Nimimerkin takaa kirjoittava jänishousu aiheuttaa pöhinää Viron teatterielämässä

Virolaiseen, viikoittain ilmestyvään Sirp-kulttuurilehteen ilmestyi alkuvuodesta 2024 teatterikritiikkejä, joita luettiin ja kommentoitiin ahkerasti, koska ne erottuivat poliittisen analyysinsä, yhteiskunnallisen herkkyytensä ja metaforisen kielensä vuoksi muista kritiikeistä.

Niiden takana oli Linda Ohe, joka paljastui pian pseudonyymiksi.

Long Play sai harvinaisen mahdollisuuden haastatella häntä Zoomin välityksellä. Hän ei ole ennen tätä antanut yhtään haastattelua millekään medialle.

Aloitan haastattelun sanomalla, että kuvani virolaisesta teatterielämästä ja teatterijournalismista on ruusuinen. Virolaiset ovat tunnetusti teatterihullua kansaa. Yleisöä riittää niin perinteisille kuin kokeilevammille jutuille. Kiitos kuuluu monille virolaisille kansainvälisen tason teatteritaiteilijoille, kuten maailman arvostetuimman New Theatrical Realities -palkinnon saaneelle NO99-ryhmälle. Nuo taiteilijat toivat virolaiseen teatteriin paljon ihmisiä, joita kiinnostaa ennen muuta nykytaide, ei välttämättä ensisijaisesti teatteri. Myös teatterikritiikkiä julkaistaan suhteellisen paljon: sitä on viikoittain ja kuukausittain ilmestyvissä kulttuurilehdissä sekä monissa päivälehdissä. 

Suomalaisittain katsottuna asiat näyttävät olevan hyvin. 

Ohe aloittaa ampumalla argumenttini ainakin jossain määrin alas. Hän alkoi kirjoittaa kritiikkejä havaitsemansa puutteen vuoksi: teatterialan oikeista kipupisteistä ei kirjoitettu. Ohe tiesi, ettei hänellä ollut tarpeeksi akateemista tietopohjaa, mutta sitäkin enemmän intoa ja uteliaisuutta.

”Halusin kirjoittaa hyvin vahvasti nimenomaan teatterin sisäpiirille. Mielestäni meillä on Virossa määrällisesti varsin paljon teatterikritiikkiä, mutta se on yksiäänistä. On tietty kaava, jolla kritiikki tehdään. Osittain siksi, että ajatellaan, että kritiikin pitää jäädä ikään kuin aikalaistodistuksiksi siitä, mitä tapahtui teatterissa. Sen sijaan harvassa kritiikissä mietitään, miksi teatteria tehdään niin kuin tehdään ja tutkiskellaan poetiikkaa syvällisemmin. Lisäksi on todella vähän kriitikkoja, jotka uskaltavat kritisoida. Virolainen teatterikritiikki on litteää, sillä siitä puuttuu syvempi intohimo lajiin ja draivi, joka ajaisi kaivamaan asioita pintaa syvemmältä.”

Ohe siis eroaa perinteisistä teatterikriitikoista. Hän kirjoittaa korostetusti vain tietylle nichelle.

Vuosi sitten lokakuussa Ohe kirjoitti Sirpissä seuraavasti: ”Mutta mitä sitten vaatia? Kannattaa vaatia vain laadukkaampaa, mielenkiintoisempaa, ylevämpää ja rajoja rikkovampaa. Vaadi vaativampaa! Jos himoitsee keskinkertaisempaa, helpommin sulavaa ja arkisempaa haluamatta itse jotenkin ponnistella tai kiinnostua siitä, mikä on vielä tuntematonta, asiat ovat huonosti.”

MIKSI Ohe ei voinut kirjoittaa teatterintekijöille omalla nimellään? Miksi hän katsoi pseudonyymin tarpeelliseksi? 

”Pseudonyymin käyttämiseen minua innosti se, että toivon sen saavan aikaan keskustelua teoksista ja ylipäätään niistä aiheista, joita nostan esiin – sen sijaan, että puhuttaisiin kritiikkien kirjoittajasta.”

Ohe tekee oikeastaan kaiken toisin kuin väitetysti pitäisi. Hän ei ole henkilöbrändi ja kirjoittaa pitkiä pohdintoja sisäpiirille. Luulisi, että tässä on resepti nimenomaan sellaiselle kulttuurijournalismille, jolle ei riitä lukijoita. 

On kuitenkin käynyt päinvastoin. Näillä eväillä on syntynyt suurempaakin yleisöä kiinnostavaa teatterikeskustelua, joka on poikkeuksellista. Linda Ohe herättää teatteriyhteisön keskustelemaan, väittelemään ja harjoittamaan itsekritiikkiä. Kärki on lähes poikkeuksetta koko kentässä, sen toimijoissa ja niiden valtasuhteissa. Tekstit ovat silti nimenomaan journalistisesti toimivaa kritiikkiä, eivät akateemisesti päteviä artikkeleita.

Millaisia Ohen kritiikit sitten ovat?  Tekstit eivät ole mukaansatempaavasti täynnä tunnetta ja kuvailua, vaan keskittyvät isoihin linjoihin ja kommentoivat teatterialalla olevia hokemia ja luutuneita uskomuksia. Siten ne ovat myös metakritiikkiä.

Tässä sitaatti hänen tammikuun 2024 artikkelistaan:

”Tämän artikkelin – eräänlaisen ajatuskokeen – taustalla on vilpitön kaipuu teatteriin, joka ottaa askeleen pidemmälle, teatteriin, joka tuo julki kiusallisia totuuksia, herättää yleisössä ajatusprosesseja ja auttaa katsojia sanoittamaan ajatuksia, jotka ovat ehkä pitkään kyteneet heidän mielensä perukoilla hämärinä aavistuksina. Koska tässä toiveessa ei ole mitään uutta, käytän tilaisuutta hyväkseni ja pohdin, miksi (kotimainen) poliittinen teatteri – terävässä ja suorasanaisessa muodossaan – on loistanut poissaolollaan näyttämöiltämme lähes vuosikymmenen ajan. Totean heti alkuun: minulla ei ole lopullisia vastauksia, joskin minulla on muutamia aavistuksia.

Väitteet siitä, etteivät virolaiset teatterintekijät halua ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin tai että alaa vaivaa yleinen älyllinen velttous, vaikuttavat liian yksinkertaistetuilta ollakseen tosia. Sen sijaan on hiljalleen mutta vakaasti juurtunut käsitys, että yhteiskuntapoliittisiin teemoihin tarttuminen johtaa väistämättä epäonnistumiseen, koska mitään yhteistä totuutta ei ole löydettävissä, ja tällaista väistämätöntä epäonnistumista seuraava kritiikki on armotonta. Mikä ajaa teatterintekijät näin skitsofreeniseen asemaan – tilanteeseen, jossa vain hullut tai hölmöt uskaltavat tarttua haasteeseen?”

Näin Ohe kirjoitti lokakuussa 2025: ”Kesän alussa Endla-teatterissa ensi-iltansa saaneesta Juulikuu lumi -näytelmästä [suomeksi Heinäkuun lumi eli käytännössä ”sitten kun lehmät lentävät”] on kirjoitettu lukuisia arvosteluja – mikä on Virossa poikkeuksellisen suuri määrä. Vastaanotto on ollut vaihtelevaa: mukana on sekä kehuja, kritiikkiä että tiettyä epäröintiä. Kukaan arvostelija ei kuitenkaan ole pysähtynyt tarkastelemaan lähemmin teoksen nimeä tai sen loppukohtausta.”

Pseudonyymin henkilöllisyyttä ei Virossa vieläkään tiedetä.

”Juuri tällä hetkellä olen hetkellisesti vetäytynyt kirjoittamasta kritiikkejä. 2026 en ole kirjoittanut mitään, mutta se ei tarkoita, että olen kokonaan poissa pelistä. Aion kyllä palata”, Ohe sanoo.

Tästä vuodesta on tullut välivuosi, mutta edellisenä kahtena vuonna hän oli hyvin aktiivinen.

”Tässä on kyse eräänlaisesta hupsusta haaveesta, joka minulla on ollut jo opiskeluaikana. Olen siis aina haaveillut siitä, että voisin kirjoittaa pseudonyymin takaa. Kun Sirp-lehti pyysi minua kirjoittamaan teatterikritiikkiä, pyyntö ei innostanut minua. Kuten sanoin, en ole kiinnostunut perinteisestä teatterikritiikistä.”

Ohe päätti ehdottaa pseudonyymin käyttöä ja lehti suostui siihen.

”Kirjoitan, koska rakastan teatteria ja teatterintekijöitä ja toivon heille hyvää. En ottanut pseudonyymiä käyttöön siksi, että voisin olla asshole. Halusin nostaa esiin asioita, joita voisi parantaa ja joiden parantaminen tekisi meistä kaikista parempia. Olin hyvin kriittinen, mutta pyrin välttämään ilkeyttä.”

Ohe kirjoittaa itsensä kritiikkiensä sisään hyvin itseironisesti. 

”Ymmärrän, etten voi kritisoida teatteria ja kritiikkiä siten, että olen ulkopuolinen, vaan koko ajan osana sitä rakennetta. En ole yhtään sen ylempänä kuin muut. En pysty välttämään samoja virheitä kuin muut, mutta voin tunnustaa, että teen niitä itsekin. Silloin kritiikkini pohjana on oma toimintani, ei muiden toiminta. Olen osa systeemiä, ja siten myös yksi niistä, jotka luovat sitä systeemiä.” 

YLEISESTI ottaen pseudonyymi on karsinut Ohesta turhan kohteliaisuuden, mutta samalla se on karsinut turhan kohteliaisuuden myös hänen juttujensa lukijoilta. 

”En ole koskaan saanut niin analyyttistä palautetta kuin kirjoittaessani pseudonyymillä. Ihmiset jättävät liian usein sanomatta, että ajattelusi jäi tuossa kesken ja tässä kohtaa argumenttisi ei ole pitävä, vaikka aihetta olisi.”

Pseudonyymi ei siis vain vapauttanut sen käyttäjää kritisoimaan vaan vapautti myös muut ihmiset sanan parhaassa mielessä kritisoimaan pseudonyymin käyttäjää.  

Mitä pseudonyymikriitikko haluaa kolme vuotta salanimen takana lymyttyään sanoa virolaisesta teatterista?

”Tällä hetkellä tallinnalainen Expedition-teatteri tekee nimensä mukaisesti kiinnostavia kokeilevia juttuja, lisäksi Tallinnassa Von Krahl -teatteri on todella nähnyt viime aikoina vaivaa sitouttaakseen teatteriin ihmisiä, jotka tulevat taidepiirien ulkopuolelta. Eesti Draamateaterin [Viron Draamateatterin] ohjelmisto on ihanan vahva taiteellisesti. Yhteiskunnallista osuvaa kannanottoa löytää Vaba Lavasta ja uusia esitystaiteen tuulia Kanuti Gildi SAALista.” 

Nousevista kyvyistä Ohe nostaa esiin Expedition-teatterin ohjaajan Lauri Laglen, joka keskittyy aina kokeellisiin produktioihin. ”Väitän että hän voisi olla myös kansainvälisesti kiinnostava.”

Ohen yleiskuva virolaisesta teatterista on rikas.

”On niin monenlaista ja monenlaisille yleisöille. Sanoisin, että parasta virolaisessa teatterissa on sen omalaatuinen estetiikka ja omat tavat, parhaimmillaan sillä on oma ääni, joka eroaa teistä naapureista, kuten suomalaisesta ja latvialaisesta.”

Ohe on kuitenkin huolissaan yleisöstä. Vaikka teatterien täyttöasteet ovat usein suuria, teatterissa käy lähinnä tietty tuttu osa väestöstä. 

Virolainen teatteri saattaa Ohen mukaan tulla etenkin tulevaisuudessa liian itsekeskeiseksi. Teatterikenttä on hänestä hermeettinen järjestelmä, jossa ei ole kunnolla ulkopuolisia silmiä antamassa palautetta. 

Paljon on myös teattereita, joilla riittää yleisöä, tekivät he mitä tahansa. 

”Siksi monet eivät korota rimaa, vaikka pitäisi. Siksi ilahdun aina, kun joku yrittää tehdä esityksiä vaikkei oikeastaan voisikaan niitä tehdä tai kun joku ei tyydy vain tekemään esityksiä siksi, että voi.”

Ohe ei suuntaa tätä kritiikkiään vain tuttuihin muotoihin vaan nimenomaan siihen, miten helposti avantgarde kääntyy samanlaiseksi laatukuvaksi kuin mikä tahansa perinteisempi tekeminen.

”Ongelma ei siis niinkään ole teatterikentän konservatiivisuus, vaan se, että virolainen nykyteatteri on muodollisesti pätevää muttei useinkaan lopulta tavoita mitään muodollista pätevyyttä kummempaa”, Ohe sanoo. 

”Näen paljon well-made-avantgardea. Se on tietysti paradoksi, mutta näin on. Samalla kun kirjoitin kritiikkeihini näin, huomasin kuitenkin, että omat kritiikkini olivat eräänlaista well-made-avantgardea. Kun vaadin tekijöitä kaivamaan syvempää, huomasin, että en itsekään tehnyt sitä. Tein vain muodollisesti uutta luovaa kritiikkiä, mutta en sisällöllisesti.”

Ohella oli oman pseudonyymikokeilunsa sisällä myös pienempi kokeilu.

”Halusin saada selville, pystyisinkö kirjoittamaan niin, että tulisin nimetyksi vuoden teatterikriitikkoehdokkaaksi. Se oli jonkinlainen tavoite, tunsin juryn jäsenten kiinnostuksenkohteet ja vahvuudet. Voinko vaikuttaa juryyn kirjoittamalla juuri niin että saan heidän huomionsa?”

Hän tuli nimitetyksi vuonna 2025, tosin ei sentään voittanut.

”Se oli minusta merkki siitä, että teatterikritiikkiin kaivataan toisenlaista jännitystä kuin mitä se nykyään tarjoaa.” 

OMA tuntumani on, että Suomessa pseudonyymikriitikolle olisi tarvetta jopa enemmän kuin Virossa, jossa teatterikritiikillä on sentään jonkinlaista volyymia. Taiteilijoiden kantama kauna ikävistä sanoista (tai jopa ylistävistä, mutta vääristä) on pitkä. Kritiikin vallasta puhuttaessa olisi kuitenkin hyvä muistaa, että myös taide käyttää valtaa. Se määrittelee milloin mitäkin eikä suinkaan ole mitätön voima. Tekisi keskustelulle hyvää, jos kritiikki voitaisiin nähdä kassamenestyksiä tai yleisöfloppeja tehtailevan voiman sijaan demokraattisen taidekeskustelun areenana. 

Nyt kritiikkejä on karkeasti ottaen kolmenlaisia: suopeasti ja juurta jaksain esityksiä kuvailevia, voimakkaasti kirjoittajan omaa mielipidettä ja makua korostavia ja joskus pitempiä, esseemäisiä kirjoituksia. Kaikille näille – ja niiden yhdistelmille –  on paikkansa ja näitä kaikkia lajeja voi tehdä hyvin ja älykkäästi. Linda Ohen tekstien kaltaisia lajia rakastavia, mutta isoa kuvaa kriittisesti katsovia tekstejä sen sijaan tulee vastaan vain aniharvoin. Rakenteisiin ja puhetapoihin keskittyvää metakritiikkiä on tarjolla vielä tätäkin harvemmin muualla kuin somessa, ja siellä argumentaatio jää vähäiseksi ja puolitiehen. Suomessa Linda Ohen tekstien eetosta lähimmäksi tulevat jo edesmenneen Esitys-lehden tekstit vuosina 2007–2017.

Pseudonyymikokeilu on Ohen mukaan osittain epäonnistunut. Vaikka artikkelit ovat saaneet keskustelua aikaan, on se keskittynyt liiaksi hänen persoonansa arvailuun. Näyttää siltä, että pseudonyymi toi esiin sen, minkä jo tiesimme: kulttuurikeskustelu on vaativaa, helpompi on käyttää aika juoruiluun.

Ohe on ollut lukuisissa tilanteissa, joissa hänen tekstejään ja persoonaansa on ruodittu, mutta ei ole vielä koskaan kuullut, että joku epäilisi häntä kirjoittajaksi.

Ohea jopa hämmästyttää, miten vähän artikkeleiden sisällöstä lopulta keskusteltiin verrattuna siihen, kuinka paljon ihmiset käyttivät energiaa pseudonyymin sukupuolen arvailuun.

Yleisesti ottaen hänen on ajateltu olevan vanhempi mies ja teatterintekijä.

Ohe on pannut merkille, että henkilöllisyysarvailuissa naisen ajatellaan olevan jotenkin vähemmän ovela, ikään kuin luonnostaan rehellisempi miehiin verrattuna ja kaihtavan riskejä, joita pseudonyymillä kirjoittamiseen liittyy.

”Kiinnostavaa on, että jotkut pitävät tätä rohkeana riskinottona. Mutta minähän olen nimenomaan pelkuri. Tämä on ihan pelkurimainen teko!”

Linda Ohen henkilöllisyys on Long Playn tiedossa.