Lukutaito rapautuu, mutta miten se palautetaan?

Ensin huonot uutiset. Emme enää osaa lukea. 

Lukemiseen käytetty aika on pudonnut Suomessa 1980-luvun lopusta lähtien selvästi: tuolloin ihmiset lukivat keskimäärin hieman yli 50 minuuttia päivässä, nyt enää 37 minuuttia. Putoaminen on ollut suurta lähes kaiken ikäisillä.

Nekin jotka ennen lukivat, valittelevat hämillään, että eivät enää pysty. Ei ole keskittymiskykyä. Ei tule tartuttua kirjaan. Ennen meni monta kirjaa viikossa, nyt on yksi ollut kesken kuukauden…

Jos tulevaisuutta on, se ei näyttäisi olevan ainakaan nuorissa. Suomalaisten nuorten lukutaito on romahtanut. Kun vielä 2000-luvun alussa lähes joka viides 15-vuotias sijoittui Pisa-tutkimuksessa korkeimmalle lukemisen tasolle, nyt siellä on enää kuusi prosenttia ikäryhmästä. Sen sijaan heikosti lukevia on jo joka neljännes, pojista kolmannes.

Samaan aikaan vaatimustaso yliopistoissa ja muussa korkeakoulutuksessa on laskenut rajusti. Sekä tutkintovaatimuksia että kurssien lukutaakkaa on kevennetty, kun opiskelijat eivät enää kykene samaan kuin ennen.

”Kun itse luin kirjallisuustiedettä niin lukulistat olivat aivan mielettömiä. Nyt kun opetan yliopistolla, monet opiskelijat tuskailevat yhdestäkin artikkelista saati sitten kirjasta – ’eiii, en pysty lukemaan’”, sanoo sosiologi Riie Heikkilä. 
Hänen mukaansa tutkintovaatimusten lepsuuntumisessa ”hirveän huolestuttavaa on se, miten lukemista heikennetään systeemitasolla”.

”Me olemme jotenkin sallineet ajatuksen siitä, että meidän lukutaidon ei tarvitse olla niin loistava ja että on ihan ok, että se eriytyy. Tällainen ajatus on päästetty livahtamaan koko järjestelmään, ja se on kaikkein huolestuttavin juttu.”

Heikkilä on aiheen asiantuntija. Hän kirjoitti pari vuotta sitten kirjan Miksi lakkasimme lukemasta? (Gaudeamus), joka voitti Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Mitä Suomessa on tapahtunut?

SUKUPUOLTEN välinen ero on kasvanut. Naiset lukevat ja miehet putoavat kyydistä. Pisa-tutkimuksessa erityisesti pojissa oli paljon niitä, jotka joko eivät ole kiinnostuneita lukemisesta, ovat siinä huonoja tai ylipäänsä vastustavat koko asiaa.

”Suomalaispojat erottuvat Pohjoismaissa kaikkein huonoimpina ja myös negatiivisimpina lukijoina. Toisaalta tutkimuksista tiedetään myös, että tytöt saavat paljon enemmän tukea ja kannustusta lukemiseen ja saavat siitä myös enemmän irti”, Heikkilä sanoo.

”Se on todella hämmästyttävää sukupuolten tasa-arvon mallimaassa, että tämä voi eriytyä näin.”

Sukupolvet eriytyvät myös: muut putoavat kärryiltä mutta yli 65-vuotiaat lukevat edelleen niin paljon, että väestön keskimääräinen lukuaika ei ole vielä täysin romahtanut. 

Lukeminen kytkeytyy yhä vahvemmin koulutustaustaan. Korkeakoulutus ennustaa lukemisen määrää vuosi vuodelta vahvemmin. Tämä näkyi myös Heikkilän tekemissä haastatteluissa. Monille matalasti koulutetuille lukeminen on vierasta ja siksi jopa vastenmielistä.

”Yleinen koulutustaso on pikkuhiljaa laskenut, tuloerot kasvaneet ja kaikenlainen yhteiskunnallinen osallistuminen, esimerkiksi äänestäminen, kasautuu ennestään hyvinvoiville ihmisille. Vähän lukevat kytkevät oman vähäisen lukemisensa tuohon eriarvoistumiseen ja puhuvat siihen malliin, että ’luin ennen mutta kirjat ja lehdet eivät enää puhuttele minun kaltaisiani pudokkaita, lukeminen ei ole minun kaltaisteni juttu’.”

Asiaan kytkeytyy myös politiikan populismi, jossa ”oikeastaan kaikki korkeakulttuuriksi luettava nähdään elitistisenä”.

Ne puheet purevat ihmisiin, jotka eivät enää näe lukemista tarpeellisena. Vanha työväen sivistyskulttuuri ja -arvostus näyttää kadonneen. 

Toisin oli vielä tovi sitten. Heikkilä muistuttaa muun muassa kulttuurintutkija Katariina Eskolan tutkimuksista 1980- ja 1990-luvulla ja sosiologi Semi Purhosen työryhmän 2010-luvun alussa tekemästä Suomalainen maku -teoksesta (Gaudeamus), johon Heikkiläkin oli tekemässä haastatteluja. Niissä tutkimuksissa selvisi, että lukemista pitivät arvossaan kaikki, myös ne jotka itse lukivat vähän.

”He valittelivat vähäistä lukemistaan ja puhuivat kauhean arvostavasti lukemisesta, että ’lukea pitää, se on kaiken a ja o’. Kun tein omia haastattelujani noin vuonna 2018, oli jo ihan erilainen ääni kellossa. Ei ollut enää anteeksipyyntelevää sävyä vaan uusi, uhmakkaampi sävy. Jotain on siis selvästi tapahtunut.”

Katariina Eskolan tutkimukset heijastavat sitä, että Suomesta tuli lukemisen onnela sotien jälkeen samaan aikaan kun maahan rakennettiin hyvinvointivaltio ja lopulta peruskoulu. Eliitin vapaa-ajan puuhasta tuli koko kansan hupia, kun kaikki pääsivät yhteiskunnasta osallisiksi. Nyt osa ihmisistä on jätetty syrjään ja koulutuksesta ja vapaasta sivistystyöstä leikattu, joten lukeminen eriytyy jälleen.

Onko tässä kuitenkaan ongelmaa? Sosiologi Pierre Bourdieun vanhan väitteen mukaan eliitin ja rahvaan kulttuurimieltymysten ja lukutaidon eroilla ei ole juuri väliä. Bourdieun mukaan jotain tiettyä kulttuuria harrastamattomat eivät itse näe asiassa ongelmaa vaan ovat enimmäkseen tyytyväisiä vaikka bingossa käydessään, ja siksi se ei ole yhteiskunnankaan kannalta sen suurempi ongelma. 

”Ymmärrän tuon pointin, mutta lukemisen suhteen ajattelen, että tässä on isompi ongelma”, Riie Heikkilä sanoo. ”Erilaisten tekstien lukutaito on niin keskeinen osa yhteiskuntaan osallistumista, että se pitää pystyä antamaan kaikille.”

Heikkilä innostuu, kun puheeksi tulee Suomessa vastikään vieraillut ranskalainen sosiologi Didier Eribon. Hänen omaelämäkerrallinen kirjansa Paluu Reimsiin (2009, suom. 2024, Vastapaino) näyttää, miten voimakkaasti yhteiskunnan tarjoamat tulevaisuusnäkymät ihmisten elämää ohjaavat. Ne ovat sitä kärjistyneempiä, mitä jyrkempiä luokkaerot ovat. Eribon itse pystyi jollain Luojan lykyllä tekemään luokkahypyn, mutta esimerkiksi hänen veljensä ei koskaan kyennyt edes näkemään sellaista mahdollisuutta, että peruskoulun jälkeen häntä odottaisi jokin muu kuin tehdas.

”Eribon kuvaa todella hyvin sen mahdollisuuksien miljöön, mitä ylipäänsä on tarjolla. Se tulee usein suoraan äidinmaidosta, niin sanotusti. Myös tästä on kyse lukemisessa, eli pystytäänkö ihmisille edes tarjoamaan sellaisia näkymiä, että ’minäkin voin olla lukija’.”

”Suomessa oli pitkään mahtava sosiaalinen nousu, koulutususko oli kova ja toisaalta myös koulutustaso nousi jatkuvasti. Ihmisille näyttäytyi mahdollisena, että myös minä voin olla tuollainen kirjaihminen. Onko se nyt sulkeutumassa? Tai siis kyllä se on sulkeutumassa, ehdottomasti.”

MITEN sen voisi avata uudestaan?

Heikkilä lähtee rakenteista: Kulttuuriset hierarkiat peilaavat aina yhteiskunnallisia arvojärjestyksiä, joten jos ”kaikki” halutaan saada lukemisen tai muun kulttuurin pariin, pitäisi yhteiskunnasta tehdä mahdollisimman vähän hierarkkinen.

”Lukemisen osalta tärkeä askel voisi olla palauttaa Suomeen mahdollisimman suuri koulutuksellinen tasa-arvo.”

Heikkilä viittaa Katariina Eskolan vanhoihin tutkimuksiin. 1980-luku oli lukemisen kulta-aikaa, koska sitä oli edeltänyt pitkä ajanjakso, jolloin koulutus muuttui tasa-arvoisemmaksi.

Sosiologin resepti on siis yksinkertainen: pienemmät luokkaerot.

Valitettavasti tuo lienee utopiaa, joten Heikkilä tarjoaa myös konkreettisempia toimenpiteitä:

Turvataan kirjailijoiden, kääntäjien, kuvittajien ja muiden kirja-alan ammattilaisten työskentelyedellytykset, koska ilman heitä kotimaista kirjallisuutta ei ole.

Tehdään pitkäjänteisiä lukutaitohankkeita. ”15 minuutin lukuboostit” ovat parempia kuin ei mikään, mutta pistemäiset hankkeet toimivat tutkimustenkin mukaan huonommin kuin pitkät.

Nostetaan kirjastoverkon ylläpito jälleen prioriteetiksi.

Lasketaan kirjojen alv:tä.

Lisäksi kouluissa pitäisi olla Heikkilän mielestä ”todella paljon enemmän konkreettista lukemisen opettamista”.

”Meillä on oletettu liikaa, että lasten kohdalla lukemista tapahtuisi myös vapaaehtoisesti ja vapaa-ajalla, mutta tutkimukset osoittavat selvästi, että näin ei ole.”

Koulu on monille ainoa paikka, jossa lukemista opetellaan ja jossa sitä voidaan vaatia. 

”Tarvitaan  opettelua ja rutiinia, jotta kirjoista pystyisi aikuisena nauttimaan vapaaehtoisesti. Meille on ehkä tullut ajatus, että innostus tulee kelle tulee, automaattisesti, mutta se on minusta pahinta elitismiä. Ajatellaan, että se ei muka vaatisi kädet savessa -opettelua.”

Virossa äidinkielen opetus on jaettu kahtia: teknisempään kielen opetteluun ja äidinkieleen taiteenlajina. Heikkilän mukaan Suomessakin voisi toimia nykyistä tiukempi erottelu: suomen tekniikka vaatii erilaista opettamista kuin suomi kirjallisuutena.

Pienessä maassa lukemisen ympärillä pyörivä järjestelmä on herkkä. Heikkilä sanoo lukeneensa hiljattain ”Lukeminen Virossa 2025” -raportin, jossa oltiin hyvin huolestuneita virolaisista nuorista, jotka lukevat vähän enemmän kuin Suomen nuoret, mutta usein englanniksi.

”Siinä alkaa tulla ongelmaksi, että ekosysteemi kirjojen tekemiseen katoaa. Kun ei ole viroksi kirjoja ostavia, ei ole viroksi kirjoja tekeviä. Heillä on kunnianhimoinen idea uudesta kansallisesta kirjapolitiikasta, jossa aivan koko järjestelmälle annetaan enemmän julkista tukea.”

Jos Suomi haluaisi havitella ”vanhaa kunnon lukutaitoa”, tarvittaisiin Heikkilän mielestä paljon lisää ja monenlaista puhetta kirjoista eri paikkoihin, lisää kritiikkiä ja lisää näkyvyyttä myös nuorten kirjoille.

”Vähemmän rumaa puhetta, jota kuulee politiikassa koko ajan kulttuurin turhuudesta tai siitä että pitäisi olla selvästi osoitettavia numeerisia hyötyjä, joita kulttuurin ja taiteen kohdalla ei minusta voi olla.”

TÄNÄ päivänä keskustelu lukemisesta keskittyy usein nimenomaan hyötyihin: Lukemalla ihmisestä tulee empaattinen ja fiksu ja oma vointi paranee. (Varmaankin tämän vuoksi kaikki fanaattisimmat lukutoukat ovat niin valoisia henkilöitä!)

Mutta voiko olla, että hyötypuhe ei lopulta auta sitä, joka haluaisi lukea enemmän tai paremmin? Jos nimittäin hakee välitöntä mielihyvää, kirja häviää internetille aina. 

Ehkä olisi syytä ajatella vähemmän, mitä kirjallisuus voi tehdä meille ja enemmän, mitä me voimme tehdä kirjallisuudelle.

Kirjailija Zadie Smith määritteli eräässä radiohaastattelussaan, että lukeminen antaa ”vain sen, minkä sille itse antaa”. Nykyisin lukeminen ymmärretään samanlaisena tekona kuin television katsominen: istun tässä ja minua viihdytetään. Tämä johtaa väistämättä ongelmiin, kun viihdykettä riittää muutenkin.

Pitäisi laittaa kädet saveen, niin kuin Riie Heikkilä sanoi.
Zadie Smith puolustaa vanhaa lukijan mallia, jota hän vertaa amatöörimuusikon rooliin: säveltäjä on luonut taideteoksen, nyt soittajan täytyy käyttää kaikki taitonsa soittaakseen sen. Mitä taitavampi pianisti, sitä suuremman lahjan hän sekä antaa taiteelle että saa siltä takaisin.

Marcel Proust puolestaan kirjoitti Lukija-esseessään (1905, suom. 2023, Basam Books) oppi-isänsä John Ruskinin ylväitä lukijuusoppeja vastaan. Ruskinin ajatukset lukemisesta Proust tiivisti lainaamalla Descartesia: ”Kaikkien hyvien kirjojen lukeminen on kuin keskustelua menneiden vuosisatojen moitteettomimpiin ihmisiin kuuluneiden kirjailijoiden kanssa.” Proustin mielestä tämä oli kolkko ajatus, platoninen myytti. Hänestä lukeminen ei vastaa keskustelua millään tavalla, koska kommunikointitavat ovat niin erilaisia. 

”Lukeminen, toisin kuin keskustelu, koostuu toiselta välittyvän ajatuksen vastaanottamisesta siten, että olemme yhä yksin ja nautimme edelleen yksinäisyyden suomasta älyllisestä valppaudesta, joka keskusteltaessa hajaantuisi välittömästi, sillä lukiessamme pystymme edelleen sekä inspiroitumaan että jatkamaan oman mielemme keskittynyttä, hedelmällistä työtä.”

Parempi lukeminen vaati Proustin mielestä sitä, että kirjoja ei nosteta pyhiksi alttariesineiksi, joissa piilee totuus. Kirjailija voi luonnehtia teoksiaan ”yhteenvedoiksi”, mutta lukijalle ne ovat ”kannustimia”. Kun Proust muisteli lapsuutensa ja nuoruutensa lukukokemuksia, mieleen eivät niinkään tulleet kirjojen sisältämät virkkeet ja ajatukset, vaan itse hetket, kristallinkirkkaina. ”Meihin iskostuvat ennen muuta ennen muuta mielikuvat paikoista ja päivistä, jolloin omistauduimme lukemiselle.”

Noiden muistojen avulla syntyi myöhemmin mammuttimainen Kadonnutta aikaa etsimässä (1913–1927). 

”Sikäli kun lukeminen palvelee meitä vihkijänä, jonka taiva-avaimilla voimme avata sisimmässämme portin sellaisiin paikkoihin, joihin muutoin emme osaisi käydä sisälle, sillä on elämässämme tervehdyttävä rooli.”

Myös venäläismestari Vladimir Nabokov puhui paremman lukijuuden puolesta. Hänelle se oli velvollisuus: vähintä mitä ihminen voi kirjailijalle ja teokselle antaa.

Lectures on Literature -kirjansa esipuheessa Nabokov määrittelee runsaasti hyvän lukijan ominaisuuksia. (Hän sanoo, että tekstin alaotsikko voisi olla ”Kindness to Authors”.)

Hyvä lukija on kuin hyvä kirjoittaja: luonteeltaan sekoitus tutkijaa ja taiteilijaa. Hyvä lukija ei etsi tekstistä itseään vaan menee sinne kirjailijan perässä. Hyvä lukija ei lähesty kirjaa ennakko-oletuksella (”mistä tämä kertoo”, ”onko tämä totta”) vaan uutena maailmana. Romaanin idea on maailman luominen, eikä uuteen maailmaan pitäisi mennä toikkaroimaan omien vanhojen karttojensa kanssa. Vasta kun tuo maailma on tutkittu viimeistä piirtoa myöten, on mahdollista alkaa vertailemaan sitä muuhun.

Tämä vaatii jonkin verran työtä: ”Kumma kyllä, kirjaa ei voi lukea: sen voi vain lukea uudelleen”, Nabokov toteaa. ”Hyvä lukija, merkittävä lukija, aktiivinen ja luova lukija on uudelleenlukija.”

KIRJAILIJA, kriitikko ja kirjallisuudentutkija Vesa Haapala, on sitä ikäpolvea (s. 1971), jolle lukeminen oli itsestäänselvyys. Nurinkurisesti siitä tuli helppoa, koska oli myös itsestäänselvää, että se oli vaikeaa. Haapala muistelee, miten luki nuorena pitkiä filosofisia tekstejä, luki vain, vaikka ei ymmärtänyt. Kahlaamista ei kyseenalaistanut. Niin vain tehtiin.

”Pidin sitä silloin itsestään selvänä, että lukemiseen liittyy tietynlaista ponnistelua”, hän sanoo.

Nykypäivän lukemisen kulttuuri on aivan erilainen. Haapala tunnistaa tuon  kulttuurin murtumisen kaikkialla: itsessään, lapsissaan, oppilaissaan. Esteitä lukemisen tiellä on paljon. 

Haapala uskoo, että lukemisessa määrällä on väliä. Tullakseen hyväksi lukijaksi olisi syytä lukea paljon erilaisia tekstejä.

”Että ymmärtäisi, että eri teksteissä ja lajeissa on eri kriteerit.”

Haapala on joutunut työn puolesta miettimään aktiivisesti sitä, mitä lukee. Hänen ehdotuksensa paremmaksi lukijaksi tulemiseen ovat samoja, joita hän tutkijana käyttää.

Kysy kysymyksiä tekstiltä. Mieti sitä. Ja: kirjoita siitä.

Hän huomaa että kirjoittaminen pakottaa ajattelemaan eri tavalla sitä, minkä luki.

”Jos vaikka lukee kirjan tai kolumnin tai esseen, niin se että tekstiä alkaa mietiskellä, syventää lukemista jo tosi paljon, mutta jos joutuu kirjoittamaan siitä jotain, lukeminen nousee aivan toiselle tasolle.”

Se pakottaa miettimään, Jos joutuisin muotoilemaan ajatukseni tästä, miten se menisi…

”Kirjoittaminenkin on jonkinlaista lukemista”, Haapala sanoo.

Opiskelijoita Haapala kehottaa usein miettimään, miten teksti pyrkii vaikuttamaan ja mitä keinoja kirjoittaja on siinä käyttänyt. 

”Someajassa on vähän tapana, että me vain reagoimme erilaisiin signaaleihin ja analyysiksi riittää tunnereaktio.”

Mutta ei se riitä. Itseltä pitäisi vaatia enemmän: ”Että me katsottaisiin, mikä toi juttu on, miten se on tehty, mihin sillä pyritään. Että hetkinen, kuka tässä nyt oikein puhuukaan ja kenelle. Mikä tää tilanne on.”

Haapala ajattelee, että jos lukija ei ajattele itseään vastaanottajana vaan nimenomaan mietiskelijänä ja kirjoittajana, tuo rooli mahdollistaa myös monenlaisten tekstien lukemisen – myös niiden, joista ei pidä tai joita ei hyväksy.

Tai ymmärrä.

Haapalan omin laji runous mielletään usein jotenkin vaikeaksi: Entä jos ei tajua?

Hänestä se on väärä kysymys. Runous voisikin olla hyvä lähtökohta ihmiselle, joka haluaa paremmaksi lukijaksi.

”Kannattaa irrottaa ajatuksesta, että tekstillä on yksi oikea lukutapa tai että käsillä on nyt joku suuri älyllinen arvoitus, joka pitää ratkaista”, hän neuvoo. 

”Sitten voi ruveta miettimään, mitä siinä sanotaan.”