien uusien ja innokkaiden tuottajien hakemukset tyssäävät usein tähän.

Siitä voi seurata ulkopuolisuuden tuntu ja taistelutahtoa, mutta myös poikkeuksellisia katastrofeja.

RAJUIN nousu ja tuho -tarina sijoittuu Sotkamoon ja alkaa savolaisesta supersankarista.

Miika Norvannon yhtiö Black Lion Pictures oli erikoistunut levittämään kotimaisia omakustanneleffoja. Niitä tehtiin 2010-luvun alkupuolella vielä harvakseltaan.

Kaiken muutti Rendel.

Kauhu- ja fantasiaelokuvilla on oma kansainvälinen markkinansa, jossa kysyntää riittää. Leffan voi saada kaupaksi kymmenien maiden suoratoistopalveluihin. Jos elokuva on vaatimaton, samoin ovat sen oikeuksien hinnat.

Vuonna 2017 valmistunut Rendel on Mikkeliin sijoittuva fantasiatoimintatrilleri naamiokostajasta. Se sai hitusen huomiota kansainvälisissä genre-elokuvapiireissä jo tekovaiheessa. Suoratoistomyyntien päälle tuli yllättävä Meksikon elokuvateatterilevitys, joka taisi saada Suomessa enemmän medianäkyvyyttä kuin Meksikossa.

Norvanto ja yhtiökumppani Timo Puustinen alkoivat puuhata Sotkamon Vuokattiin elokuvateollisuuskeskittymää, muusta suomalaisesta elokuva-alasta erillistä Kajawoodia.

Hankkeita julkistettiin, muun muassa ranskalaiskäsikirjoittajien elämäkertaelokuva muotiguru Karl Lagerfeldista. Sekin piti kuvata kokonaan Kainuussa.

Siinä missä esimerkiksi Temonen oli onnistunut tekemään hittejä ja huteja, Sotkamossa mentiin kovaa vauhtia puuta päin. Kajawoodista valmistui esimerkiksi Mad Max -tyyppiseen maailmaan sijoittuva Gravediggers (2024), joka sai Suomessa 424 elokuvateatterikatsojaa, sekä Creeps (2025), jonka kuvauksiin 1980-luvun Highlander-leffojen has been -tähti Christopher Lambert osallistui muutamien päivien ajan.

Kajawoodin toteutumattomista suurlupauksista ja surkeista työolosuhteista kirjoittivat keväällä 2023 STT ja Yle.

Totuus paljastui hiljalleen.

Suomessa Rendelin valkokangaskatsojamäärä jäi kymmeneentuhanteen, kun Norvanto oli haastatteluissa uumoillut 10- tai 20-kertaista menestystä.

Menestys Rendel oli, mutta vain siksi, että väitetty 1,45 miljoonan euron budjetti oli aivan muuta. Rahaa liikkui tosiasiassa murto-osa, sillä tuotanto perustui harjoittelijoiden ja talkoolaisten panokseen. Ylen paljastusartikkelin mukaan Rendelin tuotannossa ei maksettu palkkoja lainkaan ja palkkioita yhteensä 2000 euroa.

Tällaisella tuotantorakenteella ei täyty Elokuvasäätiön tukiinsa edellyttämä vaatimus ammattimaisuudesta. Norvanto muotoili asian Ylen haastattelussa niin, että hänen ei ”kannata lähteä lisäämään muiden tuskaa ja viemään vähäisiä [tuki]rahoja”.

Julkisin varoin tuettujen elokuvien kokonaisbudjetit ovat julkisia, omakustanteessa voidaan vedota liikesalaisuuteen. Vuonna 2019 kuvatun Rendelin jatko-osan ilmoitettu 2,8 miljoonan euron budjetti oli sekin täynnä ilmaa. Jatko valmistui lopulta neljä vuotta myöhässä, eikä saanut julkaisun yhteydessä enää minkäänlaista huomiota.

Suomessa sitä ei kehdattu tuoda valkokankaille, eikä muuallakaan.

Unelmat kaatuivat konkurssiin. Keväällä 2025 Kajaanin käräjäoikeus määräsi Ylen aiemmin ”Suomen elokuva-alan ravistelijaksi” kutsuman Norvannon ja yrittäjä Timo Puustisen sekä Black Lion Picturesin maksamaan 2,8 miljoonaa euroa Kajawood-hankkeen velkoja.

Nyt Norvanto on Wikipedia-sivunsa mukaan ”kiinteistö- ja teknologiayrittäjä” ja entinen elokuvatuottaja.

Maakuntiin keskittyvä ja Elokuvasäätiöstä riippumaton omakustannekauhun tuotanto kasvoi kuitenkin ilmiöksi.

Portsarilähtöisen kymenlaaksolaisen Keke Soikkelin slasher-murhapotpurri Tuomion saari (2023), pääosassa fitness-tähti Sonja Aiello, sai 10 000 elokuvateatterikatsojaa. Soikkeli kertoi seuraavan verileikkinsä, Hannele Laurin ja Vivi Wahlströmin vetävyydellä myydyn Koston enkelin (2024), tavoittelevan tuplamäärää. Se tavoitti enää kolme tuhatta lipun maksanutta.

Tämän lajin taannoisista ensi-illoista turkulainen Pri(sons), jota levittäjä markkinoi ”ultraväkivaltaisena” ja ”väkivaltamättönä”, pääsi keväällä Jussi-ehdokkaaksi maskeerauksesta.

ILMAN Elokuvasäätiön tukea on tehty kiihtyvällä tahdilla myös täysin ammattimaisia tuotantoja. Viime vuosina niiden takana ovat olleet suurimmat tuotantoyhtiöt, Yellow Film ja Solar Films, tai ne on levittänyt Nelonen Media.

Nelonen Median kuvio perustuu siihen, että elokuvan markkinointi tapahtuu Sanoman mediakonsernin turvin.

Siinä missä Speden halpistuotantojen riskit putosivat pieniksi MTV:n ennakko-ostoilla, tapahtuu näiden elokuvien tuotanto yleensä televisiokanava Nelosen ennakko-oston turvin.

Varmuutta tuo aiheiden tuttuus.

Televisiosarjoihin perustuvat ja Nelosen jakelemat Luottomies-elokuva, Kyllä isä osaa -elokuva, kaksi Syke-elokuvaa, kaksi Pertsa ja Kilu -elokuvaa sekä alkuperäisaiheinen Häät ennen hautajaisia ovat saaneet yhteensä yli miljoona katsojaa.

Luottomieheen ja Pertsa ja Kilu kakkoseen Elokuvasäätiö myönsi tuotantotuen. Kumpikin sai tavallista pienemmän 150 000 euroa, mutta ne olivat myös budjetiltaan merkittävästi tavallista suomalaista ammattilaistuotantoa niukempia.

Kuvaukset suoritetaan kahdessa-kolmessa viikossa, siis televisiosarjan tahdilla. Näin toimittiin myös Solarin Vares X -elokuvassa, joka kuvattiin uuden Vares-televisiosarjan yhteydessä.

Nämä ulospanoltaan koruttomat elokuvat näyttävät, millaisia suomalaiselokuvia tehtäisiin ilman säätiön tukea. Arvostelumenestyksistä ei ainakaan ole kysymys.

Televisiosarjoihin liittyvät elokuvat on tehty olemassa olevalle katsojakunnalle, jonka kriteerit leffasaliin astuessa ovat hyvin erilaiset kuin muilla elokuvissa kävijöillä.

Ilona Vehmas tuotti Yellow Filmillä kaksi elokuvaa, Häät ennen hautajaisia yhdessä Marko Tallin kanssa ja Syke: Särkynyt sydän (Syke 2) -teoksen yksin. Kumpikin toteutettiin ilman säätiön tuotantotukea. (Häät ennen hautajaisia sai kuitenkin säätiöltä kehittelytukea sekä niin sanottua koronatukea, kun näyttelijän covid-tartunta kesken kuvausten aiheutti viikon ylimääräiset työvoimakustannukset.)

Vehmas kertoo, että Kari Ketosen ohjaama Häät ennen hautajaisia oli mahdollista tuottaa, koska Ketonen sisäisti rajoitteet ja osasi pelata niiden mukaan. Loppukohtausta varten piti kuitenkin teettää vakuuttavan näköinen hautakivi.

Syke 2:sta kuvattiin pitkälti tv-sarjaa varten olemassa olleissa lavasteissa.

”Tavallinen ihminen ei hahmota, mitä asiat maksavat valkokankaalla”, Vehmas sanoo.

”Jos leffa näyttää ammattilaisen mielestä kököltä, mutta vetää sata- tai kolmesataatuhatta katsojaa elokuvateatteriin ja tuo iloa ihmisten elämään, mitä siihen voi sanoa vastaan?”

Hän vertaa Kyllä isä osaa -elokuvan arvosteluissa moitittua ilmettä alkuperäiseen 1990-luvun tv-sarjaan.

”Jos se kuvattiin sen ajan tv-kameroilla yhdessä omakotitalossa, leffaan menevät katsojat tuskin odottavat jonkun Successionin tasoista kuvaa.”

ELOKUVASÄÄTIÖ ei ehkä ole niinkään norsunluutorni vaan harkinnanvaraisen arvioinnin keskustoimija, jonka päätöksiä ohjaavat muiden rahoittajien kriteerit.

Vehmas on toiminut kaksi vuotta Elokuvasäätiöllä käsikirjoitusapurahojen tukiesittelijänä. Hän antaa haastattelun yksityishenkilönä, ei työnantajansa edustajana.

Vehmas on laskenut, että koko 2000-luvulla yhteensä 145 suomalaiselokuvaa on saavuttanut yli 100 000 katsojaa. Niistä 139 oli saanut elokuvasäätiön tuotantorahoituksen, ja ne kuusi muutakin saivat säätiötä markkinointi- ja levitystukea.

”Jos omarahoitteisten elokuvien tekeminen olisi järkevää, niitä kyllä tehtäisiin markkina täyteen”, Vehmas sanoo.

Suuri osa omarahoitteisista elokuvista on tehty täysin eri lähtökohdista kuin vaikkapa Nelonen Median huomassa syntyneet sarja-adaptaatiot, Vehmas muistuttaa.

Voi olla tarve tehdä tai näyttää taitonsa. Siinäkin on eri asteita, nälkäisiä nuoria ammattilaisia ja toisaalta maakuntien romantikkoja ja kauhumaakareita, joille elokuva on harrastus.

Vain vähän kärjistäen Suomessa ammattimaisen elokuvan ohjaajaksi pääsemisen edellytyksenä on, että on jo ohjannut.

Vuoden tähänastisista pitkistä ensi-iltanäytelmäelokuvista vain Paula Korvan Kenraaliharjoitus (Yellow Filmin ja Nelosen elokuva ilman säätiön tukea) ja Lauri-Matti Parppein Jossain on valo joka ei sammu ovat esikoisohjauksia.

Loppuvuoden ensi-illoista esikoisia ovat Elin Grönblomin ohjaama kolmas Ella ja kaverit -lastenelokuva Operaatio Saukko sekä Herra Ylpön omakustanne Kronos Kairos, josta ohjaaja itse totesi Iltalehdelle, ettei hän ”odota minkäänlaista kaupallista menestystä”.

Tulossa on myös kolmas Syke-elokuva, Laura Joutsin esikoisohjaus. Sekin on Yellow Filmin ja Nelosen elokuva ilman säätiön tuotantotukea.

Viime vuonna ei valmistunut yhtään pitkää esikoisnäytelmäelokuvaa, joka olisi saanut säätiön tuotantotuen, ja vuonna 2023 sellaisia valmistui vain kolme, tärkeimpänä Tia Kouvon palkittu Mummola.

Solar Films tuotti esikoisohjaajien Max Seeckin ja Joonas Pajusen Koputuksen (2022), vaikka säätiötukea ei herunut. Muutaman lokaation – syrjäisen talon ja metsän – näppärä kauhuelokuva on välttämätön käyntikortti, kun tulokkaiden isommalle ja kansainvälisemmälle hankkeelle haetaan rahaa. Anna Erikssonin piti tehdä ensimmäinen essee-elokuvansa M omalla rahoituksella, jotta seuraaviin ohjauksiin sai Elokuvasäätiön rahaa. Timo Vuorensola ohjasi tamperelaista scifinörtti-omakustannetta Star Wreckiä ja pääsi sitä kautta ohjaamaan kallista Iron Skyta.

Elokuva on luottamusala, jossa isot rahat laitetaan hankkeeseen, joka on vasta kuvitelman tasolla. Luottamusta herättää todistettu näyttö.

Kuka laittaa varoja ensikertalaiseen? Kynnyksenä ei ole niinkään Elokuvasäätiö kuin muut rahoittajat.

Josefina Rautiainen on valmistunut käsikirjoittajaksi Aalto-yliopiston Elokuvataiteen laitokselta. Hän on kirjoittanut televisiosarjoja ja yhden Risto Räppääjän, mutta myös ohjannut kansainvälisesti palkitun lyhytelokuvan Satisfyer.

Näillä näytöillä olisi reilua päästä ohjaamaan pitkää, mutta äärimmäisen epätodennäköistä se tässä av-alan taloustilanteessa on.

Piti tehdä itse. Huutamisen taidossa kameran takana oli nuoria ammattilaisia, todennäköisiä tulevia huippuosaajiakin.

Valmis elokuva on tekijöille täydellinen käyntikortti ja todiste. Siitä kertoo suomalaisten elokuvien suurimman levittäjän, tanskalaisomisteisen Nordisk Filmin kiinnostus levittää elokuva.

Erinomaisen näyttelijäohjauksen lisäksi koko elokuva on suunniteltu niin, että haasteet kääntyvät vahvuuksiksi – kuten Mummolassa, joka myös oli leimallisesti yhden lokaation elokuva.

OMENAVARKAIDEN Jussi-ehdokkuudet herättivät elokuva-alalla keskustelua. Hienoa, että virkeää ja kekseliästä omaehtoista tekemistä kannustetaan!

Mutta olivatko kuusi ehdokkuutta, mukaan lukien Samppa Batalin ehdokkuudet omakustanne-elokuvan ohjaajana, käsikirjoittajana, kuvaajana ja tuottajana (vuoden elokuva on tuottajan palkinto) hieman liikaa? Annettiinko alan talousvaikeuksien keskellä kyseenalainen väärä signaali tekemisen tavoista, kun teos oli tehty maksamatta kenellekään oikeaa palkkaa?

Vehmas ei välttämättä allekirjoita tätä kritiikkiä, mutta muistuttaa, että taiteen äärelle tullut yleisö tai palkintopiirien raadit näkevät ainoastaan lopputuloksen.

”Ammattimainen tuottaja noudattaa työehtosopimusta ja hänellä on deadline, elokuvan toimitusajankohta levittäjälle ja televisiokanavalle. Kaverien kanssa voi vaikka höntsäillä vuosia, ilman että kukaan kysyy palkkaa”, Vehmas sanoo.

Omenavarkaat oli itseoppineen Batalin neljäs oma pitkä tuotanto. Hän on kuitenkin tehnyt ammattimaisella elokuva-alalla monenlaisia muita tehtäviä muun muassa pikkuroolien näyttelijänä ja Mielensäpahoittaja-televisiosarjan ohjaajana.

”Kun aloitin [omarahoitteisten] elokuvien tekemisen kymmenen vuotta sitten, oli vain realismia, etten ensikertalaisena saa mitään rahoitusta”, Batal sanoo.

Myös Omenavarkaat lähti ”omasta kärsimättömyydestä”.

”Oli korona-aika. Ajattelin, että jos rahoitusta etsiessä menee vuosi, kaksi, vaikka se lopulta löytyisi, ehkä siinä vaiheessa olen jo kiinnostunut toisista jutuista.”

Siispä toimeen. Tarinaa ja Joel Hirvosen esittämää päähenkilöä, joka ryyppää ahdistukseensa, inspiroivat Batalin omat ihmissuhdekokemukset.

Batalille oli jo muodostunut verkostoa, hänet tunnettiin ja hänestä pidettiin. Korona-aikaan näyttelijöillä oli kalentereissaan enemmän aikaa kuin kukaan toivoisi.

Mustavalkoista Helsinki-draamaa kuvattiin kun näyttelijöille sopi. Kuvauspaikkoja sai ilmaiseksi, kun pyysi kauniisti ja kertoi, että nollabudjetilla tehdään. Kamera oli ”oma rääpäle”, Batal kuvailee. Äänikalusto piti vuokrata.

Batal sanoo, ettei muista, kuinka paljon omaa rahaa meni.

”Oli joku idea budjetista. Se ylittyi. Voi olla kymmenentuhatta. Tai viisitoista.”

Näyttelijöiden palkkioista hän ei halua tarkemmin puhua.

”Yhteisymmärryksessä on lähdetty tekemään ajatuksella, että ei tule välttämättä niin paljon liksaa”, Batal sanoo.

”Ei ole aiheellista levittää sanaa, että ammattilaisia voi pyytää ilmaiseksi. Se ei ole mun viesti.”

Yksi Suomen parhaista jälkituotantoyhtiöistä ryhtyi osatuottajaksi, mikä tarkoitti ammattimaista digityötä viimeistelyyn. Normaalisti sekin maksaisi vähintään kymppitonnin. Yle osti Omenavarkaat, kun se oli valmis. Summa oli murto-osan siitä, mitä televisiokanava maksaisi ennakko-ostona.

Omenavarkaat sai ensi-iltansa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla ja hyvän vastaanoton kohdeyleisöltä.

Tuo yleisö vain oli pieni. Varsinaisessa elokuvateatterilevityksessä mustavalkoinen elokuva, jolla on jännä nimi, sai 1414 maksavaa katsojaa.

Siitä jää elokuvateatterien siivun ja väistämättömien levityskulujen jälkeen tuottajalle ja muille tekijöille, joille kakkua pitäisi jakaa, no, ei mitään.

VUODEN 2018 parhaan elokuvan, ohjauksen, leikkauksen ja äänisuunnittelun Jussit voittanut Aleksi Salmenperän Tyhjiö oli aikanaan poikkeus, joka vahvisti säännön. Omakustanne-elokuvat eivät kuuluneet vakiintuneiden ammattilaisten repertoaariin.

Salmenperä, näyttelijäystävät, äänittäjä ja kuvaajat puuhasivat leffaa kuin terapiaprojektina parin vuoden ajan sopivissa väleissä ”suklaapatukkapalkalla”, Salmenperä kuvailee.

”Koiran elämään tottunut elokuvantekijä ei ajatellut siinä toimeentuloa. Oli vain intoa kokeilla, voiko totuttua elokuvien tekotapaa muuttaa.”

Ammattitasoisen kamerakaluston lainat sponsoroi alan yritys.

Taiteilijuudesta kertovan satiirisen draaman lähtölaukaus oli Salmenperän aiemman projektin, Juha Jokelan Fundamentalisti-näytelmään perustuvan elokuvan säätiöltä saama hylkäys. Tehdään sitten jotain ihan omin ehdoin!

Kimmokkeen voi ilmaista karumminkin: ilman käynnissä olevaa projektia Salmenperä oli työtön.

Kun näytti siltä, että kyllä tästä elokuva tulee, ei säätiön silloisella logiikalla tuotantorahoitusta voitu enää myöntää – kuvaukset olivat pääosin jo takana. Nykyään tällaisessa kuviossa on enemmän joustoa.

Loppuvaiheessa mukaan tulivat Yle ennakko-ostajaksi sekä oikea tuotantoyhtiö viimeistelyä kaitsemaan. Ei ihme, sillä pääosissa oli Laura Birn, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman ja muita kärkisuosikkeja.

Ylen ennakko-oston turvin Tyhjiö saatiin elokuvateattereihin, joissa siitä tuli suomalaisen art housen mittapuulla pieni menestys noin 15 000 katsojallaan.

Tyhjiön kuvausvaiheesta on kymmenisen vuotta aikaa. Salmenperä muistelee sitä ristiriitaisin tuntein.

”Se oli sekavaa ja raskasta. Ohjaaja-käsikirjoittajana siinä ei voinut välttää oloa, että käyttää toisia hyväksi. Mutta en pakottanut ketään mukaan”, hän sanoo.

”Pidän sitä myös urani hauskimpana kokemuksena. Olin vastuussa vain pienelle ryhmälle.”

Suklaapatukkojen lisäksi näyttelijöille ja muille työryhmäläisille luvattiin rojaltit tuotosta.

Niitä ei kertynyt paljoa.

”Joitain kymppejä on heille tuloutunut. Kukaan ei käytännössä saanut rahallista korvausta.”

HUUTAMISEN TAITO, Omenavarkaat ja Tyhjiö voivat olla ongelmallisia tapauksia ammattilaistyön näkökulmasta, mutta ne ovat taitavien tekijöiden teoksia, jotka rikastuttavat suomalaisen elokuvataiteen kenttää.

Eikä kukaan voi väittää, etteikö Lapua 1976 olisi ollut merkityksellinen elokuva. Harvassa ovat suomalaiset elokuvat, joilla olisi vahvempi yleisöside – tässä tapauksessa Pohjanmaalla, jonka traagista historiaa käsitellään melodraamana.

Monille myös Mika Rätön ja kumppanien porilainen omakustanne- ja absurdiikkapläjäys Samurai Rauni Reposaarelainen (2015) on enemmän kuin kulttielokuva.

Herää kysymys, miksi Suomen näytelmäelokuvien viime aikojen parhaimmistoon lukeutuu näinkin monta omakustannetta.

Yksi syy on se, että vakiintuneet tuotantoyhtiöt eivät kovin usein lähde tekemään alkuperäisaiheisia näytelmäelokuvia, joista on tarkoituskin tulla muodoltaan hyvin pieniä.

Epätavallinen aihe tuskin on houkutin. Mikäli toivotaan, että yleisöä tulisi vähän enemmän kuin viimeksi, kuinka houkutteleva on paperilla kahden naisen psykodraama, jossa fantasioidaan pään tunkemisesta hiillokseen? Entä ohjaajan omasta kokemusmaailmasta ammentava kertomus eron kipeydestä ja juopottelusta Helsingin yössä?

Salmenperän mielestä suomalaisen elokuvan verrokkimaihin suhteutettuna hyvin heikko julkinen rahoitus on johtanut riskinoton välttelyyn jo käsikirjoitusvaiheessa.

”Elokuvasta ei voi tietää, onnistuuko se taiteellisesti tai taloudellisesti”, Salmenperä sanoo.

”Rohkeus on tärkeää molemmissa päissä, sekä kaupallisessa että kunnianhimoisemmassa elokuvassa. Uskon, että jos epäonnistuminen ei ole lähellä, myös menestys jää saavuttamatta.”

Pitkät rahoitusprosessit ja epävarmuus estävät spontaaniutta ja hiovat särmää. Suomalainen elokuva on tylpistynyt, kun rahaa ei ole.

”Kun volyymi on näin pieni, elokuva on vaarassa tasapäistyä. Varmasti jää hienoja elokuvia tekemättä, kun ne ja niiden tekijät eivät sovi muottiin.”

Tyhjiö on Salmenperän kahdeksasta pitkästä elokuvasta Jussi-voitokkain, mutta toista kertaa hän ei ole talkoisiin ryhtynyt.

On hän sitä harkinnut, myös aivan äskettäin. Tauot tuotantojen välissä, siis työttömyys, voivat pian venyä yhä pidemmiksi.

”Voi olla, että alan leikkausten myötä siihen ajaudutaan väkisin. Sitten täytyy tehdä jotain elokuvaa omalla roposilla. Toivotaan, ettei pariin vuoteen.”

Rajoitteet pakottavat oivalluksiin, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Batalkin haluaisi tehdä ammattimaisen tuotannon oikealla rahalla.

Silti hän kuulostaa epäilevältä.

”On ideoita, jotka ansaitsisivat tulla tehdyksi, mutta joihin näen aiheen puolesta olevan vaikea kasata rahoitusta”, hän sanoo.

”Tavalla tai toisella olen varmaan tulevaisuudessakin pakotettu tekemään myös niin sanottua taidetta omalla riskillä.”

Batalilta kysytään usein, milloin teet oikean elokuvan.

”Omenavarkaat oli ihana projekti. Ihana tiimi, tosi kiva tuotanto, huoleton.”

Batalilla on nyt vireillä ammattimaisesti toteutettava elokuvahanke ohjaajana. Rahoitus on vielä auki.

Olisi sekin jotain, että elokuvasta olisi ammatiksi. Siis siinä mielessä, että myös palkkaa voisi saada ja maksaa.

Oikaisu 8.10. kello 9.04: Jutussa luki alun perin virheellisesti, että Suomen elokuvasäätiö olisi perustettu 1967. Se on perustettu 1969.