Nyt arvioidaan Suomen suosituin lastenkirjallisuus

Miljoonia myytyjä kirjoja, kymmeniä käännösoikeuksia, lainaustilastojen ylivoimainen johto. Suomalaista lastenkirjallisuuskenttää hallitsee vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen yksi tekijä ja toinen tekijäpari, eikä ketään muuta nykykirjailijaa voi edes verrata heihin.

Kyseessä ovat Mauri Kunnas sekä pariskunta Aino Havukainen ja Sami Toivonen, joista jälkimmäiset tunnetaan erityisesti Tatu ja Patu -kirjojen luojina. Myös Mauri Kunnas on tehnyt osan kirjoistaan yhdessä vaimonsa Tarja Kunnaksen kanssa.

Hillittömien myynti- ja lainauslukujen lisäksi Kunnas, Havukainen ja Toivonen ovat saaneet lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Mutta yksi asia lastenkirjallisuuden kruunaamattomilta kuninkaallisiltakin on jäänyt 2020-luvulla puuttumaan, ja se on kritiikki. Lasten- ja nuortenkirjallisuusarvioiden määrä on laskenut jyrkästi vuosituhannen vaihteen jälkeen. Tekijöistä julkaistaan kyllä edelleen haastatteluja ja teoksista vinkkilistoja. Varsinaisia arvioita ilmestyy kuitenkin hyvin vähän.

Se tarkoittaa, että uudempien tekijöiden on yhä vaikeampi nousta suuren yleisön tietoisuuteen, vaikka Suomessa ilmestyy paljon kunnianhimoista ja korkeatasoista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Samalla myös kriittiset huomiot jäävät esittämättä ja analyysi tekemättä.

Tässä artikkelissa arvioidaan Mauri Kunnaksen, Aino Havukaisen ja Sami Toivosen tuotantoja kokonaisuuksina, ilman silkkihansikkaita. Avuksi pyydettiin useita kirjallisuudentutkijoita. Välillä on nimittäin vaikuttanut siltä, ettei näistä supersuosituista tekijöistä uskalleta julkisesti sanoa poikkipuolista sanaa. Hehän ovat houkutelleet lapset lukemaan.

Mutta on kai silläkin väliä, mitä lapset lukevat?

Syväsukellus Kunnaksen, Havukaisen ja Toivosen maailmaan paljastaa, että Suomen menestyneimmillä lastenkirjailijoilla on paljon yhteistä. Joissain asioissa he taas tuntuvat toistensa vastakohdilta.

LASTENKIRJAMILJONÄÄRI, graafikko Mauri Kunnas aloitti uransa poliittisena pilapiirtäjänä. Hänen ensimmäinen lapsille suunnattu teoksensa oli Suomalainen tonttukirja (1979).

Sittemmin kuvakirjoja on putkahtanut Kunnaksen putiikista yli 40. Niitä on myyty yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Maailmalla tunnetaan parhaiten Joulupukki (1981), mutta Suomessa maineikkaimpia maurikunnaksia ovat kansallisromanttiset Kalevala- ja Seitsemän veljestä -versioinnit sekä Koiramäki-sarja.

Kunnas on saanut kymmenittäin tunnustuksia lastenkulttuurin valtionpalkinnosta kunniatohtorin arvonimeen. Jos pidettäisiin kisa Suomen historian tärkeimmän lastenkirjailijan tittelistä, finaaliin pääsisivät Tove Jansson, Kirsi Kunnas ja Mauri Kunnas. (Kunnakset eivät ole sukua toisilleen.) Heistä elossa on enää viimeinen. Tätä nykyä suomalainen lastenkirjallisuus suorastaan henkilöityy häneen.

Eikä Mauri Kunnaksen vilkas julkaisutahti näy hiipuvan, vaikka hän on jo 76-vuotias. Kuluvana vuonna häneltä ilmestyy jälleen kaksi kuvakirjaa. 2000-luvulla teoksia on tullut kymmenenkin vuodessa.

Kunnaksen manttelinperijät Aino Havukainen (s. 1968) ja Sami Toivonen (s. 1971) ovat niin ikään taustaltaan graafikoita. Joko hauskana sattumana tai piirien pienuuden merkkinä voi pitää sitä, että Havukainen ja Toivonen asuvat ja työskentelevät Kunnaksen lapsuudenkodissa Sastamalassa. He ostivat talon ystävältään Kunnakselta vuonna 2007.

Isopäiset Outolan veljekset Tatu ja Patu esiintyivät alkuun Veera-sarjassa päähenkilön ystävinä. Ensimmäinen varsinainen T & P, Tatu ja Patu Helsingissä, ilmestyi vuonna 2003. Sen jälkeen sarja on täydentynyt suunnilleen yhdellä kirjalla per vuosi.

Tatujen ja Patujen kokonaismyynti lähestyy kahta miljoonaa. Esimerkiksi Finlandia-palkittua Tatun ja Patun Suomea (2007) myytiin pelkästään ilmestymisvuonna yli satatuhatta kappaletta.

Mauri Kunnaksella, Aino Havukaisella ja Sami Toivosella on hämmästyttävän paljon yhteistä. Heidän teoksiaan kustantaa sama talo, markkinajohtaja Otava. Sillä on erinomaiset myyntikanavat – Suomalainen kirjakauppa -ketju etunenässä – ja tehokas markkinointikoneisto. Sekä Kunnaksen kirjoja että Tatuja ja Patuja myydään enemmän kuin useimpia aikuisten kirjallisuuden hittiteoksia.

Suosion syyt ovat toki muualla kuin kustantamossa, kirjoissa itsessään. Sekä Kunnaksen teokset että Tatut ja Patut ovat täynnä taiturimaisia piirroksia, monitasoista huumoria ja kekseliäitä yksityiskohtia. Kunnaksen kirjoissa uninen Hakkarainen sinisessä yöpaidassaan milloin samoilee metsässä, milloin soutaa meressä. Tatuissa ja Patuissa jokin teoksen teemaan liittyvä esine on piilotettu joka aukeamalle.

Vanhojen kertomusten ja todellisen maailman asetelmat on käännetty päälaelleen. Kunnaksen Aino jahtaa Väinämöistä. Tatussa ja Patussa lapsi työntää aikuista rattaissa. Sekin toistuu, että juoni jää sivuosaan: Kunnaksella osa kirjoista on pikemminkin kuvitettuja historian oppitunteja, Havukainen ja Toivonen taas ovat tehneet monta tietokirjamaista teosta, joissa sarjakuvat, vitsit ja pelit ovat isommassa roolissa kuin itse tarina. Suomalaisiin lukijoihin tuntuvat vetoavan enemmän huumori ja tieto kuin mielikuvitukselliset juonet.

TUTKAILLAANPA sitten eroavaisuuksia. Yksi niistä on kerronta. Mauri Kunnaksella se on kuvavetoista ja selittävää. Kirjoissa on selkeä juoni, ja välillä kaikkitietävä kertoja tarinoi kuin isoisä kiikkustuolissa: ”Kauan, kauan aikaa sitten, silloin kun maailma oli vielä nuori…”

Tatu ja Patu -kirjojen pääasiallinen polttoaine taas on väärinkäsitys. Päähenkilöt ovat saapuneet Suomeen Outolasta. Kuin antiikin filosofit he ihmettelevät arkisia asioita ja tulkitsevat monia niistä herkullisella tavalla pieleen. Tekstin ja kuvan ristiriita alleviivaa kömmähdyksiä. Kerrontaa rikotaan episodimaisilla tietoiskuilla, metatason vitseillä, arvoituksilla ja peleillä.

Kerronnan lisäksi eroja on ajankuvassa ja arvomaailmassa.

Kunnaksen tunnetuin hahmo on unissakävelevä vuohi Herra Hakkarainen. Symbolisesti osuvaa, sillä 2020-luvulla Mauri Kunnas tuntuu itsekin vähän unissakävelijältä. Hän tekee kirjojaan samalla tavalla vuodesta toiseen, vaikka maailma ympärillä on muuttunut.

Tutkija ja yliopistonlehtori Jaana Pesonen sanoo puhelinhaastattelussa, että erityisesti Kunnaksen tapa esittää sukupuolia tuntuu vanhentuneelta. Vai pitäisikö sanoa: tapa olla esittämättä. Yli 40 teoksen joukosta löytyy vain muutamia kirjoja, joissa päähenkilönä on tyttö- tai naishahmo. Esimerkiksi käy vuonna 2005 ilmestynyt Koiramäen Martta ja Ruuneperi.

Siinä Porvooseen sukuloimaan saapunut Martta-tyttö pääsee kansallisrunoilijan kotiin auttamaan Fredrika-rouvaa torttujen leipomisessa. Apu onkin tarpeen, sillä taloon on tulossa arvovaltaisia vieraita: Elias Lönnrot, J. V. Snellman ja Sakari Topelius. Suurmiesten ajatukset tekevät Marttaan lähtemättömän vaikutuksen. Ruuneperi kehuu pikku Marttaa muusakseen.

Kunnaksella poika- tai mieshahmo on selvä normi. Tyttö tai nainen on yhtä selvästi toinen, ja hänet merkitään aina samalla tavalla: ripsillä. Niitä ei pojilla ole. Varmuuden vuoksi naisille on välillä lisätty myös huulipunaa, koruja tai korkokengät.

Myös sivuhahmonaisia on Kunnaksella vähemmän. Vuonna 2001 ilmestynyt Herra Hakkaraisen aakkoset on kustantamon mainoslauseen mukaan ”jokaisen lapsiperheen perusteos, josta pikkuväki oppii kuin leikiten aakkoset A:sta Ö:hön”. Samalla voi oppia vähän muutakin.

Teoksessa aakkosia esittelevät Kunnaksen tuotannosta poimitut hahmot. Valtaosa on poikia tai miehiä. Yksi harvoista naishahmoista edustaa d-kirjainta: Doris tykkää donitseista. Kuvassa lihava ja punakka naispossu ahmii donitseja työpöytänsä ääressä. Donitseja putoilee Doriksen sylissä olevasta rasiasta lattialle, ja Doris on piilottanut niitä myös työpöydän laatikoihin. Vitsin kärki: onpa hassua, kun läski syö.

Kuva ei ole poikkeuksellinen, sillä Kunnaksen huumori perustuu usein liioiteltuun ruumiillisuuteen eli niin sanottuun slapstickiin, sanoo kirjallisuudentutkija Maria Laakso. Pulleat hahmot koheltavat, kaatuilevat, törmäilevät ja satuttavat itsensä. Kirjoissa on myös lyömistä ja muuta väkivaltaa. Kivun tunteen äärelle ei kuitenkaan pysähdytä.

Mauri Kunnas on tehnyt lukuisia kirjoja historiasta. Ylipäätään hänen tuotantonsa suuntautuu  menneisyyteen ja antaa siitä usein idyllisen kuvan. Vähän kuin joku saarnaisi, että ennen kaikki oli paremmin.

AINO Havukaisen ja Sami Toivosen kirjojen maailma taas on tunnistettavissa nyky-Suomeksi. Arkitodellisuus kuvataan moninaiseksi. Veeran perheessä on kaksi äitiä, ja päiväkodissa on lapsia eri etnisistä taustoista. Pieni Suomen leijona heiluttaa sateenkaarilippua Tatun ja Patun päivitetty Suomi -teoksessa.

Erja Kemppainen vertaili vuonna 2025 pro gradu -tutkielmassaan kahta Tatu ja Patu -teosta: Tatu ja Patu päiväkodissa (2004) sekä Tatu ja Patu kesäleirillä (2021). Hän havaitsi, että teosten naiskuvat ovat keskenään erilaiset. Sarjan alkupään päiväkotikirjassa kuva on korostuneen kapea ja stereotyyppinen. Myöhemmässä teoksessa tytöt kuvataan aktiivisina ja fyysisinä toimijoina, jotka eivät enää omaksu hoivarooleja.

Saman havainnon on tehnyt Jaana Pesonen. Hän sanoo, että Havukaisen ja Toivosen kirjoihin on ajan mittaan tullut enemmän nykyaikaisia naishahmoja. Maria Laakso taas huomauttaa, että Tatu ja Patu eivät aina pukeudu poikamaisesti vaan esiintyvät esimerkiksi Tatun ja Patun ällistyttävässä satukirjassa keijumekoissa.

Silti Tatu ja Patu -kirjat pohjautuvat vanhaan asetelmaan, jossa poikapäähenkilöt saavat koheltaa vapaasti ja muut hahmot mahdollistavat sen.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Havukainen ja Toivonen reflektoivat omaa työtään ja pohtivat teosten välittämiä arvoja ja normeja. He ovat esimerkiksi kertoneet, että eivät enää julkaisisi Veera ja maatalon eläimet -kirjaa. Se antaa tekijöiden mielestä jälkikäteen katsottuna turhan idyllisen kuvan maataloudesta.

Lastenkirjakritiikin vähäistä määrää kuvaa se, että kaikkein kriittisimmin Havukaisen ja Toivosen kirjoihin ovat suhtautuneet tekijät itse.

Tuo kriittisyys johti jopa lastenkirjallisuuskohuun. Se syntyi, kun Havukainen ja Toivonen ilmoittivat päivittävänsä vanhempia teoksiaan, siis niitä, joista edelleen otetaan uusia painoksia. Kuvituksista poistettiin liha- ja maitotuotteita. Tekijät kertoivat, että ovat nykyään tietoisempia tehotuotannon todellisuudesta. Siksi he halusivat piirtää osan kuvien yksityiskohdista uudestaan.

Mauri Kunnas ei ole tehnyt tällaisia päivityksiä tai puhunut julkisesti niiden tarpeesta, vaikka hänen teoksissaan on muun muassa ilmeistä eksotisointia. Vieraat kulttuurit esitellään Kunnaksen teoksissa kuluneiden kliseiden kautta. Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist totesi taannoin kolumnissaan Parnassossa, että esimerkiksi Joulupukki ja noitarumpu -kirja (1995) ja siihen perustuva animaatio (1996) vahvistavat ongelmallisia käsityksiä saamelaiskulttuurista. Teoksissa noitarumpua soittava ruma ja ilkeä saamelaishahmo luopuu perinteisestä asustaan ja taikavoimistaan, jotta hän voi olla samanlainen tonttu kuin muut.

KAPITALISTI ja kulutuskriitikot. Suhteessa tuotteistamiseen Mauri Kunnas ja Tatun ja Patun tekijät eroavat kuin yö ja päivä.

Kunnas on haastatteluissa kertonut olleensa aina kaupallinen. ”Sen verran kapitalisti olen, että ajattelen taiteen tekemisenkin olevan eräänlaista yrittämistä”, hän sanoi Anna-lehdelle vuonna 2024.

Maria Laakso puhuu Kunnaksen tuoteperheestä, johon ilmestyy jatkuvalla syötöllä uusia vaatteita, leluja ja astioita. Kunnaksen tuotanto on läpeensä tuotteistettu Tove Janssonin Muumien tapaan.

Juuri näin lastenkulttuurin suosikit yleensä syntyvät, Laakso sanoo: leviämällä kirjojen ulkopuolelle. Hahmoista tulee laajasti tuttuja. Tuttuus helpottaa uuteen teokseen astumista ja sen maailmaan kiinnittymistä, mikä on usein vaativa kohta lukemisessa.

Monien Kunnaksen teosten kohdalla tuttuutta oikeampi sana on kierrätys. Syksyn 2026 uutuus Tunteiden ja pelkojen kirja on Pienen tunteiden kirjan ja Pienen pelkojen kirjan yhteisnide. Kustantamon mainoksessa luvataan, että ”kirjassa on runsaasti Mauri Kunnaksen riemastuttavia kuvia”. Lupaus tuntuu kiertoilmaukselta sille, että Kunnas ei ole piirtänyt kirjaa varten mitään uutta.

Myös esimerkiksi Herra Hakkaraisen aakkoset (2001) ja Herra Hakkaraisen numerot (2004) kierrättävät Kunnaksen vanhoja piirroksia. Kirjoja selatessa huomaa, että alun perin pienikokoisia piirroksia on suurennettu niin, että resoluutio on kärsinyt ja kuvista on tullut epätarkkoja. Kaiken kukkuraksi Herra Hakkaraisen aakkosista ja Herra Hakkaraisen numeroista on tehty vielä yhteisnide Herra Hakkaraisen aakkoset ja numerot (2007).

Haastattelimme tätä kirjoitusta varten erästä lastenkirjallisuuskentän auktoriteettia. Hänen mielestään on ongelmallista, että Kunnaksen uusilta näyttävät teokset on koostettu yhdistelemällä aiempien kirjojen materiaaleja. Haastateltava korosti, että uustuotannon pitäisi vähintäänkin olla selvästi tunnistettavaa.

Kunnas vaikuttaa tehneen tuotannossaan myös kaupallista yhteistyötä. Tassulan lasten lääkärikirjaa (2023) myydään kaikissa Pikkujätti-lääkärifirman toimipisteissä, ja Pikkujätti on mainostanut sitä aktiivisesti somekanavissaan. Yritys on Mauri Kunnaksen pitkäaikainen asiakas. Kunnas on piirtänyt sen logonkin.

Kirjassa ja kustantamon verkkosivuilla kerrotaan vain, että kirjaa varten on haastateltu kahta Pikkujätin lääkäriä. Tiedotteen mukaan he ovat ”päässeet vaikuttamaan kirjan sisältöön”. Kannessa on ainoastaan Kunnaksen nimi, mutta sisäsivulla kirjan toimittajaksi mainitaan Katriina Kauppila. Hän on toimittanut useita muitakin Kunnaksen vanhoista kuvituksista koostettuja teoksia.

Tassulan lasten lääkärikirjaa voi pitää Pikkujätin ja ylipäätään yksityisen terveydenhuollon mainoksena. Teoksessa lapset menevät yksityiselle lääkäriasemalle terveyskeskuksen sijaan. Kunnas ottaa siis epäsuorasti kantaa siihen, hoidetaanko sairauksia Suomessa julkisin varoin vai kunkin perheen omalla rahalla – mikäli rahat vakuutus- tai käyntimaksuihin riittävät.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat pärjänneet ilman oheistuoteuniversumia. He ovat suhtautuneet kaupallistamiseen suurella varauksella: harvat Tatu ja Patu -esineet on tehty paperista, ja lehtijuttujen mukaan kirjailijat ovat kieltäytyneet lähes kaikista heille tulleista yhteistyöehdotuksista. Toista Tatu ja Patu -elokuvaakaan ei tehdä, sillä pariskunta haluaa keskittyä kirjoihin eikä omien sanojensa mukaan tarvitse yhtään enempää rahaa.

Myös itse kirjoihin on istutettu hienovarainen epäkaupallinen viesti. Tatuissa ja Patuissa kaupungit ja varsinkin kaupat on kuorrutettu vastamainoksilla ja mainosparodioilla. Kerskakuluttamista pilkataan. Tatu ja Patu etsivinä -kirjassa (2016) lapsihahmo puolittaa kaiken, koska hänestä maailmassa on liikaa tavaraa.

VAIKKA yksi artikkeli ei kykene käsittelemään Kunnaksen, Havukaisen ja Toivosen tuotantojen kaikkia puolia, niiden kehityskaaret ja suuret linjat hahmottuvat selkeästi.

Moni Mauri Kunnaksen uran alkupään teoksista on noussut moderniksi klassikoksi. Erityisesti Koirien Kalevala on visuaalisesti vaikuttava. Siinä kuvien intertekstuaalisuus ja vesiväreillä käsin maalatut pinnat ovat parhaimmillaan. Teoksessa tiivistyy se, miten Kunnas haluaa paitsi huvittaa myös sivistää lapsia. Hänen lempiaiheitaan ovat Suomi ja suomalaisuus. Kulttuurihistoriallinen materiaali on sujahtanut lasten kurkuista alas helposti, kun kyytipojaksi on pantu Richard Scarryn visuaalista tyyliä sekä pilapiirrosten ja sarjakuvien maailmasta omaksuttua huumoria.

Suomalaisuusprojektin ohella Kunnas on inspiroitunut kummitusjutuista. Haamuperheen seikkailut ovat ilahduttaneet pelonnälkäisiä lapsia ja aikuisia. Herra Hakkaraisen hahmokin ammentaa kauhuperinteestä, sanoo Maria Laakso. Hakkaraisella on erikseen yö- ja päiväminä, kuin Jekyll ja Hyde. Päivisin Hakkarainen on kunnon kansalainen, mutta öisin vietit pääsevät valloilleen.

Kunnaksen parhaat kirjat ovat kuvittamisen juhlaa, mutta kuilu hänen kunnianhimoisten töidensä ja viime vuosien kierrätystuotannon välillä on syvä.

Aino Havukainen ja Sami Toivanen taas aloittivat perinteisillä lastenkirjoilla, joissa tutustuttiin maatilan eläimiin, käytiin lääkärissä ja harjoiteltiin ruuanlaittoa. Vähitellen he ovat edenneet kokeilevampaan ja runsaampaan suuntaan. Suoraan sanottuna Tatu ja Patu -kirjojen nörttifaktori on kasvanut. Niihin on pakattu valtavasti tietoa ja luovia kummallisuuksia. Kerronnassa hyödynnetään pelillisiä ratkaisuja ja aktivoidaan lukijaa monin tavoin. Havukaisen ja Toivosen omat kiinnostuksenkohteet, eritoten scifi ja fantasia, ovat nousseet yhä voimakkaammin esiin. Tekijöiden innostus välittyy riemastuttavasti esimerkiksi Tatun ja Patun fantasiaseikkailusta (2023).

Mutta miksi juuri nämä kirjat vetoavat suomalaisiin?

Yhtä vastausta ei tietenkään ole. Suomalaista kuvakirjallisuutta on tutkittu niukasti – ja erityisen vähän juuri Mauri Kunnasta. Tuntuu, että häntä ympäröi tietty hiljaisuus. Se näkyi tämän artikkelin tekemisessä. Yksi lastenkirjallisuuden tutkija kieltäytyi haastattelusta, toinen taas pyysi myöhemmin, ettei häntä sittenkään mainita nimeltä. Myös omalla nimellään haastatellut tutkijat kommentoivat Kunnaksen tuotantoa pidättyväisesti. Osa heistä halusi toistuvasti painottaa, että he arvostavat Kunnaksen työtä.

Viimeisen sanan saa lausua Jaana Pesonen. Hän toteaa, että Kunnaksen ja jossain määrin myös Havukaisen ja Toivosen valitsemat aiheet voidaan nähdä varovaisina, jos heitä verrataan vaikkapa Linda Bondestamin tyyppisiin yhteiskunnallisiin kuvakirjailijoihin.

”Ehkä heidän menestyksensä johtuu osittain siitä, että kirjoissa ei mennä liian radikaaleihin aiheisiin, vaikka ilmastonmuutokseen. Suuren yleisön on helppo olla näiden teosten puolella, sillä ne eivät herätä liian vaikeita tunteita tai kysymyksiä.”