Mihin kuuluu ikääntyvä maahanmuuttaja?

Mohamed El Aboudi saapuu haastatteluun juuri sovittuun aikaan. Puolet elämästä eli yli 30 vuotta Suomessa asumista on muuttanut Marokossa syntynyttä dokumenttiohjaajaa.

”Kunnioitan aikatauluja ja pidän täsmällisyydestä ja luotettavuudesta. Rakastan Suomea ja kesäisin tykkään olla ulkona luonnossa. Kerran junamatkalla Ranskassa [elokuvatuottaja] Pertti Veijalainen huomautti, että olen vähäpuheinen kuin suomalaiset. Jos olisin elänyt Marokossa, olisin toisenlainen”, El Aboudi sanoo.

Veijalainen perusti maineikkaan dokumenttien tuotantoyhtiö Illumen yhdessä Jouko Aaltosen ja Heimo Lappalaisen kanssa vuonna 1987. Se on tuottanut El Aboudin elokuvista Häätanssin (2013) ja Toiveiden koulun (2020), jotka on kuvattu Marokossa.

Uusimman elokuvansa Viimeinen kotimaa (2025) El Aboudi on tehnyt Suomessa. Sen takana on tuotantoyhtiö Icebreakers, jonka hän perusti Kirsi Mattilan ja neljän muun maahanmuuttajan kanssa.

Viimeinen kotimaa sai ensi-iltansa viime syksynä Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Siellä kolmesta näytöksestä kaksi myytiin loppuun. Seuraavaksi se esitetään Docpoint-festivaalin kotimaisessa kilpailussa.

Päähenkilöinä on kolme yli kuusikymppistä maahanmuuttajamiestä, siis samantapaisia kuin El Aboudi itse.

”Kyllä, olen yksi heistä. Opin aika paljon heidän kokemuksistaan”, El Aboudi painottaa.

Oli tarkoituskin oppia. Ajatus elokuvasta alkoi itää, kun El Aboudi luki jutun eläköitymisestä Yhdysvalloissa. Siellä eläkeläisille rakennetaan paratiiseja, luksuskeskuksia.

”Suomessa ei ole sellaista, eikä muualla Euroopassakaan. Aloin miettiä maahanmuuttajien ikääntymistä ja eläköitymistä. Mihin he kuuluvat? Iän myötä voi tulla uusi kulttuurišokki, kun taaskaan ei tunne kuuluvansa tänne ja vanha kotimaakin on muuttunut.”

SYNNYINMAAN muutoksen on El Aboudikin huomannut, kun on käynyt Marokossa. Pienessä kotikaupungissa värit ja tuoksut ovat ennallaan ja vanhemmat asuvat yhä siellä, mutta muuten siellä ei ole enää tuttuja.

”Kaikki muutkin lähtivät aikoinaan opiskelemaan isoihin kaupunkeihin tai ulkomaille. Vielä kun kävin siellä opiskeluaikoina, tutut tervehtivät kadulla koko ajan, mutta nyt saan istua kahvilassa yksin ihan kuin Suomessa. Onneksi viihdyn omissa oloissani.”

El Aboudi kertoo kerran onnistuneensa tapaamaan kotikaupungissaan ystävän, joka oli nuorena läheinen. Hän oli päätynyt töihin Yhdysvaltoihin Nasaan. Alkuinnostuksen jälkeen he huomasivat, ettei yhteisiä puheenaiheita tahtonut löytyä. Eri latuja kulkeneet elämät erottivat enemmän kuin menneisyys yhdisti.

”Kun muuttaa pois, vaihtaa paikan lisäksi ihmiset. Jos muuttaa takaisin, joutuu sopeutumaan taas uudestaan.”

Elokuvassa ovat mukana Ugandassa syntynyt Justine, Sudanista tullut Sisto ja marokkolaistaustainen Ben Allal. He pohtivat muun muassa synnyinmaidensa ja Suomen kulttuurieroja. Joillakin ne alkavat korostua uudestaan, kun työelämän mukana katkeaa iso osa yhteydestä paikalliseen elämänmenoon

Yksinäinen Sisto odottaa Suomeen uutta vaimoaan ja lastaan. Sudaniin hän ei voi palata, koska siellä soditaan edelleen.

MYÖS Justine potee yksinäisyyttä. Hän haikailee afrikkalaista tapaa kunnioittaa vanhuksia ja huolehtia heistä. Suomessa monilla afrikkalaisilla on tapana kerätä rahat, joilla kuolleet lähetetään haudattaviksi synnyinmaan multiin. Justine haluaisi viettää talvet Ugandassa, mutta suomalainen vaimo ei.

”Justine kiersi pitkään kaupungista toiseen töiden takia. Sellainen ei auta juurtumaan”, El Aboudi huomauttaa.

Onko ainoa tapa palata arkussa – tai tuhkauurnassa, kuten Justinen vaimo ehdottaa säästäväisesti?

”Yhdessä kohtauksessa Justinen ympärille kokoontunut joukko on hänen sisaruksiaan. Hänellä on 26 siskoa ja veljeä isän kolmelta eri vaimolta. He tosiaan kohtelivat Justinea kuin kuningasta, kun hän kävi siellä. Mutta ei se aina mene niin.”

El Aboudi selittää, että usein vanhassa maassa oletetaan, että länsimaissa asuneet ovat myös rikkaita kuin kuninkaat. Heiltä odotetaan lahjoja ja lounaiden tarjoamista. Palaajia saatetaan pyytää kustantamaan jopa sukulaisten häät ja sairaalakulut.

Odotukset perustuvat usein pieniin rahapuroihin, joita länteen töihin lähteneet lähettävät kotiin. Niistä kertyy joissakin maissa merkittäviä valuuttavirtoja, jotka kohentavat taloutta ja rakentavat vääriäkin odotuksia.

 ”Synnyinmaassaankin on muukalainen, kuulee usein samat ikuiset kysymykset kuin täällä. Mistä tulet, mitä teet täällä? Sitä ei jaksaisi. Saatetaan myös epäillä, miksi joku palaa uudesta rikkaasta kotimaasta. Pitikö lähteä karkuun? Tai karkotettiinko?”

SUOMESSA eläköityminen ja työelämän loppuminen muuttaa usein rajusti myös kantaväestön elämää. Monelta maahanmuuttajalta katoaa töiden loppumisen myötä ainoa kaveripiiri eikä ympärillä ole sukulaisiakaan.

Tuo kohtalo uhkaa Sistoa. Avioero on jättänyt yksin eivätkä aikuiset lapset oikein välitä. He ovat syntyneet Suomessa ja omaksuneet paikallisen kulttuurin. Isän haikailut vanhempien kunnioittamisesta Afrikassa eivät innosta lapsia, kun isä on ollut aiemmin etäinen.

”Se on yksi syy tälle elokuvalle. Toivon, että uudet, vielä nuoret maahanmuuttajat näkevät sen ja ymmärtävät, että perheelle pitää antaa aikaa, sitä pitää hoitaa kuin puutarhaa. Jos on aina poissa töissä, ei voi olettaa löytävänsä läheisyyttä vanhana.”

El Aboudi syntyi vuonna 1961 Marokossa Chefchaouenin alueella. Hän päätyi vuonna 1994 Suomeen opiskelemaan elokuvaa ja on asunut täällä pysyvästi vuodesta 2001. Siinä mielessä hän muistuttaa elokuvansa päähenkilöitä. Mutta El Aboudi ei tuskaile yksinäisyyttä tai ikääntymistä.

”Viihdyn kotona ja perheen kanssa. Tulen myöskin keskiluokasta. Isäni oli opettaja. Samalla kun opiskelin Pariisissa, tiskasin ravintoloissa. Kun isä kuuli siitä, hän sanoi, että lähetti minut opiskelemaan eikä tiskaamaan, ja lupasi antaa tarvittaessa rahaa. En tajunnut silloin, kuinka onnekas olin, kun minulta ei odotettu lahjoja vaan tarjottiin rahallistakin tukea.”

EL ABOUDISSA on myös ripaus kosmopoliittia. Hän opiskeli etnologiaa ja semiotiikkaa Sorbonnessa. Elokuvaa hän on opiskellut Helsingin lisäksi Australiassa, jonne meni, kun täällä opetettiin vain suomeksi. Opin sijaan Suomesta löytyi vaimo, jonka kanssa hän juurtui tänne.

”Kulttuurin ja taiteen parista ei myöskään jäädä usein eläkkeelle. Minäkin meinaan kuolla saappaat jalassa”, El Aboudi sanoo ja nauraa. Vireillä on ensimmäinen näytelmäelokuva ja seuraava dokumentti.

Viimeinen kotimaa on El Aboudin kolmas pitkä dokumentti. Hän on ohjannut myös kaksi puolipitkää dokumenttielokuvaa ja yli 30 lyhyttä tv-dokumenttia Ylen Basaari-ohjelmaan.

Viimeisen kotimaan kolmesta päähenkilöstä eniten El Aboudia muistuttaa myöskin marokkolainen Ben Allal, joka on maineikas kuvataiteilija. Hänkin on opiskellut maailmalla, Espanjassa ja Belgiassa. Suomessa hän on asunut jo 50 vuotta.

”Myös Ben Allal työskentelee edelleen ja hänellä on mukava vaimo. Mutta ikä alkaa painaa ja hän pelkää vanhainkotia. Niin pelkää moni muukin vanha maahanmuuttaja. Niistä kuuluu paljon ikäviä juttuja vanhusten huonosta kohtelusta ja jopa heitteillejätöstä.”

Vanhainkotiin joutuminen saattaa huolettaa supisuomalaisiakin. Äskettäin saatiin uusin kauhu-uutinen hoivakodissa tuoliin sidotusta vanhuksesta, joka kuoli kuristumalla.

KAIKKI dokumentin kolme päähenkilöä ovat miehiä. Naisten puuttuminen pistää silmään. El Aboudi kyllä yritti löytää heitäkin mukaan, mutta kuvattavien henkilöiden löytäminen oli ylipäätään vaikeaa.

”Etsin päähenkilöitä puolitoista vuotta ympäri Suomea. Levitin sanaa tuttavien kautta. Moni yli 60-vuotias ei halunnut lähteä mukaan. Sain lopulta kasaan seitsemän, joista nämä kolme jäivät jäljelle. Seitsemän olisi ollut liikaa. Niin monen elämään ei olisi ehtinyt elokuvassa päästä sisään.”

”Aluksi mukana oli yksi nainenkin, ainoa joka suostui. Mutta hän oli alle viisikymppinen. Siinä iässä tämän elokuvan asiat eivät ole vielä oikein ajankohtaisia, joten hän jäi pois.”

El Aboudi löysi ehdokkaiksi myös sopivan ikäisiä naisia, mutta kukaan heistä ei suostunut elokuvaan. Hänkin on vähän kummissaan naisten nihkeydestä.

”Ehkä moni elää vielä perinteistä elämää, jossa naisten ei sovi puhua itsestään, ei varsinkaan julkisesti. Somalialaiset ja syyrialaiset naiset kieltäytyivät joko itse tai heidän miehensä kielsivät osallistumasta. Jotkut jäivät kielimuurin taakse, kun eivät puhuneet suomea eivätkä englantia.”

Toista dokumentista puuttuvaa asiaa tulee kaivanneeksi ehkä vasta katsomisen jälkeen. Ikääntymisen ongelmia käsitellään niin luontevasti, ettei välttämättä huomaa, että rasismia ei juuri edes mainita, vaikka se on Suomessakin pinnalla ja tuntuu lisääntyvän.

”Rasismi olisi toinen tarina. Tämä elokuva kuvaa, mitä yli 60-vuotiaat maahanmuuttajat haluavat ja kaipaavat.”

Aiheen vakavuudesta kertoo, että tarjolla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia ja kiinni on useampi ovi kuin auki.

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali Docpoint järjestetään 25. kerran 3.–8.2. Viimeinen kotimaa esitetään kolme kertaa: ke 4.2. klo 17.00 Maxim 2, pe 6.2. klo 15.30 Kinopalatsi 6 ja su 8.2. klo 15.15 Kinopalatsi 9.