Maalaustaidetta ja maailmanrauhaa – suomalainen Irma Salo Jæger on Norjassa superkuuluisa

Maalaukset ovat kookkaita, kolme, neljä metriä suuntaansa. Siveltimen jälki on voimakasta ja samalla ilmavaa. Vuonna 1968 maalatut abstraktit teokset näyttävät siltä kuin ne olisi yhtä hyvin voitu tehdä 2020-luvulla. Niiden tekijä, suomalais-norjalainen vuonna 1928 syntynyt Irma Salo Jæger on Norjassa maankuulu ja Suomessa lähes täysin tuntematon. 

Näyttelyn avajaisissa on tungosta. Tuntuu kuin kaikki haluaisivat viipyä suurten maalausten äärellä. 

Etelä-Norjan Kristiansandin 1930-luvulla rakennetussa, viljasiilosta taidekeskukseksi muutetussa Kunstsilossa on esillä juuri nyt paljon suomalaista maalaustaidetta. Suurin osa teoksista on Norjan öljyrahaston johtajan Nicolai Tangenin taidekokoelmasta. Sitä on tituleerattu suurimmaksi suomalaisen taiteen kokoelmaksi Suomen ulkopuolella.

Istun Kunstsilon kahvilassa kuraattori, kriitikko Timo Valjakan kanssa. Valjakka on kuratoinut toisen Kunstsilossa syyskuussa avautuneista suomalaisia kuvataiteilijoita käsittelevistä näyttelyistä, Birger Carlstedtin ”Flowers Everywhere”. Taidekeskuksen toisessa päässä avautuva Irma Salo Jægerin näyttely vetää jo avajaisissa väkeä enemmän puoleensa. 

HALUAN tietää, miksi Irma Salo Jægerin tuotanto on taiteilijan synnyinmaassa lähes tuntematonta. Suomessa Kansallisgalleria omistaa kaksi Salo Jægerin itsensä lahjoittamaa teosta (joita ei Kansallisgallerian omien tietojen mukaan ole koskaan esitelty) ja Jyväskylän kaupunki yhden teoksen.

Valjakka itse tutustui Salo Jægeriin henkilökohtaisesti vasta vuonna 2017, kun hän kirjoitti taiteilijan 90-vuotisjuhlanäyttelyn katalogiin. 

”Kuka suomalainen taiteilija olisi tehnyt 1960-luvulla noin valtavia maalauksia kuin Irma? Jo se ele, jonka hän teoksissaan tekee, on massiivinen”, Valjakka sanoo.

Modernit virtaukset suomalaiseen kuvataiteeseen rantautuivat toden teolla vasta 1950-luvun lopulla. Sota oli ohi ja Yhdysvalloista alkunsa saanut abstrakti ekspressionismi haastoi totuttuja taidekäsityksiä. Maalausten koko kasvoi jättimäiseksi useilla eri taiteilijoilla, muun muassa Mark Rothkolla, Cy Twomblylla ja Helen Frankenthalerilla.

Valjakan mukaan Suomessa 1960-luvulla debytoineita maalareita vaivasi, että he eivät päässeet näkemään modernia maalaustaidetta muualla kuin lehtien ja kirjojen kuvissa. Teosten mittakaava jäi siksi usein hahmottamatta ja taiteilijat maalasivat kovin pieniä teoksia. 

”Ne [Irma Salo Jægerin] teokset värähtelevät”, kuvailee Valjakka tuntemuksiaan taiteilijan maalausten äärellä. ”Useiden modernistien maalauksissa taide on ikään kuin siivottu pois.” 

Irma Salo Jægerin kohdalla näin ei ole. Maalaukset ovat leikkisiä ja rosoisia, värialueet hyppivät toistensa päälle ja sekoittuivat keskenään.

Kysyn Valjakalta vielä, kuka suomalainen 1920-luvun tienoilla syntynyt nainen olisi maalarina samalla viivalla kuin Salo Jæger.

”Ainoa, joka tulee mieleen, on Anitra Lucander.” 

Valjakan mukaan Lucander (1918–2000) on hyvä esimerkki siitä, kuinka useat modernistit maalarit olivat suomenruotsalaisia. Ruotsin kielen taito helpotti kommunikointia ja tiedon saantia muualta Euroopasta.

On kiinnostavaa pohtia, millaista Irma Salo Jægerin tuotanto olisi, jos taiteilija olisi päättänyt jäädä Suomeen. Salo Jæger muutti Osloon vuonna 1954.

KUNSTSILO esittelee Irma Salo Jægerin läpimurtonäyttelyn teoksia vuodelta 1968 poikkeuksellisesti, ikään kuin rakentaen alkuperäisen näyttelyn uudestaan. Näyttelyn teema on ”Draft for a World Flag”, luonnos maailmanlipuksi. 

Lähes kuusikymmentä vuotta sitten Oslon Kunstnernes Husissa pidetty näyttely herätti runsaasti huomiota. Se esitteli Salo Jægerilta kaksikymmentäyksi massiivista maalausta ja viisi kineettistä veistosta. Debattia näyttelystä käytiin lehdistössä viikkojen ajan. Voiko abstrakti ja leikkisästi maalattu taide olla vakavasti otettavaa? ”Kuin lapsen tekemiä”, totesi Morgenbladetin kriitikko ja sai porttikiellon Kunstnernes Husiin. 

Tästä alkoi Irma Salo Jægerin ura.

Kunstsilossa Salo Jægerin maalausten äärellä parveilee edelleen paljon väkeä. Mutta taiteilijaa itseään ei näy missään.

”Minulle Irma Salo Jæger on ennen kaikkea merkittävä poliitikko”, sanoo Kunstsilon näyttelyn kuraattori, taidehistorioitsija Hanne Cecilie Gulstad. ”Lisäksi hän on erittäin tärkeä taiteilija, joka oli tuomassa modernismia Norjaan.” 

Pohjoismainen modernismi on Kunstsilo-taidekeskuksen fokuksessa ja Tangenin kokoelman ydintä. Irma Salo Jæger on polttopisteen keskellä.

Muutaman viikon kuluttua näyttelyn avajaisista tapaan Irma Salo Jægerin Oslossa.

Hulppean, vanhan pellavaöljytehtaan tiloihin rakennettu Atelier Lilleborg on 97-vuotiaan taiteilijan työtila. Norjalaisen tähtiarkkitehdin Sverre Fehnin kunnostussuunnittelema rakennus on samalla Salo Jægerin ja puolisonsa Tycho Jægerin lahja norjalaiselle taideyhteisölle: taiteilijan oman ateljeen lisäksi rakennuksessa on työskentelytilat kahdelle stipendiaatille sekä italialaisen fresko- ja mosaiikkitekniikan opettamiseen pyhitetyt tilat. Oslon taideakatemian oppilaat käyttävät tiloja tiuhaan.

Irma Salo Jægeria harmittaa, että hän ei päässyt näyttelynsä avajaisiin paikalle. Lääkäri ei suositellut matkustamista. Mutta Kunstsilon yksityisnäyttely on selvästi vain yksi työ tai Salo Jægerin omien sanojen mukaan pykälä muiden joukossa. Suuressa ateljeessa on useita keskeneräisiä maalauksia, joita nyt katsomme yhdessä.

”Tämä pitäisi signeerata. Minulla on niin paljon töitä ja tämä minun elämäni on niin tiukka”, sanoo Salo Jæger ja on pelkkää hymyä.

Irma Salo Jægerin liikkeet ovat nopeat kuin nuorella tytöllä ja ajatuksen juoksu vielä nopeampaa. Kieli vaihtuu kesken lauseen norjasta suomeen ja taas norjaan. Aloitamme keskustelun sieltä, mistä kaikki sai alkunsa, Suomesta. 

IRMA Salo syntyi vuonna 1928 Soinissa Etelä-Pohjanmaalla ja kasvoi lapsuutensa Ähtärissä ja Jyväskylässä. Lapsuus ja nuoruus osuivat sota-aikaan.

Oslon hulppeasta ateljeerakennuksesta on pitkä matka Suomeen ja vuoteen 1939, mutta Salo Jæger räpyttelee kirkkaita silmiään ja alkaa muistella. Välillä oikeaa suomen kielen sanaa täytyy hakea.

”Minulla on se alku vahvana mielessä”, kuvailee Salo Jæger lähes yhdeksänkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. 

”Aluksi, muistan lapsuuteni hyvin kauniina. Sitten, ne hyökkäsivät marraskuussa – .” 

Hyvin pian Irma liittyi Lotta Svärdin nuorisojärjestö Pikkulottiin ja työtä riitti aamusta iltaan. 

”Meillä oli hyvin paljon tehtäviä. Katsos, kaikki pelit ja vehkeet loppuivat vähä vähältä.”

Irma Salon äiti oli kätevä käsistään. Perheessä viljeltiin pellavaa, josta saatiin sitten loukutettua materiaalia äidin kangaspuihin kudottavaksi. 

Yksityiskohdat ovat jääneet pienen lapsen mieleen. Salo Jæger muistaa sota-ajan pommisuojan Jyväskylästä erittäin tarkasti.

”Se oli hyvin kauniisti tehty pommisuoja. Kaunista puuta”, Salo Jæger kertoo ja näyttää sormillaan, kuinka puumateriaali oli pommisuojassa aseteltu.

Kysymykseen, pelottiko sota nuorta ihmistä, Salo Jæger vastaa hetken pohdinnan jälkeen.

”Minä en muista pelkoa. Nimittäin, melkein käytän sanaa itsevarmuus. Me sanottiin, nyt sen taas muistan selkeästi, me sanottiin, että me kyllä kestetään.”

Kun rauha viimein koitti, sitä oli vaikea uskoa todeksi. Tunnelma oli Salo Jægerin sanoin ”puolivillainen”.

”Luonnollisesti me ymmärrettiin kuinka paljon kuolleita ja huonossa kunnossa olevia taistelijoita oli.”

Rauha oli – Salo Jæger hakee kauan oikeaa suomen kielen sanaa –  järkytys. Menetykset ja sotakorvaukset olivat karmeat.

”Se oli alentavaa meille”, Salo Jæger kuvailee tunnelmia rauhanehtojen tultua julki.

Vaikka sota oli kauhea kokemus, alkoi nuorelle ihmiselle uusi aika. Vuonna 1948 Irma Salo muutti Helsinkiin opiskelemaan. Tunnelma Suomessa oli hyvin erikoinen, maata rakennettiin uudestaan yhteisvoimin.

”Tuntui, että oli tärkeää, että me rakennetaan maa vapaaksi. Yhdessä.”

Salo Jæger opiskeli Helsingin yliopistossa kaikkea mahdollista. Taidehistoriaa, estetiikkaa, suomen kieltä ja teatteritiedettä. Hän oli aktiivinen ylioppilasteatterilainen, toimi näyttelijänä, lavastajana ja ohjaajana. 

Lähestyttiin viisikymmentälukua. ”Ajattelin silloin, että pyrin teatterikouluun ohjaajaksi.”

Mutta kiinnostuksen kohteita oli useita. Lapsena alkanut innostus runouteen vei nuoren opiskelijan Kansallisteatterin Sakari Puurusen kaksivuotiseen lausuntakouluun. Iltaisin hän kävi maalaamassa Sulho Sipilän opissa Johanneksenkirkon liepeillä. 

Maalaamisessa oli jotain erityisen kiehtovaa.

Sitten Irma Saloa onnisti kaksinkertaisesti, hän sai stipendin sekä Lontooseen että Müncheniin. Opintomatkat hän käytti hyödyllisesti. Lontoossa Salo Jæger perehtyi Victoria ja Albert -museossa John Constablen maalaustaiteeseen ja kirjoitti aiheesta Helsingin yliopiston lopputyönsä.

Münchenissa tiedonjanoisen opiskelijan tahti kiihtyi. Hän opiskeli skenografiaa, kävi saksalaisen oopperalaulaja Gerhard Hüschin laulutunneilla sekä osallistui balettiryhmän toimintaan. 

”Minä en ole koskaan ollut laiska. Mutta se Münchenin ohjelma oli kyllä aivan yliammuttu”, Salo Jæger sanoo ja nauraa heläyttää päälle.

MÜNCHENISSÄ Irma Salo kohtasi nuoren norjalaisen insinööriopiskelijan Tycho Jægerin. Pian Irmasta Salosta tuli Salo Jæger ja pariskunnasta merkittäviä yhteistyökumppaneita toistensa aloille. Tycho Jæger erikoistui elektro-optiikkaan, Irma Salo Jaegerin kiinnostus taas liikkui luontevasti taiteen ja teknologian rajamailla.

Vuonna 1953 Irma Salo Jæger viimeisteli opintojaan Helsingin yliopistoon. Sodan varjo tuntui edelleen painavana Suomessa.

”Puolisoni Tycho oli silloin Helsingissä. Hän kävi kysymässä Teknillisessä korkeakoulussa, minkälaista opetusta siellä olisi tarjolla, koska tämä elektro-optiikka oli juuri uutta. Teknillisessä korkeakoulussa hänelle suositeltiin takaisin Norjaan palaamista, sillä Suomessa maksettaisiin vielä pitkään velkoja Venäjälle.”

Norjassa Tycho Jæger menestyikin alalla erinomaisesti. Hänestä tuli tiedemies, joka kehitti maan ensimmäisen laservalon.

Irma Salo Jægerin näkökulmasta sota Suomessa kesti varsinaisen sota-ajan lisäksi ainakin kymmenen vuotta päälle.

”Minun täytyi valita. Se mikä on ihmeellistä, minua ei ole koskaan harmittanut se valinta.”

Hän päätyi tekemään kaksi valintaa: muutto Helsingistä Osloon vuonna 1954 ja täydellinen keskittyminen kuvataiteeseen. 

Silloin Suomi jäi lopullisesti.

”Erikoista kyllä, minulla ei ole koskaan tullut koti-ikävä.”

Vaikka sukulaiset jäivät Suomeen, yhteyttä entiseen kotimaahan ei ole juurikaan ollut. Norjan taide-elämä vei mennessään.

Salo Jægerilla oli taskussaan maisterin paperit Helsingin yliopistosta. Oslossa hän alkoi opiskella aluksi Taideteollisessa korkeakoulussa ja myöhemmin Oslon Taideakatemiassa.

Pariskunta vietti 1950-luvulla pitkiä aikoja Sveitsissä, jonne Tycho Jægerin elektro-optiikan opinnot heidät veivät. Irma Salo Jægerille tämä tarkoitti syvällistä tutustumista Sveitsin, Italian, Ranskan ja Saksan taidemaailmaan.

Kun kuusikymmentäluku alkoi, oli Irma Salo Jæger Eurooppaa laajasti kiertänyt, useita kieliä puhuva kuvataiteilija. Hänet otettiin pian mukaan Norjan taidepolitiikkaan ja 1960-luvulla alkaneelle vaikuttamistyölle ei näy loppua vieläkään. 

Tästä syystä Salo Jægeria pidetään Norjassa poliitikkona, sitkeänä taiteilijoiden oikeuksien puolestapuhujana.

”Minä olin usein ainoa naishenkilö. Muut olivat herroja sinisissä vaatteissa”, Salo Jæger sanoo 1960-luvun taidepolitiikan alkuajoista Norjassa.

”Se tietysti on ottanut paljon aikaa omalta taiteelliselta työtä, kun on koko ajan elänyt tällaista kokous- ja sopimuselämää. Puhumattakaan siitä, kun olin professorina Oslon taideakatemiassa, kaikeksi onneksi se oli vain vuosina 1986–1992.”

OPISKELU ja sivistys tuntuvat olevan lähellä Salo Jægerin sydäntä. Häntä kiinnostaa kuulla, miten taideopetus Suomessa järjestetään. Opetetaanko enää perusasioita: sommittelua, värioppia ja niin edelleen. Entä laaja sivistyspohja? En ole varma mitä vastaisin.

Irma Salo Jægerin läpimurtonäyttely oli vuonna 1968 Oslon Kunstnernes Husissa. Tuon näyttelyn teoksia on nyt esillä Kunstsilossa.

Esillä on viisitoista suurta maalausta. Maalaukset on nimetty Salo Jægerin kirjoittaman runon mukaan. Keskeisenä ajatuksena näyttelyssä on rauha.

”Tuolloin 1960-luvulla oli ajatus, että koko maailmaan saataisiin vihdoin demokratia, eikä rajoja enää olisi. Ei olisi sotia.”

Tämän ajatuksen pohjalta Salo Jæger alkoi työskennellä massiivisen, alkujaan kahdestakymmenestäyhdestä maalauksesta ja viidestä kineettisestä veistoksesta koostuvan kokonaisuuden parissa.

Taiteilija ryhtyi luonnostelemaan maailmanlippua ajatuksenaan, että valtiot eivät enää tarvitsisi omia lippujaan, vaan maailma ja sen rauha tarvitsevat lipun. 

Kunstsilon näyttelytilan seinään, Salo Jægerin teosten yhteyteen on teipattu norjaksi ja englanniksi YK:n ihmisoikeusjulistuksen ensimmäinen artikla vuodelta 1948:

”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

Lainaus on usein nähty Salo Jægerin näyttelyissä. Salo Jægerin usko yhdenvertaiseen maailmaan ja demokratian voittoon liittyy taiteilijan vankkaan uskoon teknologian kehittymisestä.

En malta olla kysymättä, miten 97 vuotta maailmaa katsellut ja Norjan taide-elämässä marinoitu Salo Jæger näkee taiteen merkityksen tässä konfliktien ajassa. 

Vastaus tulee empimättä:

”Taide on tärkeässä roolissa. Minä olen aina ajatellut, että se on hyvin tärkeää, että silmät tuovat meille vaikutusta. Hyvää vaikutusta.”

Irma Salo Jægerin omat silmät loistavat intoa. Katse kiertää ateljeen keskeneräisissä maalauksissa.

Näyttely ”Irma Salo Jæger – Draft for a World Flag” Kunstsilossa 26.9.2025–1.3.2026.