Lakeuksilta kanjoneille – Petri Ala-Maunuksen maisemat puhuttelevat suuria yleisöjä

Aluksi kyseessä oli vitsi. 

Maisemamaalaukset olivat kutakuinkin tylsintä mitä parikymppinen kuvataiteilija Petri Ala-Maunus tiesi. Niistä tuli mieleen kirpputoritaide ja kitsch.

Miten maalata maisema niin, että se olisi kiinnostava? Tätä Ala-Maunus pohti. Elettiin 1990-luvun loppua, ja nuori taiteilija alkoi maalata vimmaisesti auringonlaskuja. Hän päätyi maalaamaan niitä monen vuoden ajan, kunnes löysi uuden, kokonaisvaltaisemman tavan kuvata maisemaa.

Tätä juttua tehdessäni eletään toukokuun alkua ja Helsingin keskustassa on vaikea olla törmäämättä Petri Ala-Maunuksen maisemamaalauksiin. Niitä on samanaikaisesti esillä ainakin Taidehallissa, Helsingin taidemuseossa ja Galerie Forsblomilla. Ala-Maunuksen teoksia on kaikissa Suomen merkittävimmissä taidekokoelmissa.

Miksi maisema puhuttelee maalaustaiteessa edelleen 2020-luvulla? 

KANKAALLE on maalattu öljyväreillä pikkutarkkaan vuorten huippuja, sinistä utua ja autereista ilmaa. Oikeassa laidassa on hahmottumassa vihertävää rinnettä. Maalausjälki on käsittämättömän tarkkaa.

Petri Ala-Maunuksen työhuoneella Herttoniemen teollisuusalueella on valmistumassa lähes kuusi metriä leveä öljyvärimaalaus, joka on saanut innoituksensa maailman kenties vanhimmasta haudatusta laaksosta, Etelä-Pohjanmaan Kurikasta. Korkeuttakin teoksella on lähemmäs kaksi metriä. Ala-Maunus maalaa kookkaat maalauksensa osissa.

Kurikasta voisi äkkiseltään tulla mieleen Pohjanmaan litteät lakeudet, mutta geologit ovat saaneet selville, että 1,5 miljardia vuotta sitten paikalla oli laakso, joka muistutti Grand Canyonia. Sittemmin se on peittynyt sedimenttien alle.

”Graniittia, hiekkakiveä, vettä ja mikrobeja. Ei eläimiä tai ihmisiä”, Ala-Maunus luettelee laakson tunnuspiirteitä.

Massiivinen maalaus on valmistumassa kesäkuun alussa Seinäjoen taidehallissa avautuvaan, Erich Bergerin kuratoimaan näyttelyyn Ajan saastuminen. 

Ala-Maunuksen maalaustyyli saa ajattelemaan 1800-luvulla Suomessa vaikuttaneiden maalareiden, kuten Werner Holmbergin ja Berndt Lindholmin, teoksia. Luontoon liittyvän tutkimuksen yhdistäminen osaksi taidetta oli tuohon aikaan muotia. Romanttis-realistiset maisemamaalarit kuuluivat Düsseldorfin koulukuntaan, jonka Petri Ala-Maunus tunnustaa oitis läheiseksi itselleen. Vanha maalaustaide kiehtoo Ala-Maunusta teknisesti, ja omiin maisemiinsa hän löytää innoitusta lähes mistä vain.

Ala-Maunuksen vielä keskeneräisen maalauksen edessä oleva työtaso pursuaa A4-papereille tulostettuja kuvia maisemista. Kuvissa on Grand Canyon ja geologien mallinnuksia Kurikan laaksosta. Taiteilija yhdistelee mielessään netistä poimittuja kuvia, vanhaa maalaustaidetta sekä itse otettuja luontokuvia. Lopputulos kankaalla on täyttä mielikuvitusta. Kun Ala-Maunus maalaa, hänellä on koko ajan toisessa kädessään sivellin ja toisessa viuhka tulostettuja kuvia.

”En osaa tehdä töitä ilman manuaalista kuvapankkiani. Olen ikään kuin AI, joka yhdistelee kuvallista materiaalia”, Ala-Maunus kertoo työskentelytavastaan. Tekoälyn nopean ja geneerisen lopputuloksen sijaan Petri Ala-Maunus tuottaa maisemansa käsityöläisen hitaalla tarkkuudella. 

PETRI Ala-Maunuksen teosten tyylin tuntee jo kaukaa. Maisemia, joissa voi tapahtua mitä vain. Niissä purot ja joet virtaavat ei-mistään ja ei-mihinkään. Huippuvuorten näköisiä rinteitä kasvavat puut. Salama iskee jossain pilviverhon takaa. Tunnelma teoksissa on yhtä aikaa jylhä ja ahdistava.

Ala-Maunuksen (s. 1970) omat juuret sijoittuvat hyvin toisenlaisiin maisemiin. Kuortaneella Etelä-Pohjanmaalla maanviljelijäperheessä kasvanut Petri istui perunanistutuskoneen päällä eikä tiennyt mitä tekisi tulevaisuudessa. 

Kuortane oli vahvasti urheilupitäjä ja taide tuli Ala-Maunuksen elämään sattuman kautta. Koulu ei maistunut ja lukion jälkeen Ala-Maunus harkitsi parturi-kampaajan koulutusta Seinäjoella, mutta ei hakenut lopulta mihinkään.

”Ilkka-lehti pelasti minut”, Ala-Maunus kertoo. 

Lehdessä oli pieni ilmoitus Kauhajoen Evankelisen opiston taidelinjasta. Ala-Maunus kuvailee nuorta itseään syrjäytyneeksi ja araksi dropoutiksi. Siksi lapsuuden perhe suhtautui myönteisesti opiskelulinjan valintaan – kunhan tekee jotain, ajateltiin. Kotona ei harrastettu taiteita.

”Suurin taide-elämykseni siihen mennessä oli Deep Purple -yhtyeen Fireball-LP-levyn kannen kuva.”

Levynkansitaidetta taiteilija onkin tehnyt myöhemmin. Hän on tehnyt sitä erityisesti metallimusiikkiin ja noiseen kallistuville yhtyeille, muun muassa Omnivortexille, ranskalaiselle Epitaphelle ja italialaiselle Tetramorphe Impurelle.

Evankelisen opiston jälkeen Ala-Maunus pääsi Kankaanpään taidekouluun ja sai kolmantena opiskeluvuonnaan teoksensa Helsingin Taidehallin Nuoret-näyttelyyn. Vuosi oli 1992 ja aran pohjalaispojan tunne omien sanojensa mukaan sanoinkuvaamaton, kun hänen maalauksensa, toisinto tutusta suojelusenkelimaalauksesta, oli valittu mukaan. Ala-Maunus oli maalannut suojelusenkelin käsien väliin ruumisarkun ääriviivat. 

Kankaanpään taidekoulun jälkeen Ala-Maunus työskenteli Tampereella 15 vuoden ajan taidetta opettaen. Sitten hän lähti Kuvataideakatemian maisteriopintoihin Helsinkiin.

”Ajattelen, että kuvataiteilijan ammatti on matka”, Ala-Maunus sanoo ja kuvailee omaa taivaltaan vuoroin ylös ja alaspäin kulkevaksi maastoksi. Kuvataideakatemian opinnot taiteilija aloitti vasta nelikymppisenä.

Kun Ala-Maunus valmistui Kuvataideakatemiasta, oli hyvin lähellä, että hän olisi luopunut koko ammatista. Apurahoja ei tullut. Elämästä meni lähes kolme vuotta ilman maisemia.

Sitten koitti taas uusi nousu. Ala-Maunus sai näyttelyajan Galleria Sculptoriin ja laittoi omien sanojensa mukaan ”kaiken peliin”. Se kannatti. Kaikki näyttelyn teokset myytiin ja Ala-Maunuksen töitä päätyi isoihin taidekokoelmiin. 

YLEISÖ rakastaa Petri Ala-Maunuksen taidetta, ainakin yleisöäänestysten perusteella: Yleisö on palkinnut hänet Ars Fennica -näyttelyssä vuonna 2019, Turku Biennaalissa vuonna 2013 ja Mäntän kuvataideviikoilla vuonna 2007. 

Mutta mikä ihme meitä maisemamaalauksissa oikein kiinnostaa? Miksi ylipäätään kukaan haluaa katsoa seinälle nostettua maisemaa?

Kysyin asiaa Itä-Suomen yliopiston sosiaalipsykologian apulaisprofessorilta ja taidehistorioitsijalta Jari Martikaiselta.

Martikaisen mukaan maisemien äärellä ihminen voi tuntea monitasoisia yhteyden kokemuksia. Yhtäältä maisemamaalaukset voivat herättää tunteita sekä palauttaa mieleen muistoja ja kokemuksia, jotka kytkeytyvät katsojan elämänhistoriaan.

”Tutkimusten mukaan maisemamaalausten katsominen voi myös madaltaa sydämen sykettä ja stressitasoja. Maisemamaalaukset voivat näin rauhoittaa ja tyynnyttää ihmistä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Hektisen arjen keskellä tämä rauhoittava vaikutus voi tuottaa mielihyvää.” 

Petri Ala-Maunuksen maalaamissa maisemissa voi halutessaan nähdä paljon tapahtumia, mutta myös syvää rauhaa.

”Minusta tuntuu, että ihmiset arvostavat maalauksissani niihin käyttämääni aikaa”, Ala-Maunus pohtii. Aikaa teoksiin palaa paljon jo pelkästään niiden massiivisen koon takia. Helsingin taidemuseossa eli HAM:ssa Tennispalatsissa on parhaillaan esillä Ala-Maunuksen 12-metrinen, yksityiskohdilla briljeeraava maisemamaalaus Pastoral Purgatory.

Työntekoa maalari Ala-Maunus kertoo arvostavansa myös itse. Koko alkuvuoden ajan hän on tehnyt seitsemänpäiväistä työviikkoa, työskennellen aamukahdeksasta iltakahdeksaan tai -yhdeksään.

SOSIAALIPSYKOLOGI Martikaisen mukaan maisemamaalaukset voivat vahvistaa kiinnittymistä omaan yhteisöön, kulttuuriin tai jopa kansakuntaan ja siten tukea sosiaalisen ja kansallisen identiteetin rakentumista. Suomen taiteen 1800-luvun kultakauden maisemamaalaukset ovat erinomainen esimerkki ilmiöstä. 

Tässä valossa ei liene ihme, että Ateneum tilasi Petri Ala-Maunukselta teoksen Eero Järnefeltin ikonisen Kaski, eli Raatajat rahanalaiset -maalauksen (1893) tilalle, kun Kaski lähti kiertämään Suomea vuonna 2017. Ala-Maunus maalasi tismalleen saman kokoisen teoksen kuin Järnefelt ja nimesi sen Vaara-Suomeksi. Se esitti Kasken maisemaa tuhannen vuoden kuluttua. Ala-Maunus oli tuolloin ensimmäinen elävä taiteilija, joka sai teoksensa Ateneumin klassikot-saliin.

”Maalasin Kasken maiseman, jonka ihminen on jättänyt rauhaan”, Ala-Maunus kertoo nyt työstä.

Ihminen puuttuu Ala-Maunuksen maisemista tyystin. Omien sanojensa mukaan hän on yrittänyt maalata maisemiin ihmistä, mutta lopputulos on aina näyttänyt tahralta, joka on pitänyt pyyhkiä pois.

”Minusta tuntuu, että tämä aika arvostaa luontokuvauksia”, Ala-Maunus pohtii vielä teostensa suosiota. Ehkä Ala-Maunuksen mielikuvitusmaisemiin liitetään tänä päivänä yhä enemmän ajatuksia luontokadosta tai sen uhasta. Järnefeltin Kaski-teostakin saatetaan tarkastella kansallisromantiikan sijaan esimerkkinä ihmisen massiivisesta vaikutuksesta luontoon.

Ala-Maunuksen toisinnot vanhemmasta suomalaisesta maalaustaiteesta eivät jääneet vain Järnefeltin Kaskeen. Petri Ala-Maunuksen teoksia on HAM:ssa rinnakkain Mauno Markkulan (1905–1959) ekspressiivisten maalausten kanssa. HAM:n näyttelypäällikkö Kati Kivisen ja amanuenssi Aki Pohjankyrön kuratoima näyttely yhdistää kaksi vahvaa ja tyystin erilaista mielensisäisten maisemien maalaajaa.

Markkula oli eksentrinen näkyjen näkijä, joka maalasi rosoisia maisemiaan suurella siveltimellä. Ala-Maunus tarkasteli Markkulan teoksia ja teki niistä näyttelyyn omat vastineensa. 

Mutta miksi taiteilija itse haluaa maalata maisemia 2020-luvulla? Miten vitsistä tulikin totista?

”Minusta on ihanaa maalata niitä! Rakastan maalata jokia, puroja, salamoita ja koivujen runkoja.”

Niiden äärellä Ala-Maunus saa ahertaa myös tulevaisuudessa. Kesäksi on valmisteilla teoksia Seinäjoen taidehallin näyttelyn lisäksi ainakin yksityisnäyttelyyn Saksan Ludwigsburgiin. Alun perin puoliksi leikillä alkanut maisemien maalaaminen täyttää taiteilijan päivät nykyään kokonaan. Tiivis näyttelyaikataulu toimii motivaattorina.

Petri Ala-Maunus puhuu mielellään maisemistaan, yllätyksistä ja myös suosiostaan, mutta tunnustaa unelmoivansa vain yhdestä asiasta: taiteen tekemisen jatkamisesta.

”Että haluaisin aina vain tulla tänne työhuoneelle takaisin.”