Oletko nähnyt tätä miestä?

Soitetaanpa Kauko Röyhkälle.

”Ville Ahonen? Tietenkin muistan. Lahjakas lauluntekijä ja helvetin hyvä laulaja”, Röyhkä sanoo puhelimessa innostuneesti.

”Sitten hän katosi jonnekin.”

Hän ei ole väärässä. Minä ja Ville Ahonen julkaisi kaksi kehuttua levyä 2010-luvun alkupuolella. Ville Ahosen voimakas ilmaisu kuulaasta falsetista rosoiseen kuiskailuun yhdistyi synkkiin mielenterveyttä käsitteleviin teksteihin, joita rikottiin groteskeilla ilmaisuilla pillupäistä häränkyrpiin.

Vuoden 2013 Mia-albumin jälkeen pitkään aikaan ei kuulunut mitään. Nyt Ville Ahonen on julkaissut uuden albumin Viimeaikaisia lauluja.

Röyhkä muistaa nollarin loppupuolelta nuoren miehen, joka lähestyi häntä keikan jälkeen ja ojensi demon. Laulut olivat synkkiä mutta persoonallisia. He pitivät yhteyttä ja Röyhkä yritti auttaa kokoamaan bändiä, mutta lopulta Ahonen löysi sopivat soittajat itse. Debyyttilevyn ilmestyttyä Ahonen tuli Röyhkän luokse viinille.

”Se musa oli mun makuun vähän liian synkkää. Koko ajan toinen jalka haudassa tai mielisairaudessa. Yritin sanoa Villelle, että tee joku vähän iloisempi biisi, niin saisit vähän hittipotentiaalia.”

Kakkoslevyn ”Ennen kuin kuolen” oli tavallaan sellainen.

Röyhkän viimeisin muistikuva Ahosesta on, kun hän oli Flow’ssa vuonna 2013 katsomassa Ahosen keikkaa täydessä isossa teltassa. Siitä keikasta alkaneen tapahtumaketjun myötä Ahonen lopulta katosi.

”Mutta hienoa kuulla, että Ville on tullut takaisin!”

PETIT on pieni viinibaari Helsingin Vallilassa. Hämärässä kynttilänvalossa en lainkaan ihmettele, että Ville Ahonen on ehdottanut sitä tapaamispaikaksi.

Kello on noin yksitoista illalla, kun ovesta astuu sisään tuttu kasvo tummissa vaatteissa. Pää on ajeltu kaljuksi sitten viime näkemän. Ville Ahosen musiikissa ollaan usein yön pimeydessä, joten olemme sopineet haastattelun vähän epätavalliseen aikaan.

Ahonen tilaa rooibos-teen ja istumme kulmapöytään. Ulkona tuulee ja kaatosade hakkaa remontissa olevan Mäkelänkadun rakennustelineitä.

Ahonen on ollut aiemmin illalla esittämässä uuden levynsä kappaleita Karhupuiston elokuvajuhlilla ennen Jim Jarmuschin klassikkoelokuvaa Night On Earth (1991). Episodielokuvassa seurataan viittä eri taksikuskia ja heidän kohtaamisia asiakkaiden kanssa yöaikaan.

Uuden levyn kappaleessa ”Yö” Ville Ahonen laulaa: ”En minä ole se, mitä etsit.”

Missä olet ollut, Ville Ahonen?

AHONEN palaa Flow-keikkaan vuonna 2013. Hänelle sattui loppupuolella keikkaa onnettomuus. Täysi teltta oli hurmoksessa ja Ahonen lähti yleisön sekaan. Sieltä palatessa hän liukastui ja putosi mellakka-aidan päältä puolitoista metriä polvi edellä asfalttiin. 

Ahonen veti viimeiset biisit polvi paskana ja lähti heti keikan jälkeen ambulanssilla sairaalaan. ”Siellä oli aika eri tunnelma kuin siellä teltassa. Mun vieressä istui joku tyyppi, joka oli juuri yrittänyt tappaa itsensä.”

Se oli kuin kohtaaminen Ahosen omasta tuotannosta, mutta silti kontrasti iski vasten kasvoja. Sairaalareissu oli Ahoselle eräänlainen elämän pysäyttävä, käänteentekevä hetki.

Ahonen alkaa puhua ihmisten tarpeesta tulla nähdyksi. ”Me halutaan, että ihmiset projisoi meihin halujaan ja hyväksyntää. Artistiudessa sellaista projisointia on paljon, mutta siinä on myös paljon jotain sellaista, mikä ei ole totta.”

Tyhjässä ja hiljaisessa sairaalahuoneessa Ahonen tunsi yhtäkkiä iloa ja rauhaa, jota hän ei ollut aiemmin elämässään kokenut. Hän oli etsinyt elämässään eri reittejä onnellisuuteen, mutta niitä ei ollut löytynyt. ”Tunsin rakkautta monia ihmisiä ja vaikkapa soittamista kohtaan, mutta ne eivät tuoneet mulle sellaista syvempää iloa. Oli aika hurjaa myöntää itselleen, että se kaikki, mistä sitä iloa yritti repiä, niin ei sitä oikeasti tuonut.”

Ahonen huomasi, että hänen etsimänsä elämänilo on aina ollut hänessä, mutta sille on vain ollut sokea. ”Olen etsinyt sitä vaikka jostain kanssaihmisestä ja ripustautunut häneen. Sama juttu taiteen tekemisessä. Tuntuu, että joku perustavanlaatuinen ilo on vapaa kaikesta tästä pyörityksestä.”

Irtiotto ei liittynyt pelkästään musiikkiin. Ahonen ajautui ulos koko sen aikaisesta elämästään. Hän on viettänyt paljon aikaa yksin.

”Olen tutkinut sitä, mitä on olla itsensä hyvässä seurassa ja mitä on olla itsensä huonossa seurassa. Mitä on olla yksin ja mitä on olla yksin olematta yksinäinen. Jos mulla on hyvä olla itseni kanssa, niin sitten en anna kanssaihmisille tai millekään muulle sitä vaadetta, että niiden pitäisi jotenkin täydentää minut tai tehdä musta onnellinen.”

Hän asui ulkomailla ja matkusteli, kävi jopa Pohjois-Intiassa Rishikeshissä, jossa The Beatles meditoi 1960-luvulla. Paikka oli metsittynyt, nyt siellä oli villitiikereitä ja aggressiivisia simpansseja. Suomessa ollessaan hän asui entisessä kyläkaupassa Hämeessä. He ostivat sen kaveriporukalla vuosia sitten.

”En ole alun perin kaupunkilainen, mutta olen kaupunkilaistunut. Siksi on ollut todella tervehdyttävää olla ihmisten kanssa, joilla on aivan eri meininki kuin mulla. Välillä sinne kyläkauppaan on tullut joku tyyppi haulikon kanssa ja laittanut sen nurkkaan pystyyn. Sitten olen keittänyt meille kahvit ja ollaan puhuttu elämästä.”

MUUTAMA vuosi sitten Ahonen palasi Helsinkiin. Siihen vaikutti erityisesti hänen 14-vuotias tyttärensä, jonka elämässä hän halusi olla mukana.

Hän sanoi pitkään kaikille keikkapyynnöille ei, kunnes yhtenä päivänä hän spontaanisti päätti vastata kyllä. Ahonen esiintyi ensimmäistä kertaa vuosiin PopPaavali-tapahtumassa elokuussa 2023. Se käynnisti hänen paluunsa musiikin pariin. 

Tämä on ollut Suomi-indien kulttisuosikkien paluuvuosi. Porilainen Kuusumun Profeetta julkaisi levyn 14 vuoden tauon jälkeen. Risto päätti 13 vuoden levytystauon albumillaan Onneksi kaikki oli vain unta. Myös Ahosella levytystauko venyi 13 vuoden mittaiseksi.

Uuden levyn syntyprosessi käynnistyi, kun Ahonen otti yhteyttä Matti Ahopeltoon. Hän tiedusteli, kiinnostaisiko Ahopeltoa auttaa nauhoittamaan sekä kenties sovittamaan ja tuottamaan hänen uusia laulujaan. Myöhemmin mukaan tuli myös Artturi Taira.

”Yritin tällä levyllä katsoa, kuinka vähän voi riittää. Mulle usein pelkkä yksittäinen ihmisen ääni saattaa osua johonkin sellaiseen kohtaan, että en tarvitse mitään muuta. Näiden muusikoiden kanssa yritin löytää tähän sellaisen musiikillisen lähestymistavan.”

Varhaisilla levyillä Ahosen tekstit olivat lineaarisempia ja visuaalisesti selkeitä kuin elokuvakohtaukset. Uusi levy vaatii kuuntelijalta tarkkaavaisuutta: Ahosen kirjoittaminen on abstraktimpaa, runollisempaa ja fragmentaarisempaa kuin aiemmin. Osa lauluista kuulostaa rukouksilta. Laulu on herkkää, haurasta, haavoittunutta.

”Älä puhu paskaa” on kuin päivitetty versio kymmenestä käskystä. ”Suomi-neito” kuulostaa Juice Leskinen -viittauksineen kuin se laulettaisiin maahanmuuttajan näkökulmasta: ”Ota mut omakses / sun mullakses / tai sirottele sun vittumaiseen viimaan / ja luonas kai olla saan.”

Uudet laulut ovat muodoltaan usein vapaita ja kuin luonnosmaisia, lähes improvisaatiolta kuulostavia. Lähin referenssi on 1970-luvun taitteen moniaineksinen ja vapaamuotoinen folk, kuten Tim Buckley, jota Ahonen myös versioi uutuudellaan. ”Laulu seireenille” on cover ”Song to the Sirenista”, se on laulu sukupolvien välisestä yhteydestä kuolemassa.

Ahonen sanoo, että monilta uusi levy saattaa mennä sen hienovireisyyden takia helposti ohi, ”mutta se menee juuri niin paljon ohi kuin on tarkoitettu”.

Levyn avauskappale ”Olen hakattu metsä” on hänelle eräänlainen peili omaan elämään ja rauhaan. Ahonen kertoo ystävästään, joka lukee vuosittain Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ihan vain peilatakseen sitä, miten kokemus omasta elämästä on vuoden aikana muuttunut.

”Suomi-neidon” rivit olivat Ahosen mukaan hänen päässään monta vuotta. Ne ovat peräisin ajalta, kun Helsinki näyttäytyi hänelle kylmänä paikkana.

Kaikkia vanhoja laulujaan Ahonen ei enää pysty esittämään. ”Monet niistä biiseistä on aika kreisejä ja surullisia.”

”Mutta ’Musta virta’ on esimerkiksi sellainen laulu, joka on edelleen mulle tosi elossa. Siinä on jotain autenttista mulle.”

Ahonen mainitsee sanan autenttinen monesti. Hän rakastaa esimerkiksi autenttisia kohtaamisia. Ahonen kertoo tilanteesta, joka on vaikuttanut paljon hänen tapaansa kirjoittaa.

Hänen ystävänsä oli sairaalassa itsetuhoisen käyttäytymisen vuoksi. Ystävä jakoi huoneen vanhan naisen kanssa. Huoneen televisiosta tuli sotauutisia ja ystävä kommentoi niitä sättivään sävyyn.

Nainen sanoi siihen, että on meillä Suomessakin ongelmia, joita pitää ratkaista. Ystävä kysyi, ai mitä ongelmia. Nainen vastasi: aloittaisit vaikka itsestäsi.

SIINÄ ei ole lopulta mitään epätavallista, että julkaisee pari levyä ja katoaa musiikkikentältä. Moni musiikkiuran aloittanut ei ole palannut koskaan.

Ahosen kymmenen vuoden hiljaiselo on kuitenkin tuntunut hämmentävän monia. Hän julkaisi pari kehuttua levyä ja katosi kohdassa, kun monet ajattelivat homman olevan vasta lähdössä käyntiin.

Huomaan, että itseänikin turhauttaa osallistua tuohon narratiiviin ja kysyä, minne katosit. Ihminen harvoin ajattelee katoavansa mihinkään. Toisaalta kysymystä on Ahosen kohdalla hankala ohittaa.

Ahonen sanoo, että hänellä ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin hypätä johonkin täysin tuntemattomaan.

”Se oli oma valinta, mutta samalla se oli vääjäämätön valinta. Se oli jotenkin kristallinkirkasta, että asiat tulee päätökseen, sille ei voi mitään.”

”Ja tavallaan mä olen yhä siellä tuntemattomassa, vaikka olen taas täällä Helsingissä perheen, vanhojen ystävien ja musiikin parissa. Vähän kuin tässä olisi ollut miljoona vuotta ja monta elämää välissä. Koen tämän elämän nyt aika eri tavalla kuin silloin aiemmin.”

Edellisiltana Ahonen on palannut Lissabonista, jossa hän oli ystäviensä häissä. Yhtenä päivänä siellä hän istui merenrannassa, kun joku äijä tuli myymään hänelle ruusuja. Ahonen kieltäytyi, johon myyjä vastasi, että osta edes tuolle viereisen penkin naiselle, sillä hänellä ei ole yhtään mitään. Ahonen osti sitten naiselle ruusun ja päätyi istumaan samalle penkille.

Nainen oli Brasiliasta ja puhui lähinnä portugalia, vain muutaman sanan englantia. Heillä ei ollut yhteistä kieltä. He istuivat penkillä pari tuntia. Aina välillä nainen haistoi ruusua. 

”Hän ei halunnut multa mitään, enkä minä halunnut häneltä mitään. Siinä hetkessä me olimme vähän kuin ei-ketään.”

VILLE Ahonen syntyi ja kasvoi Hyvinkäällä.

Lapsena hän sai isältään lahjaksi Landolan.

Teini-iässä hän alkoi kirjoittaa omia lauluja. Ne olivat sävyltään pasifistisia, rauhanlauluja. Ehkä hieman naivistisia, nuoren miehen tekstejä.

”Mä haluan näyttää sulle yhden tekstin”, Ahonen sanoo.

Hedelmäinen mutta jäähtynyt rooibos tuoksuu pöydässä. Baaria aletaan sulkea.

Ahonen ojentaa puhelimensa, jonka ruudulla on uuden levyn saatesanat. Hän kertoo, että uuden levyn laulut ovat siirtymä melodraamasta johonkin rukouksen kaltaiseen, missä mystiikka ei ole koriste, vaan laulujen sydän. Kyse on kaipuusta kokemukseen kaiken ykseydestä.

Hän kertoo kävelevänsä usein kotinsa lähellä sijaitsevan Mahatma Gandhin patsaan luo. Patsaan juurella olevassa laatassa lukee: There is no way to peace. Peace is the way.

Hetken aikaa Ahonen katsoo patsaan tekstiä ja miettii, missä rauha on ennen kuin se solmitaan. Sen jälkeen hän kävelee kotiin.