Kuvataidekritiikin rapistuminen on jo uhka koko alalle

Kritiikki on kriisissä, tai maltillisemmin muotoiltuna murroksessa. Ongelmista tai niiden ratkaisuista ei vallitse konsensusta, ja keskustelua kritiikin ympärillä on uuvuttavan paljon.

Näin olisi voinut sanoa melkein milloin tahansa aina ammattimaisen taidekritiikkiperinteen alusta saakka. Nykyisin tilanne on kuitenkin siltä osin eri, että varsinaisen kritiikin määrä on vähentynyt merkittävästi. Lehtiä on lakkautettu, omistukset keskittyneet ja kulttuurisivujen resurssien jaossa alettu painottaa ilmiö- ja henkilöjuttuja.

Kaikki eivät kuitenkaan näe tilannetta katastrofaalisena. Kirjallisuuskritiikin määrän ennallaan pysyminen tai kasvu on toiminut tapana vaientaa esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuurisivuihin kohdistuvaa arvostelua. Määrien lisäksi joku saattaa välillä muistaa myös laadun, mutta silloin keskustelu kuolee äkillisesti, koska suurin osa keskustelijoista ei tiedä mitä kritiikki on ja miten se eroaa mielipiteestä.

Kritiikkikeskustelun ongelmana on ollut tapa, jolla kritiikistä puhutaan, vaikka kritiikin perinteet, tekniikat ja asema toimituksissa eroavat paljon riippuen mistä taidelajista kulloinkin on kyse. Kuvataidekritiikin kohdalla kriisipuhe ei tunnu liioittelulta. Vuosituhannen vaihteen aikoihin päivälehtikritiikkiä kirjoitettiin säännöllisesti jopa Kuvataideakatemian gallerian näyttelyistä. Nyt sellainen kuulostaa kaukaiselta, kun kuvataidekritiikkejä julkaistaan hyvin vähän. Suurimmasta osasta näyttelyjä ei kirjoiteta mitään.

Median arvostuksen ja ymmärryksen puuttuminen näyttää vaivaavan kuvataidekentällä. Oireet ovat moninaisia ja niistä kärsivät eri osuuksin taiteilijat, galleriat, museot ja yleisö. Haastattelin taidekentän eri toimijoita saadakseni käsityksen yleisnäkymistä, sekä siitä, miltä tilanne vaikuttaa nimenomaan taiteilijan tai kriitikon näkökulmasta.

SANNA Lipponen on toiminut kuvataidekriitikkona viimeiset runsaat kymmenen vuotta. Hän aloitti kirjoittamisen verkkomedia Editiin, jonka hän perusti vuonna 2014 ystäviensä kanssa. Vuodesta 2021  hän on avustanut Helsingin Sanomia.

Kuvataidekritiikistä hän on kirjoittanut viime joulukuussa kollegansa Sini Monosen kanssa jutun Editiin, kun Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi luonnosteli kryptisesti kritiikkireformia ja keskustelu kritiikistä tiheni taas kerran.

”Tärkeintä olisi, että taidekritiikkiä olisi kaikkialla enemmän, ja että sen ympärillä olisi keskustelua, kuten hyviä artikkeleja, joissa käsiteltäisiin estetiikkaa, eikä vaikka taiteilijan persoonaa”, Lipponen sanoo. ”Näin säästyttäisiin myös keskusteluilta siitä, onko tämä tai tuo liian vaikeasti sanottu, kun ihmiset altistuisivat taidekritiikin kielelle enemmän.”

”Kritiikki ei ole elitististä tai ulossulkevaa, tai muutenkaan rikki. Jos se on vaikeasti ymmärrettävää, se on sitä siksi että se kelluu yksinäisinä saarekkeina, kun niillä ei ole ympärillään muita ilmiöitä ja sisältöjä avaavia keskusteluita.”

Kriitikoiden aikaa ja voimia menee liikaa puolustuspuheeseen tai siitä kieltäytymisen selittelyyn. Tärkeämpää olisi puhua esimerkiksi kriitikoiden surkeista palkkioista tai oikeasti kriittisellä tavalla kritiikin sisällöistä.

TAITEILIJAT ovat erityisasemassa kritiikin vastaanottajina. Suhdetta leimaa keskinäinen riippuvuussuhde, toisaalta vastakkainasettelu. Taiteilija Anna Tuori on maalaamisen ohella muun muassa kirjoittanut kriittisesti nykytaiteen aktivismi-inspiroituneita virtauksia vastaan. Hänen mukaansa keskusteluissa taiteilijoiden kanssa nousee usein esille se, miten kritiikki on hukannut itsensä.

”Jossain vaiheessa 2000-lukua se kriittisyys alkoi unohtua. Taustalla saattoi olla kaunis ajatus siitä, että kuvataidekritiikille jätettyä siivua ei käytettäisi haukkumiseen. Lopputulos on kuitenkin se, että lehdissä nosto ja kritiikki ovat menneet sekaisin. Kaikista kaupallisin ja laskelmoivin paska saa olla rauhassa, koska lehdet ovat siirtyneet huomiotalouden logiikkaan.”

Taiteen laatueroja ei tunnisteta ja huomionarvoista on se, joka on myyty kalliilla tai varastettu. Teoksista ja niiden sisällöistä kirjoittamisesta on luovuttu siirtymällä lööppi- ja skuuppihakuisten viihdeuutisten muotoon. Esimerkiksi Tuori nostaa, miten Ylen Lontoon-kirjeenvaihtaja Kirsi Crowley uutisoi viime vuonna Ed Sheeranin näyttelystä: “Kriitikot tyrmäävät, fanit innoissaan”. Samoihin aikoihin British Museum teki ensimmäiset taidehankinnat Suomesta muun muassa Tuorilta, Elina Merenmieheltä, Paul Osipowilta ja Karoliina Hellbergiltä. Ne ovat esillä lokakuussa auenneessa Nordic noir -näyttelyssä, joka ohitettiin kokonaan.

”Kritiikin erityisin arvo taiteilijalle on se, että tiedetään että näyttely on olemassa. Nykyään taiteilija tekee näyttelyä kaksi vuotta, ja se on esillä muutaman viikon, eivätkä muut paitsi vakituisesti gallerioissa käyvät tiedä, että näyttely on edes ollut.”

Tuorin mukaan ongelma on asiantuntevan ja punnitun sisällön puute. Nykyinen linja vahvistaa toimituksissa kauhisteltua elitismiä: ”Media ajaa kuvataidetta marginaaliin. Siitä tulee suljetun piirin asia. Joku joka ei valmiiksi sijoitu kenttään mitenkään, mutta on kiinnostunut ja nuori, ei pääse enää sisään. Ja toki tästä kärsivät kaikki.”

PÄIVÄLEHDISSÄ tapahtuneen muutoksen muotoilee suoremmin galleristi Ilona Anhava. ”Ennen lehtien tarkoitus oli julkaista uutisia ja sivistävää materiaalia. Nyt vaikuttaa siltä, että niiden tarkoitus on ansaita rahaa tiedottamisen ja sivistämisen sijaan.” Anhava on perustanut vuonna 1991 Galerie Anhavan, joka esittelee koti- ja pohjoismaista taidetta Helsingin Fredrikinkadulla.

”Kritiikki näyttelystä lisää kiinnostusta kyseistä näyttelyä kohtaan, ilman muuta. Haitallisempaa kuin se, ettei yksittäisistä näyttelyistä kirjoiteta, on se, miten lehdet vaikenevat kuvataiteesta ylipäätään. Siihen suhtaudutaan niin, että se ei ole kiinnostavaa, eikä siitä tarvitse kirjoittaa. Totta kai se vaikuttaa niin sanotun suuren yleisön käsitykseen koko alasta”, Anhava kertoo.

Vaikka lehdet saavatkin Tuorilta ja Anhavalta lähes yksinomaan huonoa palautetta, ei kukaan silti ole väittänyt, etteikö sekaan mahtuisi hyviä juttuja, ja etteikö hyviä kirjoittajia riittäisi. Heitä olisi Tuorin ja Anhavan mukaan paljonkin, jos heillä vain olisi töitä. Toki mediayritykset ovat aina halunneet tehdä rahaa, mutta tuotteen arvo on perustunut asiantuntemukseen. Kun toimituksen resursseja jaetaan yhä enemmän sen mukaan mikä vaikuttaa kiinnostavan lukijoita, se hiljalleen hylkää paremmin tietämisen periaatteen. Resurssijaossa häviäjän asemaan jäävät alueet surkastuvat.

Kulttuuritoimituksista katoavat ihmiset, joilla olisi jotain käsitystä kuvataiteesta. Helsingin Sanomien kuvataidesisältöjä koordinoi työsuhteessa oleva Aino Frilander. Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimituksessa ei sen sijaan tätä nykyä ole töissä enää ketään kuvataiteen tuntijaa.

VALOKUVAAJA ja kriitikko Helen Korpak aloitti HBL:n avustamisen vuonna 2011. Sitä ennen lehdestä oli eläköitynyt työsuhteessa oleva kuvataidetoimittaja. Hänen seuraajakseen palkattiin osa-aikaiseksi kuvataidetoimittajaksi Synnöve Rabb, joka sopi vakituisten avustajien kanssa teksteistä ja kirjoitti vähän itsekin. Hänen pestinsä lopetettiin vuoden 2016 muutosneuvotteluissa. 

Tämän jälkeen Korpak pyydettiin pientä lisäkorvausta vastaan auttamaan toimitusta kuvataidesisällöissä. Hän kokosi kulttuuritoimitukselle kerran kuussa listan relevanteista näyttelyistä ja kirjoitti niistä lyhyet kontekstualisoinnit. Välillä häntä konsultoitiin tarjottujen juttujen relevanttiudesta, mutta Korpak ei muista vastanneensa tiedusteluihin muuten kuin myönteisesti. Kuvataidekritiikkiä Korpak tarjoaa nykyään mieluiten pohjoismaita seuraavaan Kunstkritikk-verkkomediaan. Sivuston ruotsinkielinen toimittaja käy tekstit huolellisesti läpi ennen niiden julkaisua, ja niistä maksetaan asianmukainen korvaus.

Korpak ei muista HBL:sta tulleen juuri mitään varsinaista toimituksellista ohjausta viimeisen 15 vuoden aikana. Ainoa poikkeus on ollut pari koulutustilaisuutta, joissa on ohjeistettu vetävien otsikoiden kirjoittamiseen. Toisaalta lehti on myös antanut kriitikoille todella vapaat kädet: taidearvioiden pituutta ei ole rajoitettu, ja teksteissä saa tuoda esiin oman äänensä sekä kirjallisen tyylinsä haluamallaan tavalla.

”Oman käsitykseni mukaan koronan aikana ja sen seurauksena monet avustajat vähensivät taidekritiikkien kirjoittamista ja päättivät keskittyä muihin toimeentulokeinoihin. Jutuista maksettu palkkio on periaatteessa taskurahaa. Se on suhteessa työmäärään niin pieni, että aikuisen ihmisen ei ole minkäänlaista mahdollisuutta elättää itseään kirjoittamalla arvioita. Kulttuurisivuilla on liian vähän resursseja, mikä on myös syy siihen, etteivät ne kykene tarjoamaan freelancereille editointiapua. Avustajien työpanoksen väheneminen on johtanut hyvämaineisen osion rapistumiseen”, Korpak sanoo.

Hänen mielestään vuonna 2021 HBL:n päätoimittajana aloittaneen Erja Yläjärven edellinen kritiikkireformi johti siihen, että avustajat menettivät luottamuksensa lehteen eivätkä kokeneet tulevansa arvostetuksi. Yläjärven päätöksestä kritiikkejä vähennettiin 15-25 prosentilla.

Nykyään kuvataidetta saatetaan toimituksessa ehtiä ajatella lähinnä silloin, kun lukijoilta tulee palautetta kritiikkien vähäisyydestä. Niissä tapauksissa kyse on usein siitä, että suomenruotsalaiseksi määriteltävästä näyttelystä on jätetty kirjoittamatta, Korpak sanoo.

”Suomessa suuret päivälehdet eivät ole osanneet ajatella pitkäjänteisesti. Ajatus, että ihmisille kirjoitetaan siitä mistä he haluavat lukea, johtaa kaiken huononemiseen. Kyllä digialustoillakin on mahdollista muodostaa intellektuaalinen profiili. Mutta jos jotain ei ole, ei siitä voi kiinnostuakaan.”

RAHAN ja resurssien lisääminen kuvataidekritiikille tuntuu olevan kaikkien muiden toive paitsi niiden, jotka asioista päättävät. Heidän toimintaansa ohjailevat varmasti osaltaan tuottavuuslaskelmat, mutta havaittavissa on lisäksi täysi välinpitämättömyys kuvataidetta kohtaan. Kun se on pesiytynyt alalle elintärkeisiin median rakenteisiin, se muodostaa taiteelle jopa eksistentiaalisen uhan. Kyse ei ole enää pelkästään rahasta, vaan taidekenttä on ajettu puolustamaan arvoja ja ideoita, joihin koko sivistysyhteiskunnan toiminta perustuu.

Kritiikki on taidekeskustelun perusta, joka yhdistää taiteen omaan kenttäänsä ja yhteiskuntaan. Näin tehdään mahdolliseksi taiteen olemassaolo tulevaisuudessa. Kun taiteen yhteiskunnallinen ulottuvuus kielletään, esimerkiksi vähentämällä keskustelun mahdollisuuksia, se tylpistyy yksilöiden puuhasteluksi. Kuvataiteessa keskustelun kielto on helpoin tehdä, koska siinä kohde ei operoi samalla kielellä kuin keskustelu. Siksi se tuottaa ongelmia niin toimitusten johdossa kuin ministeriöissä.

Ratkaisuja miettivälle vaihtoehdot ovat vähäisiä, mutta ensimmäisenä voi miettiä, saako lehtitilaukseltaan rahoillensa tarpeeksi vastinetta?