Manifesti paremman tietokirjallisuuden puolesta

Tietokirjallisuuden kenttä on villi: osa teoksista on tarkkaan lähteytettyjä ja pieteetillä tehtyjä. Mutta samaan aikaan julkaistaan myös laiskaa tekstiä, jossa faktantarkistus jätetään lukijan vastuulle ja satuillaan narratiivisuuden nimissä. Kun kirjoja sitten siteerataan lehdissä ja muissa kirjoissa, väärä tieto kertautuu. Sillä tavalla maailmasta tulee ruma ja tyhmä. Nyt tämä peli saa loppua! Long Play laati manifestin paremman tietokirjallisuuden puolesta.

1. Vain perusteltuja väitteitä.
 

Miksi on totta niin kuin tässä sanotaan? Esitetyt väitteet ja uudet tiedot on perusteltava joko tekstissä tai lähdeluettelossa. Perustelematon väite on valhe, vaikka se olisi sattumalta totta. 

2. Faktat on oikeasti tarkistettava.

Niitä ei turhaan kutsuta tietokirjoiksi. Asioiden selvittäminen on työlästä, mutta ei voi sanoa kirjoittavansa tietoa, jos ei tiedä. Poikkeukselliset väitteet vaativat tuplatarkistuksen. 

3. Ei dialogeja muistin varassa.

Kukaan ei muista sanatarkasti kymmenen vuotta vanhoja keskusteluja, hyvä jos viikon vanhoja. Jos tilannetta ei ole tallennettu, ei kukaan voi tietää, mitä sanottiin – kaikki tietävät vain, mitä haluavat muistaa. 

4. Kuolleet tai kaukaiset eivät ole vapaata riistaa.

Kuolleisiin tulee suhtautua samalla kunnioituksella kuin eläviin, ja kaukaisten maiden ihmisiä koskevat samat eettiset pohdinnat kuin lähellä olevia. Erivapauksia ei voi ottaa vain siksi, että henkilö ei voi tulla kiistämään itsestään sanottua.

5. Karsiminen on pakollista.

Haalitusta materiaalista korkeintaan 19 prosenttia saa päätyä julkaistuun teokseen. Kunnollisen tekstin takana on uurastusta ja valintoja.

6. Kunnia sinne minne kunnia kuuluu.

Kun toisen työtä (tutkimusta, tekstiä, ajattelua) käytetään omassa tekstissä, se on tuotava esiin. Muu on varkaus.

7. Haastateltavan puhe ei ole totuuden lähde.

Olettakaamme, että kaikki valehtelevat tai muistavat väärin. Vastuu kirjan todenmukaisuudesta on kirjoittajalla ja julkaisijalla, eikä sitä voi ulkoistaa.

8. Pään sisälle ei pääse.

Toisten ihmisten tunteiden ja ajatusten olettaminen on mautonta ja kiellettyä. Kirjoittajan täytyy ymmärtää, mitä hän lopulta voi muiden todellisuudesta tietää. Historiallisten henkilöiden pään sisään ei pitäisi olla mitään asiaa (päiväkirjamerkinnät ja kirjeet ovat sitten asia erikseen).

9. Ei koskaan kirjoja vain rahan takia. 

Kirjailijan on uskottava siihen, että teos sisältää merkittävää tietoa maailmasta. Jos kustantaja toivoo nopealla aikataululla kirjaa, jonka ainoa julkaisuperuste on myyvyys, tulee työstä kieltäytyä yleisen hyvän nimissä.

10. Tekoäly ei ole kirjoitusväline.

Kirjoittajan on kirjoitettava tekstinsä itse, ihmiseltä ihmiselle. Jos tekoälyä käytetään johonkin muuhun (vaikkapa aineiston analyysiin tai käännöksiin), siitä voi olla hyvä kertoa lukijalle.

11. Tekstiä ei pidä venyttää.

Kirjan on oltava tasan niin pitkä kuin materiaali kantaa. Mukana ei saa olla yhtään turhaa lukua, kappaletta eikä sanaa. Ulkokirjalliset syyt ohjaavat pidentämään turhaan. Kustantamo voi pyytää kirjoittamaan ”sata sivua lisää”, koska äänikirjapalveluissa pitkistä kirjoista saa enemmän rahaa. Tällaiset pyynnöt on torjuttava kohteliaasti mutta jyrkästi.

12. Kirjoita kuin se olisi viimeinen tekosi.

Kirjoittajan tulisi tehdä joka teoksessa jotakin toisin kuin tottumus tai normit sanelevat. Se voi tarkoittaa ajattelun luovuutta, aihevalintoja, kerronnan keinoja, tiedonhankintaa, tutkimista, huumoria, kriittisyyttä, muodon kokeiluja, riskinottoa. Jotain uutta!

Lue myös elokuussa 2024 julkaistu juttumme ”Mikä suomalaista tietokirjallisuutta vaivaa?”.