Ohjaaja Riikka Oksanen: ”Intuitioni toimii parhaiten lämpimässä ja nopeassa työskentelyssä”

Riikka Oksasen mielestä on pieni ihme, ettei Kjell Westön Finlandia-palkittua, Suomen sisällissodan aikoihin sijoittuvaa romaania ole aiemmin tehty esitykseksi Suomenlinnassa. 

Siellä nimittäin sijaitsi vuosina 1918–19 vankileiri, jossa oli enimmillään lähes kymmenentuhatta punavankia. Susisaaressa, jossa Suomenlinnan kesäteatteri on toiminut kohta 60 vuotta, sijaitsivat leirin neljäs ja kuudes piiri. Joka kymmenes vangeista kuoli nälkään, tauteihin tai teloittamalla.

Kun Oksanen kolmisen vuotta sitten haki Ryhmäteatteriin johtajaksi, häneltä pyydettiin ehdotusta kahden vuoden ohjelmistosta, Suomenlinnan kesäkausi mukaan lukien. Missä kuljimme kerran oli ensimmäinen teos, joka Oksaselle tuli mieleen. Paikallaolijat innostuivat heti.

Oksanen kirjoitti romaanista dramatisoinnin viime kesänä.

”Työ oli haastavaa, koska tekstissä vyöryy valtava massa henkilöitä ja tapahtumia ja historiaa. Meillä oli realiteettina kahdeksan näyttelijää, jotka tekevät näyttämöllä kaiken. Piti siis aika brutaalisti karsia.”

Sen jälkeen, kun päätös Westön romaanin näyttämösovituksesta tehtiin, maailmantilanne on entisestään eskaloitunut. Kahtiajaot syvenevät, asenteet ja puheet kovenevat, historia tuntuu toistavan itseään. 

Nousevan pimeän ajassa Oksasta kiinnostaa, milloin ihminen ajautuu yli pisteen, jossa oma ego ei anna perääntyä, vaikka tietää toimivansa väärin. Miten saman pitäjän asukkaat voivat tappaa toisiaan.

”Näen siinä jotain sellaista, mikä valitettavasti pyörittää maailmanpolitiikkaa tällä hetkellä aika voimakkaastikin.”

Kesäkuun alussa Oksanen on kuitenkin levollinen. Missä kuljimme kerran (työryhmän kesken MKK) tulee ensi-iltaan kahden päivän päästä, eikä mitään ole enää tehtävissä.

Työryhmä on harjoitellut kuusi viikkoa, harjoituksia on videoitu, ja Oksanen on muokannut kohtauksia ja repliikkejä improvisoitujen kohtausten pohjalta. Näytelmäteksti on kirjoitettu neljään kertaan.

”Näyttämön konkretia paljastaa aina sen, mikä toimii ja mikä ei, joten harjoitusvaiheessa karsiutui vielä kokonaisia henkilöitä pois. Yritettiin saada sinne kirjaa enemmän puhetta ja mahdollisimman paljon totta ja elämää. Kunnioitan ihan hirveästi näytelmäkirjailijoita, enkä missään nimessä haluaisi itse kirjoittaa näytelmää. Omaan dramatisointiin pystyi kuitenkin tekemään notkeitakin muutoksia, koska näyttelijöinä on niin nopea ja hyvä jengi.” 

NOPEA on ohjaaja itsekin, ja työteliäs. Hänet on myös haluttu moneen paikkaan. 

Valmistuttuaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta 2018 Oksanen on ohjannut muun muassa Lou Salomen Kom-teatteriin, Sinun, Margot Helsingin kaupunginteatteriin, Minna Craucherin Espoon teatteriin, Muistopäivän Kansallisteatteriin sekä The Poet of Finlandin Ryhmäteatteriin. Lisäksi hän on ohjannut Miiko Toiviaisen monologin Kepeä elämäni, joka on kiertänyt useissa teattereissa. 

Ryhmäteatterin johtajan pesti on tällä tietoa viisivuotinen. MKK:n jälkeen Oksasen on tarkoitus pitää vihdoin taukoa ja sen jälkeen ohjata vain yksi esitys vuodessa. Se vähän arveluttaa.

”Koen, että kiire pikemminkin purkaa paineita. Jos tekee paljon, ei ole aikaa miettiä mitään ylimääräistä, kun on keskityttävä olennaiseen. Välillä pitää tietysti ottaa vähän happea ja hakea uusia suuntia – mutta pakko myöntää, että ajatus työtahdin hiljentämisestä tuntuu oudolta ja pelottavaltakin. Teatterin tekeminen auttaa mieltäni kamppailemaan perustavanlaatuista eksistentiaalista kriisiä vastaan, koska siinä ollaan niin voimakkaasti merkitysten äärellä.”

Oksanen kokee harjoitukset turvallisimmaksi paikakseen maailmassa, joten tauko saattaa laukaista identiteettikriisin. 

Seuraava ohjaus on kuitenkin jo tiedossa. Oksanen paljastaa sen verran, että esitystä  tulevat hänen kanssaan Ryhmikseen tekemään Kirsikka Saari ja Laura Airola. Saari tunnetaan ensi sijassa elokuvakäsikirjoittajana, Airola taas romaanin julkaisseena muusikkona ja kulttuurin sekatyöläisenä.

Oksanen sanoo, ettei ymmärrä Suomeen juurtunutta genreajattelua. Häntä itseään kiinnostaa nimenomaan taiteenlajien välisten rajojen rikkominen, mikä on näkynyt esimerkiksi oopperan tai nykymusiikin ja vahvasti kerrontaan sisältyvän koreografian tuomisessa olennaiseksi osaksi draamaohjauksia. 

Seuraavassa on siis kenties mukana elokuvaakin, muodossa tai toisessa.

THE POET of Finland oli Riikka Oksasen toinen ohjaus Ryhmäteatteriin. Esitys kertoi rankasta taiteilija-avioliitosta ja päähenkilön elämästä alkoholisoituneen runoilijaneron Pentti Saarikosken kanssa. Aina Bergroth kirjoitti näytelmän Tuula-Liina Variksen omaelämäkerrallisen Kilpikonna ja olkimarsalkka -teoksen pohjalta. 

Oksanen näkee The Poet of Finlandin vastaesityksenä hänen aiemmin KOM-teatteriin ohjaamalleen Lou Salomelle. Vaikka teosten tapahtuma-aikojen väli on sata vuotta, molempien maailmaa hallitsevat miehet ja heidän ylivertaisena pidetty älynsä.

”Variksen kirja oli häiritsevä sekä naisnäkökulmasta että jonkinlaisesta tunnistuspisteestä suhteessa siihen Tuula-Liinaan, kannattelijana todella toksisessa ympäristössä. Luotin kuitenkin sataprosenttisesti Ainan kykyyn tehdä hyvä teksti. Tuntui myös hauskalta ottaa ekana Ryhmis-johtajajuttuna käsittelyyn tuommoinen massiivinen henkilö kuin Saarikoski.”

Joitakin katsojia esityksen epätasa-arvoinen asetelma ahdisti. Paljon ennen MeToo-keskustelua kirjoitettu teos ei kuitenkaan ole uhritarina vaan raa’an lakoninen kuvaus naisesta, joka selviytyy. Oksanen ymmärtää ahdistuksen, mutta näkee Variksen käsittelytavan myös raikkaana – hienona ja vaikeana samaan aikaan.

”Voi olla, että kuvittelen, mutta välillä tuntuu siltä että jos naistekijänä kertoo naistarinaa, sen pitäisi aina olla esimerkkitarina. Itseäni ei kiinnosta sellainen yhtään. Vastaavasti kun Tuula-Liina sanoo kirjassa huomanneensa, että ’yhteistuumin olemme häivyttäneet oman identiteettini kokonaan’, siinä on jotain tajunnanräjäyttävää. Että joku tuollaisessa tilanteessa näkee asian sisältäpäin noin kirkkaasti!”

Riikka Oksanen elää itsekin suuren taiteilijapersoonan, ohjaaja ja teatterinjohtaja Lauri Maijalan kanssa. Kun Oksanen puhuu tunnistuspisteistä, ei voi välttyä ajattelemasta, tarkoittaako hän mahdollisesti omaa parisuhdettaan. Hän ei kiellä tällaisen suhteen riskiä kateuteen tai kilpailuun, mutta kokee kuusi vuotta kestäneen liiton alkaneen oikeaan aikaan. 

”Me ollaan tunnettu Laurin kanssa lukiosta saakka. Aloin kuitenkin ohjata paljon myöhemmin kuin Lauri. Aikaisemmin joku riittämättömyyden tunne tai kehittymätön ammatti-identiteettini olisi varmaan aiheuttanut ristiriitoja.”

Nyt Oksanen sanoo elävänsä tilanteessa, jossa oma tekeminen ei tarvitse toisen hyväksyntää. Molemmilla on vapaus itsenäiseen taiteellisen ajatteluun.

Tunteita toki tulee ja menee, välillä jommankumman affektit valtaavat kaiken tilan, mutta Oksasen mukaan niistä pyritään puhumaan mahdollisimman rehellisesti.

”Ajattelen enemmänkin, että me saadaan tukea ja turvaa toisistamme. Ohjaaminen on väistämättä aika yksinäinen positio, johtajuudesta puhumattakaan. Jälkimmäisestä ei tosin itselläni ole vielä niin paljon kokemusta. Kun toinen tunnistaa prosessit, joita toinen käy läpi, ollaan ainakin tähän mennessä pysytty positiivisella puolella. Mutta kyllä me hirveästi sen eteen tehdään töitä, koska riski vertailulle on ihan selvä.” 

Maijala johtaa Lahden kaupunginteatteria ja asuu viikot siellä, joten suhteessa riittää toistaiseksi hyvin happea.

RIIKKA Oksasen teatteriajattelu on pitkälti kuvallista. Ohjaaja aloittaa uuden esityksen suunnittelun keräämällä erilaisia kuvia, joiden mieltää intuitiivisesti liittyvän esityksen maailmaan.

Oksanen kirjoittaa näyttämökuvista parenteesit eli esitysohjeet usein siinä vaiheessa, kun tekstiä vielä työstetään. Esimerkiksi The Poet of Finlandissa vesi alkoi tihkua rivien väleistä jo varhaisessa vaiheessa. Esityksen toisessa näytöksessä näyttämöä hallitsikin vesiallas, jonka keskellä seisoi Tuula-Liinan työpöytä. Uppoamaisillaan, silti tukevasti paikoillaan.

”Allas oli lavastaja Janne Vasaman loistava idea, samaan aikaan staattinen ja hirveän symbolinen. Nostan hattua myös Ryhmiksen lavasterakennustiimille. Se oli kuitenkin ihan reipas allas vettä, lämmityssysteemit ja kaikki. Aika monessa muussa teatterissa olisi sanottu, että ei pysty tekemään ja ei pysty huoltamaan.”

Myös musiikilla ja liikkeellä on usein merkittävä rooli Oksasen ohjauksissa. Hän suunnittelee kokonaisuuksia usein työparin kanssa, olivatpa nämä kirjoittajia, lavastajia, muusikoita tai koreografeja. 

Janne Vasaman kanssa on syntynyt jo useampi esitys. Ohjaaja sanoo pitävänsä siitä, että kun tekstiä on ensin yhdessä luettu ja analysoitu, Vasama tuottaa ideoiden pohjalta konseptin. Se pakottaa ohjaajan ratkaisemaan kaiken näyttämöllä tapahtuvan vielä uudestaan myös käytännön tasolla. 

Pentti Saarikosken roolin jakaminen kolmelle näyttelijälle oli Oksasen ensimmäinen ajatus, kun hän alkoi hahmotella The Poetin ohjausta.

”Näin voitiin väistää henkilökuva ja kaikenlainen miesbriljeeraus, joka muuten kaappaisi huomion ja houkuttelisi katsojan eläytymään. Hain vieraannuttamista. Jokainen kolmesta näyttelijästä yritti jollain tasolla sovittaa itsensä ikonisen hahmon saappaisiin, ja kun katsoja oli kiinnittynyt yhteen Penttiin, käännettiinkin katse kohti Tuula-Liinaa. Tärkeältä tuntui myös saada se alun hurmaava Pentti mukaan sinne toivottoman kaivon pohjalle. Että me jollain tasolla ymmärtäisimme, mihin Tuula-Liina Pentissä aikanaan ihastui ja miksi hän suostui siihen elämään.”

Oksanen toteaa ennakkosuunnittelevansa ”hirveän paljon” ja mielellään. Hän hakee usein tarkoituksella jotain esityksen kerronnasta poikkeavaa elementtiä, jolloin tulkinnan jännitys virittyy aiheen ja tämän muun väliin. Virityksen kautta ohjaaja hahmottaa, mikä on esityksen kieli ja suunta.

Ryhmäteatterin Saarikoski-esityksessä se asia oli ooppera, Suomenlinnan MKK:ssa Antti Aution esitykseen tekemät laulut, Kansallisteatterin Muistopäivässä taas muun muassa Lasse Lipposen koreografiat.

Oksanen tekee myös tarkkoja lakanapurkuja eli kirjoittaa tekstin kohtauksia isoille papereille, joihin hän saattaa liittää myös kuvia. Lisäksi hän valmistaa plarista eli näytelmän fyysisestä käsikirjoituksesta usein version, johon on lisätty kuvia ja ohjauksellisia ajatuksia. Plariin sisältyy jopa ohjaajan soittolista.

Lavennetun plarin hän jakaa koko työryhmälle, jotta kaikki saavat kiinni hänen ajatuksistaan jo prosessin alussa.

”En halua hyppiä muiden taiteellisten suunnittelijoiden varpaille, mutta tuntuu hyvältä jakaa ajatuksia siitä, mitä olen päässäni nähnyt ja kuullut, kun olen ajatellut esitystä. Yritän kommunikoida lähtökohtiani mahdollisimman paljon ja eri tavoilla, koska on vaikeaa puhua jostain, mitä ei ole vielä olemassakaan. Eikä kukaan jaksa kuunnella ohjaajan loputonta monologia!” 

Ohjaajan tehtävänä on Oksasen mukaan määrittää esityksen tyyli (hän puhuu mieluummin tyylistä kuin estetiikasta), ja tämä määrää paitsi sen miltä esitys näyttää myös sen miten näytellään. 

Oksanen on keskusteleva ohjaaja, mutta määrittelee silti tontin, jossa muilla tekijöillä on oma liikkumavaransa. Hän uskoo, että jos ohjaaja jättää kaikki vaihtoehdot auki, muiden voi olla vaikeaa päästä alkuun ja tuottaa mitään. 

”Kaiken voi sitten kyseenalaistaa, mutta näin tekemällä pyrin lähtemään liikkeelle jaetusta ymmärryksestä.”

MUSIIKKI on Riikka Oksaselle läheinen ilmaisutapa. Se juontaa juurensa sekä hänen lapsuutensa ja nuoruutensa harrastuksista että maisterivaiheen työharjoittelusta ja ohjauksista Kansallisoopperassa. Silloin oli pakko opetella lukemaan partituuria ja miettiä ohjaamista läpisävellettyjen musiikkiteosten kautta. Praktiikka kehittyi.

Stalinin Venäjälle paremman elämän toivossa muuttaneista suomalaisista kertovassa Muistopäivässä Oksanen sopi musiikin tekemisestä Eeva Louhivuoren ja Ilkka Tolosen kanssa jo ennen kuin tekstiä oli olemassa. 

”Tuntui, että se juttu tarvitsee näyttämölle jonkun vastavoiman. Jos esityksessä olisi vain niiden ihmisten kammottava matka yhä huonompiin ja huonompiin oloihin, sitä ei ehkä pystyisi ottamaan vastaan.”

MKK:ta kirjoittaessaan Oksanen kuunteli paljon Antti Aution musiikkia. Aution tapa kirjoittaa lyriikoita alkoi saada kaikupohjaa myös näytelmätekstissä.

Oksanen käyttää musiikkia usein herätelläkseen katsojissa mielleyhtymiä ja tunteita, joita ei näyttämöllä välttämättä käsitellä suoraan. Silloin näyttelijöiden ilmaisu voi olla pelkistetympää tai tarkentua muuhun.

Ohjaaja kutsuu tätä riisipaperimetodiksi.

”Musiikki voi porata suoraan emootioon ja sitä kautta esitykseen voi kerrostua tunteita niin, että yhtäkkiä katsomossa vaan alkaa itkettää, vaikka ei edes tiedä, miksi. Itselläni on hirveitä vaikeuksia katsoa näyttämöllä tilanteita, joista näkee, että niiden on ajateltu liikuttavan. Siinä tulee joku vastareaktio. Jos taas voidaan luottaa siihen, että esityksen henkilöt saavat kulkea omilla radoillaan ilman ajatusta, että tämän pitäisi nyt herättää joku tunne katsojassa, se voi toimia. Niin ainakin toivon.”

Oksasen mukaan musiikin tehtävä MKK:ssa on vyöryttää näyttämölle ajallisia elementtejä, välillä taas pysäyttää liike tai keskittää katsojan fokus johonkin tiettyyn asiaan. Olennaista on, että esityksessä ei ole erikseen muusikoita vaan näyttelijät esittävät kaiken musiikin itse.

Roolitusta tehdessään Oksanen etsi nimenomaan näyttelijöitä, jotka pystyvät soittamaan ja laulamaan.

”Kun esimerkiksi Cedi [Miiko Toiviainen] tulkitsee jotain liikuttavaa laulua hetki sen jälkeen, kun hän on ollut melkoisena hirviönä näyttämöllä, uskon sen syventävän hahmon ihmisyyttä ilman että sitä tarvitsee selitellä. Kokonaisuudessa musiikki rakentaa melkeinpä väistämättä moniulotteisempaa tunnehistoriaa.”

Ooppera päätyi The Poet of Finlandiin sopraano Johanna Isokosken mukana. Isokoski oli mukana äänisuunnittelussa, kävi työryhmän kanssa läpi erilaisia musiikillisia tyylikausia ja koosti soittolistan mahdollisista kappaleista, joita voisi käyttää esityksessä.

Oksanen innostui etenkin Richard Straussin yli sata vuotta sitten säveltämästä laulusarjasta Drei Lieder der Ophelia, op. 67.

”Niiden mukana tuli ajatus taiteen ihmeellisestä kauneudesta. Että se oli edelleen olemassa, vaikka Tuula-Liina joutui niin ahtaalle.”

Oksanen ei pelkää ottaa riskejä.

Musiikin tavoin näyttämöestetiikka luo hänen ohjauksiinsa usein omat kerroksensa, joita ei välttämättä suoraan avata yleisölle. Hän ei käytä lavastusta vain kuvittamaan kohtausten sisältöjä vaan tuottaakseen erisuuntaisia jännitteitä ja pitkäkestoisesti voimistuvia vaikutelmia.

”Jos keksii jonkun ison ratkaisun, siihen on myös uskallettava luottaa. Vaikka eteen voikin sitten tulla pelottavia hetkiä…” 

On huomattavasti helpompaa olla ratkaisematta asioita itse ja tehdä yksi yhteen niin kuin näytelmään on kirjoitettu. Pienemmissä asioissa rohkeat ratkaisut voi kokeilun jälkeen jättää käyttämättä, mutta isot, jotka edellyttävät valmisteluja, rakentamista ja monenlaista sitoutumista, vaativat uskallusta.

”Koen silti realistisen tilanteen rakentamisen aika epäkiinnostavana. Jos tehdään juonellista draamaa, ajattelen että katsoja kyllä ymmärtää kohtauksista ja tilanteista tosi paljon, jolloin suunnittelun eri tasot voivat kerrostaa näyttämölle ihan jotain muuta. Se että asioita on pakko ratkaista, voi synnyttää myös teatterillisesti jotain kiinnostavaa. Kun me ei kuitenkaan tehdä leffaa, vaan me tehdään teatteria.”

RYHMÄTEATTERIN johtaja tekee mielellään ryhmätyötä. Omat ehtonsa harjoitusprosesseille asettaa Oksasen nopeus. Uudessa työryhmässä se herättää toisinaan hämmennystä.

”Herrajumala tää sun vauhti Riikka!” kajahti kuulemma keväällä Suomenlinnassakin.

Oksasen intuitio ja luova ajattelu toimivat hänen mukaansa parhaiten lämpimässä ja nopeassa työskentelyssä.

”Se vaan on mun tapa ajatella. Siihen kuuluu voimakas vuorovaikutus ja kontakti näyttämölle sekä se, ettei hyydy itse ja putoa siitä virityksestä. Siinä hetkessä en halua kyseenalaistaa ajatuksiani tai ideoitani, vaan heittää ehdotuksia ja kokeilla. Jos sitten tulee vaikka jotain teknistä hommaa, mistä pitäisi puhua tai mitä pitäisi hinkata, joudun sanomaan, että tehdään se vähän myöhemmin erikseen.” 

Kohtauksia harjoitellaan monta kierrosta, joten kaikkeen mikä jää kesken, palataan. 

”Tiedän, että jotkut ohjaavat ikään kuin valmiita kohtauksia, kunnes vähän ennen ensi-iltaa päästään läpimenoon. Itselleni se on ihan kammottava ajatus. Tuntuu, etten ymmärrä esityksestä yhtään mitään ennen kuin olen nähnyt ensimmäisen läpimenon. 

Kokonaisuus ja se, mitä sille pitää tehdä, alkaa hahmottua vasta sen jälkeen.” 

JULKISESSA työssä palautteeseen, niin myönteiseen kuin kielteiseenkin, on ollut pakko opetella suhtautumaan. 

Hetki ennen kuin palautetta alkaa tulla on Oksasen mielestä paras.

”Silloin pitää ottaa kiinni siitä, mikä fiilis itselläni ja työryhmällä siinä kohtaa on. Se on se oikea tunne. Sen jälkeen korvaan jäävät etenkin kaikki kriittiset asiat, tietenkin, koska olen ihminen. On helppo musertua ikävien sanojen alle ja ajatella, ettei kykene jatkamaan työtä ehkä koskaan. Koska en tule perheestä, joka olisi ollut millään tavalla tekemisissä julkisuuden kanssa, se oli aluksi aika järkyttävää. Paras keino on siirtyä tekemään seuraavaa juttua.”

Riikka Oksanen on syntynyt Cuscossa, Perussa, jossa hänen isänsä toimi kehitysyhteistyötehtävissä 1980-luvulla. Koti oli vanhempien töiden vuoksi eri puolilla latinalaista Amerikkaa, kunnes Oksasta neljä vuotta vanhempi veli aloitti koulun, ja viisihenkinen perhe muutti Suomeen. Vanhemmille tuli paljon ulkomaan komennuksia sen jälkeenkin, ja isoäiti hoiti lapsia Suomessa. 

Oksanen kiinnostui teatterista Helsingin Steiner-koulussa. 

”Mä olin ollut ihan älyttömän ujo lapsi. Olen kuopus, ja koska isommat sisarukseni ovat olleet aika voimakkaita persoonia, hiippailin heidän perässään hyvin hiljaisena. Viidennellä luokalla teimme koulussa näytelmän, ja silloin joku napsahti päässäni. Musta tuli yhtäkkiä suuri näyttelijädiiva, mikä oli aika yllättävä veto. Sain siitä todella paljon hyvää palautetta, ja aloin harrastaa teatteria.”

Steiner-koulussa sattui olemaan samaan aikaan useita teatteriperheiden lapsia, ja lukiossa he perustivat teatterin, joka sai nimekseen Rujo. Teatteri Rujo toteutti muun muassa Lapualaisoopperan sekä itse kirjoittamansa näytelmän Mannerheim eli lapsistasi ei mitään, jossa Oksanen näytteli marsalkan rakasta Käthe-hevosta. Molemmat esitykset ohjasi Lauri Maijala.

Rujossa toimi useita muitakin ohjaajiksi identifioituvia ihmisiä, kuten Jussi Sorjanen ja Linda Wallgren. Oksanen sanoo, ettei kehdannut tässä seurassa edes ajatella, että voisi itsekin ohjata. Teatteriala tuntui silti lukion jälkeen ainoalta vaihtoehdolta. Oksanen hakeutui Lahden kansanopistoon, opiskeli sen jälkeen vuoden Kokkolassa ja sitten ammattikorkeakoulu Metropoliassa.

”Näyttelemisessä oli kaikesta huolimatta aina jotain vähän vaikeaa. Katseen alla olemiseen liittyy aika monimutkaisia prosesseja. Vasta Metropolian ohjauskurssilla kaikki loksahti paikoilleen. Tajusin, että tämähän on ihan ilman muuta se, mitä haluan tehdä. Hain Teakiin melkein saman tien ja pääsin sisään. Enkä ole kyllä katunut sekuntiakaan.”

Riikka Oksanen oli Teatterikorkeakouluun päästessään jo sen ikäinen, ettei joutunut kamppailemaan opinnoissa identiteettinsä tai ammattikuvansa kanssa. Lähes kaikki tuntui kiinnostavalta ja mielekkäältä, ja töitäkin ilmaantui jo opiskeluaikana. 

Oksanen muistaa sanoa, miten kiitollinen hän on ja miten paljon kaikkeen liittyi myös hyvää tuuria. Moni muu kun putoaa koulun jälkeen kuoppaan, josta ei ole helppo päästä omin voimin ylös.

”Alan sisällä minuun on suhtauduttu aina ihan älyttömän hyvin. Se on itse asiassa jopa yllätys, koska olin olettanut, että meillä on vielä vähän sukupuolittunutta ajattelua. Sellaiseen en ole törmännyt missään työtilanteessa. Naisena koen myös ehkä vähemmän paineita vallankäyttöön liittyvissä kysymyksissä. Ohjaajan positioon projisoidaan joka tapauksessa aika paljon. Ajattelen, että se ei oikeastaan liity minuun vaan auktoriteettiasemaan ryhmässä. Ohjaaja herättää tunteita.”

OKSASEN omista tunteista päällimmäisiä on huoli Suomen ilmapiiristä ja kulttuurin asemasta. Hän näkee etenkin teatterin joutuneen katveeseen, jossa siitä kirjoitetaan kaiken aikaa vähemmän, eikä se näy julkisuudessa muutenkaan. Laajamittaiseen markkinointiin on resursseja yhä harvemmalla teatterilla. 

Se on melko lohduton paikka tilanteessa, jossa taiteellisen teatterin tekijät joutuvat budjettileikkausten ja kävijöiden köyhtymisen paineissa muutenkin taistelemaan taiteensa olemassaolosta.

Oksanen pitää silti tiukasti kiinni ajatuksesta, että teatteri on tärkeää ja kiinnostaa ihmisiä, joten sitä kannattaa edelleen tehdä ja kehittää. Samalla hän miettii, miten tällainen aika vaikuttaa ohjelmistopolitiikkaan eli siihen, millaisia teoksia Suomessa tehdään. 

”Ymmärrän, että jos on rinnakkain tuntemattomien tekijöiden kotimainen kantaesitys ja sitten joku Agatha Christie -juttu, niin moni valitsee sen Agatha Christien. Myös Missä kuljimme kerran perustuu tunnettuun kirjaan. Suomenlinnaan pitää tehdä vetovoimaisia juttuja, koska me tarvitsemme katsojia ja teatteri pyörii niillä lipputuloilla. Tämähän sen sanelee, meilläkin.”

Hän kysyy myös, miten uudet yleisöt ja etenkin nuoremmat ihmiset saadaan kiinnostumaan teatterista, jos se ei näy missään.

”Tästä on tulossa sitkeyskysymys. Kuinka kauan täällä jaksetaan pitää kiinni taiteellisista  linjauksista, uusista tekijöistä ja uusista kotimaisista teoksista, jos työ on jatkuvaa turpaanottoa? On ihan järkyttävältä surullista, miten vähän arvoa tämän maan johtavat poliitikot taiteella ja kulttuurilla näkevät. Suomalainen taide voisi olla meidän yhteinen ylpeydenaihe eikä jotain, mihin sijoitetaan ihan viimeisenä, jos rahaa riittää.”