Kuvataidejärjestöt puuhaavat yhdistymistä, mutta jättääkö se alan tukikuoppaan?

Kun valtio leikkaa kolmannelta sektorilta eli yhdistyksiltä, on niiden vastattava joko oman toiminnan supistamisella tai yhdistymisillä. Yhdistyksissä jäsenpalvelujen karsiminen pudottaa jäsenien määrää, mikä edelleen pienentää omarahoitusta. Yhtälö on vaikea, eikä siinä voi miellyttää kaikkia.

Maamme vanhin taiteilijajärjestö, Suomen taiteilijaseura, on lähtenyt edistämään yhdistämishanketta monien muiden järjestöjen tapaan. Selvittämistä eli niin kutsuttua tiekarttahanketta, jossa määritellään yhdistymisen edut ja haitat sekä asetetaan tavoitteet, on tukenut opetus- ja kulttuuriministeriö. Kuvanveistäjäliitossa on ehditty jo kieltäytyä yhdistymisestä.  

Taiteilijaseuran toiminnanjohtaja Annukka Vähäsöyringin mielestä kuvanveistäjien keskuudessa on levinnyt väärinymmärrys. Puheenjohtajaksi uudelleen valittu Teemu Mäki puhuu sisäisestä luottamuspulasta.  

”Kuvanveistäjät säikähtivät ja suuttuivat selvityksestä, jonka teetätimme”, Mäki päättelee. 

”Pelkästään asian selvittäminen koetaan vaaralliseksi. Väitteet että mikään ulkopuolinen taho pakottaisi tai painostaisi siihen on päätön kuin myös että yksikään liitto saataisiin harhautettua tai manipuloitua mukaan.”

Mäen puheenjohtajakisassa haastanut Merja Puustinen on toista mäeltä. Hän näkee poliittisen yhteyden, jossa kolmannelta sektorilta viedään pois sen oma ohjausvalta. Puustisen mukaan valtio käyttää yhdistyksiä alihankkijoina tehtävissä, jotka kuuluisivat valtiolle.

VAROITTAVA esimerkki kertaalleen koetellusta ja kaatuneesta yhdistymisestä on konkreettinen hanke Kuvataiteen talosta. ”80 tilaa eri puolilla Helsinkiä tarkastettiin, ja mitään ei hyväksytty”, Puustinen tietää. ”Tähän saatiin palamaan valtavasti liittojen henkilöresursseja ja julkista rahaa. Puhutaan yli 700 000 eurosta. Koska rahoittajat vaativat osaa näistä rahoista palautettavaksi, Kuvataiteen talo ry -yhdistys päätettiin purkaa.”

Tarve löytää vetovoimainen ja pysyvä yhteinen tilaratkaisu hajallaan oleville gallerioille on edelleen ajankohtainen, ja työ sellaisen löytämiseksi jatkuu Helsingin Taiteilijaseurassa.  

Helsingin taiteilijaseuraan kuuluu noin tuhat jäsentä, kun koko maassa on Suomen Taiteilijaseuran arvion mukaan noin kolme ja puoli tuhatta ammattikuvataiteilijaa. Mäen johtama, vuonna 1864 perustettu taiteilijaseura alkoi jo varhaisina vuosina muodostua kuvataiteilijoiden yhdistykseksi. Siitä syystä sana taide ilman etuliitteitä tarkoittaa monille suomalaisille kuvataidetta.

Suomen taide -kirjat (Weilin+Göös) esittelevät maalauksia ja veistotaidetta varhaiskausina, kultakautena ja murroskausina. Myöhemmin kuvataiteilijoiden perheeseen ovat liittyneet taidegraafikot, valokuvaajat, video- ja valotaiteilijat. Laskukaudesta ei haluta taiteilijoiden kesken puhua, vaikka tähän mennessä tehdyt leikkaukset voivat olla alkusoittoa.

Todellinen laskukausi tarkoittaisi, että toimeentulonsa taiteesta saavien määrä laskisi, taidekoulutus supistuisi ja Suomessa toimisi vain yksi ammattitaiteilijoita edustava järjestö. Nyt järjestöjä on toistakymmentä, ja paikallisjärjestöt mukaan lukien järjestöjen määrä lähestyy sataa.

Nuorimmissa taiteilijaseuraan kuuluvissa liitoissa eli Muu ry:ssä ja Valokuvataiteilijoiden liitossa ymmärretään synergiaetuja. Kun valtio leikkaa, hätä on suurin yhden tai kahden työntekijän yhdistyksissä. Paniikkinappulaa on kuitenkin painettu myös kattojärjestössä. Kuvanveistäjät kutsuivat koolle ylimääräisen kokouksen, ja myös syyskokous päätti, ettei yhdistymiseen lähdetä.

Mäki otaksuu kuvanveistäjien kokevan eksistentiaalista uhkaa. ”Nuoremmat taiteilijat käyttävät nykyään sellaista kuvausta, jossa he ilmoittavat olevansa taiteilijoita, jotka ’työskentelevät valokuvan, esitystaiteen ja tekstien parissa’ tai jotain muuta vastaavaa. Tämä kuvastaa mielestäni hyvin ammatti-identiteettien murrosta.”

YHDISTÄMISHANKKEILLA on hyvä tarkoitus, mutta ne epäonnistuvat usein. Sen tietävät sekä Mäki että Frame-säätiön tuoreehko toimitusjohtaja Juha Huuskonen.

Opetus- ja kulttuuriministeriön itse perustamalta Framelta, kuten myös Taiteilijaseuralta ja AV-arkilta on vähennetty valtiontukia 25–30 prosenttia. Kaikkein pienimmiltä taiteen alan yhdistyksiltä tuet lähtivät kokonaan. Voisivatko kaikki järjestöt mitenkään mahtua yhden organisaation sisään, ja mistä sellainen löytyisi?

”Frame ei tee edunvalvontaa perinteisessä mielessä”, Huuskonen huomauttaa. ”Framella ei ole jäseniä, joiden etua pitäisi valvoa. Frame on kehittäjäorganisaatio, joka toimii erilaisissa kotimaisissa ja ulkomaisissa verkostoissa.”

AV-arkki voisi selvityksen mukaan yhdistyä liitoksi mediataiteen järjestöjen kanssa. Toiminnanjohtaja Hanna Maria Anttila löytää koulutuksen puolelta syitä sille, miksei visuaalisen taiteen alalla ole opittu tekemään rakentavaa yhteistyötä: ”Kuvataiteilijan koulutus on ollut yksilökeskeistä. Ammatti-identiteetti ei automaattisesti rakennu osaksi yhteisöjä kuten teattereissa ja orkestereissa. Erityisesti vanhimmat organisaatiot ovat toistaneet tätä yksintekemisen mallia, johon nyt haetaan muutosta.”

Anttilan mukaan rahoittajien kanssa voidaan ja pitää tehdä yhteistyötä. Esimerkkinä ovat monet onnistuneet lobbaukset.

Kuvanveistäjille tärkeän prosenttiperiaatteen rinnalle, eli että julkisissa rakentamishankkeissa yksi prosentti kustannuksista käytetään taideostoihin, on tullut muita tukimuotoja. Etenkin näyttelypalkkiota sekä Taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki että toiminnanjohtaja Vähäsöyrinki pitävät Taiteilijaseuran, Museoliiton ja muotoiluyhteisö Ornamon yhteistyön tuloksena.

”Valtion kulttuuribudjettiin saatiin miljoonan euron lisämääräraha. Harkinnanvaraista avustusta haetaan Museovirastosta. Maksettava tuki päätyy palkkioiksi taiteilijoille näyttelyn eteen tehdystä työstä, kuten ripustuksesta, purusta ja kokouksista mutta se ei ole korvaus taiteellisesta työstä”, Vähäsöyrinki kuvailee.

Vähäsöyringin edeltäjä Petra Havu siirtyi Taiteilijaseurasta opetus- ja kulttuuriministeriöön, jossa hän vastasi visuaalisen taiteen esittelijänä palkkiojärjestelmän valmisteluprosessista ja avustuksen täytäntöönpanosta. Ministerinä oli tuolloin Pia Viitanen (sd).

Nykyisin Havu johtaa Museoliitto-konsernia, jolla on omat murheensa budjettileikkausten kanssa. 
”Museot eivät ole kunnille kultakaivoksia, vaikka ne kykenevät generoimaan tuloja sekä itselleen että välillisesti ympäröivälle yhteiskunnalle. Museot vaativat toimiakseen julkista tai yksityistä rahoitusta”, Havu sanoo.

Taiteilijoiden työllistäminen ei kuulu Havun mukaan museoiden lakisääteisiin tehtäviin. Suurin osa valtion kuvataiteelle myöntämästä tuesta menee kuitenkin museoille. Havu ymmärtää, että jännite liittojen ja kattojärjestön välillä liittyy näyttelytiloihin. ”Vaikea porukka saada yhden taakse”, hän sanoo. ”Toisaalta halutaan lisää näyttelytiloja ja toisaalta ajaa yleisesti taiteilijoiden etuja.”

360 000 SUOMALAISELLA on taskussaan museokortti, mikä on nostanut paitsi taidenäyttelyiden kävijämääriä myös pääsymaksun kertahintaa. Museokortilla voi käydä ihastelemassa Ateneumin klassikoita tai nykytaidetta niin monta kertaa kuin haluaa. Taiteilijoille tuloutuva rahaa jää suosiosta huolimatta olemattoman pieneksi. Sitä selittävät kalliit toimintamenot. Museoiden perustehtävä on kulttuuriperinnön säilyttäminen, tutkiminen ja sen välittäminen yleisölle.

”Verottajan silmissähän palkkiokin on palkkaa mutta kyseessä ei ole työsuhde”, tarkentaa Kuvaston puheenjohtaja, valokuvataiteilija Sade Kahra. Kuvasto edustaa 3500 kotimaista taiteilijaa ja muuta oikeudenhaltijaa, ja jakaa näille lakisääteisiä näyttelykorvauksia.

Korvaukset sekoittuvat helposti näyttelypalkkioihin. Niitä on jaettu taiteilijoille jo 1990-luvulta. Koska ne ovat lakisääteisiä, säästöihin pakotetut museot saattavat tehdä uusia linjauksia.

Kuvasto ei ole ollut mukana yhdentymiskeskusteluissa. Se jakaa yhteiset toimistotilat Taiteilijaseuran kanssa, ja niinpä yhteydenpito on päivittäistä. Puheenjohtaja Kahra on kuulunut valmistumisestaan asti Suomen valokuvataiteilijoiden liittoon ja muutaman vuoden myös Muu ry:hyn. Lisäksi hän on ollut mukana paikallisyhdistyksissä, kuten taiteilijaseuroissa, taidekeskuksissa, osuuskunnissa sekä Taku ry:ssä, joka perustettiin työsuhteisia taiteilijoita varten.

”Siitä muodostui aika paljon jäsenmaksuja kuten myös jäsenvelvoitteita, joten jouduin karsimaan. Yksi liittojäsenyys olisi visuaalisen alan taiteilijoiden kohdalla järkevää. Jos tekee palkkatöitä niin täytyy lisäksi liittyä sellaiseen järjestöön, joka on työmarkkinaosapuoli, tai ainakin työttömyyskassaan.”

Radikaaleimmat ehdottavat, että jos Suomen taiteilijaseura todella pyrkii parantamaan taiteilijoiden toimeentuloa tai lisäämään jäsenpalveluita, sen pitäisi liittyä Takuun, ja antaa liittojen jatkaa rauhassa omia tehtäviään, kuten näyttelyiden järjestämistä. Toisaalta järjestö ei voi liittyä ammattiliittoon.

Kati Rapia on tunnettu sarjakuvantekijä, mutta valmistelee syksyksi suurta valokuvanäyttelyä WAM Turun kaupungin taidemuseoon, kun WAMin museorakennuksen remontti valmistuu. Rapia puolustaa yhdistysten olemassaoloa. ”Yksin tekemisen vastapainoksi taiteilija tarvitsee yhteisöjä. Moni haluaa kuulua niihin työyhteisön korvaajana. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että ne ovat lähes ainoa mahdollisuus kollektiiviseen edunvalvontaan.”

Rapia muistaa, miten eri toimikuntien pöydissä kulki papereita, joissa haluttiin luopua vertaisarvioinnista ja hoitaa valtionavustusten jakaminen virkamiestasolla. Siitä luovuttiin, mutta se ei olisi tapahtunut ilman taideyhteisöjen tiukkaa vastustusta.  

”Se olisi ollut kuolinisku taiteelle. Taiteen kriteerejä ei voi määritellä virkamiesjoukolla. jolla ei ole tuntemusta taiteen kenttään ja siellä toimiviin. Onneksi arviointi on liikkuva kapula. Arviointiin kuuluu subjektiivisuutta, mutta demokraattista on se, että valtaa käyttävä henkilö vaihtuu säännöllisesti.”

Taiteilijaseuran tehtäviin kuuluu ehdottaa vertaisarvioijia Taiken toimikuntiin. Vuoden alussa Taike yhdistyi osaksi Kulttuurivirastoa. Se on osa hallitusohjelman mukaista Sivistyshallinnon uudistusta, jossa pyritään lisäämään tehokkuutta ja tuottavuutta niin että rahaa olisi käytettävissä digitaaliseen siirtymään ja kestävään kasvuun. Opetus- ja kulttuuriministeriön alaisista 11 virastoista vain viisi jatkaa toimintaansa, muut sulautetaan.

NÄYTTELYN pitäminen ei nykyisin enää takaa, että jokin apurahataho löytyy sen maksajaksi. Muun muassa sen takia liitoille on ollut tärkeää turvata näyttelypaikkojen edullisuus. Lisäksi liittojen galleriat ovat brändejä ja näyteikkunoita taiteesta kiinnostuneelle suuremmalle yleisölle.

Kuvanveistäjien Sculptorilla on ensiluokkainen sijainti Etelärannassa. Näyttelypolitiikka sallii valokuvia ja videoteoksia, ja takahuoneesta voi ostaa mukaansa pienoisveistoksia. Taidegraafikoiden Galleria G esittää paitsi taidegrafiikkaa myös piirrostaidetta. Taidemaalariliiton gallerian yhteydessä toimii taidetarvikemyymälä, jonka tehtävänä on pitää huolta laadukkaiden maalausmateriaalien saatavuudesta halpatuontia vastaan.

Taidegallerioihin ei ole yleensä pääsymaksua, ja myyntinäyttelyiden kohdalla sisäänpääsystä veloittaminen olisi järjen vastaista. Gallerioiden ja museoiden väliin jää erilaisia taidehalleja, joista uusimman eli Meilahden taidehallin takana ovat yksityiset yrittäjät.

Helsingin Taidehallissa, joka on perustettu Taiteilijaseuran aloitteesta, järjestettiin vuoteen 2014 asti Vuosinäyttelyitä. Ne olivat aikanaan tärkein instituutio ammattitaiteilijaksi meritoitumisessa. Kolmen tuomaroidun näyttelyn jälkeen kokelasjäsenyys vaihtui täysjäsenyyteen. Nykyinen käytäntö on mielivaltaisempi.

Taidemaalari Mikko Paakkolan mukaan Vuosinäyttelyt saisi palauttaa. Ilman kattavaa vuosikatsausta Taiteilijaseura on vieraantunut siitä, millaista taidetta liittojen jäsenet tekevät. Paakkola onkin kallistumassa kuvanveistäjien kannalle. Hänen mukaansa yhdistyminen kaventaa taiteen moninaista kenttää ja voisi pahimmillaan johtaa Kuvataideakatemian alumnikerhoon.

Suomessa on vain yksi yliopistotason taidekoulu, ellei Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulua nähdä myös vapaan taiteilijan työhön johtavana. Suomalaisilla taiteilijoilla on kaiken kaikkiaan vahva ammatillinen koulutus. Ennen yliopistoa käydään useita taidekouluja sekä Suomessa että ulkomailla.

Paakkola opiskeli Pariisissa ja asui niin pitkään Brysselissä, että integroitui sen taide-elämään. Siihen Pariisissa opiskelu antoi hyvät eväät. Palattuaan Suomeen hän vierasti alkuun suomalaista järjestökenttää. Kun hänelle mainittiin esimerkkeinä aktiivisista harrastajista Ismo Kajander ja Erkki Pirtola, hän alkoi ymmärtää järjestäytymisen päälle.

Taidemaalariliiton toiminnanjohtaja Elisa Lientolan mukaan edunvalvontatyö on vierasta rivijäsenille. Hän kannattaa yhdistymistä vaikka käyttää lievempää termiä yhdentyminen. Useassa liitossa jäsenenä olevat iloitsisivat, kun heidän ei tarvitsisi maksaa monta jäsenmaksua.

”Taiteellisella työuralla on eri vaiheita, ja liittojen välillä harrastetaan loikkimista”, Lientola tietää ja listaa yhdentymistä puoltavia syitä.  ”Yhdistäviä asioita liittojen välillä ovat julkisen taiteen tekeminen, samoin yhteisötaide on usein poikkitaiteellista.”

Lientola on myös Kuvanveistäjäliiton jäsen. Koulutukseltaan hän on sekä kuvanveistäjä että gradua vaille valmis juristi. Hän näkee työssään taiteilijoiden ahdingon sekä pieniin yhdistyksiin kohdistuvan kuorman.

”Hallinnon keveneminen ei haittaisi rahoittajaa, joka rahoittaa aina mieluummin toimintaa ja yleisölle avoimia palveluita.” Sellaisia ovat muun muassa paikallisjärjestöjen ylläpitämät taidelainaamot.

Jäsenkunnaltaan Taidemaalariliitto on kaksinkertainen verrattuna Kuvanveistäjäliittoon. Miksi maalaus pitää pintansa, ja mikä maalaamisessa on niin ylivoimaista?

Mikko Paakkola kuvaa maalaamista seuraavasti: ”Syvän keskittymisen muoto. Prosessi itsessään on meditatiivinen. Siis omaan napaan tuijottava ja egosentrinen. Mutta ei pelkästään: kuten mietiskelijät tietävät, hartauden harjoittamiseksi tarvitaan muita mietiskelijöitä. Ja traditiota, jota voidaan kutsua myös alan kulttuuriksi. Funktionaalisesti maalaamalla sitten päädytään toisenlaiseen maailmaan; ekspressioon. Puhdas mietiskelijä se vain miettii, puhdas maalari se vain maalaa. Ja ilmaisee itseään.”

YHTEISÖTUELTA pudotettu Taiteilijaseuraan kuuluva SKJL eli Suomen Kuvataidejärjestöjen liitto yhdistää paikallisia taideseuroja. Niihin kuuluu myös harrastajia, mikä tuottaa kattojärjestölle päänvaivaa.  Mihin vetää raja ammattilaisten ja harrastelijoiden välillä, jos liittoihinkaan hyväksytyistä taiteilijoista kaikki eivät saa toimeentuloa taiteesta? Toisaalta isojen liittojen ulkopuolella on taiteilijoita, joilla on myyntituloja.

Elli Maanpää opiskeli maalausta Aalto-yliopiston taiteen laitoksella ja valmistui taiteen maisteriksi. ”Valmistuttuani en osannut vielä olla ammattitaiteilija. Halusin jatkaa opintoja. Ollessani vaihdossa Torontossa vahvistui fiilis, että olen enemmän kuvataiteilija kuin osanen animaatioalalla.”

Maanpää sai Turun AMK:n Taideakatemiasta medianomin paperit; vuotta myöhemmin hän olisi ollut kuvataiteilija, erikoisalana animaatio. Lopputyössä oli mukana sekä maalausta että lisättyä todellisuutta. Uniikkityöt olivat esillä Kansallismuseon kesäpihalla.

Maanpää perusti Helsingin Töölöön pienen galleria–työhuoneen, josta hän on myynyt teoksia ohikulkijoille. Taidemaalariliittoon häntä ei ole hyväksytty jäseneksi toisellakaan yrittämällä. Ornamoon hän liittyi, koska muotoilujärjestöllä oli vakuuttava myyntikanava. Taidemaalarille ei silti tuntunut oikealta olla lasitaiteilijoiden joukossa, ja jäsenmaksukin oli kallis.

Instagram-tilillään Maanpää avasi rohkeasti, mistä hänen tulonsa muodostuvat: originaalien myynti on hänen kohdallaan suurempi kuin kuvitustöiden. Kuvittajien jäsenyyteen hän sanoo olevansa tyytyväinen, koska on saanut yhdistykseltä työhuoneavustusta.

Apurahoja Maanpää hakee lähes joka kuukausi ja kertoo kerran itkeneensä kielteisen päätöksen saatuaan. ”Tässä ammatissa on helposti yksinäinen, ja hylsyistä tulee näkymätön olo.” 

MEDIATAITEELLA on ollut aikanaan hyvät lobbarit. Se nousi tyhjästä rahoittajien erityislapseksi aikana, jolloin alalta puuttuivat instituutiot. Muu ry:llä ja AV-arkilla on ollut alusta asti paljon päällekkäisiä jäseniä. AV-arkki tekee myös yhteistyötä Kulttuurivirastoon liitetyn Kavin kanssa mediataiteen pitkäaikaisen tallennuksen osalta.

Luonteeltaan mediataiteen tekeminen on usein muuta kuvataidetta yhteisöllisempää ja se on lähentynyt elokuvatuotantoja. AV-arkin toiminnanjohtaja Anttilan mukaan kuvataiteen alalta puuttuvat musiikki- tai kirjankustannusalan tapaan suuret yritykset, ja se on yksi syy kuvataiteen rahoituskuoppaan . Alan tekemälle edunvalvonnalle ei löydy maksajia. Yritykset kasvavat liian hitaasti. Näin on käynyt muun muassa animaatioalalla.

Kun Taike pudotti Animaatiokillan tuettujen yhdistysten joukosta, animaation tekijöille sanottiin, että nostakaa jäsenmaksuja ja olkaa kuten muutkin ammattijärjestöt. Animaatiokilta on työmarkkinaosapuoli, eikä siksi aikanaan voinut liittoutua animaatiotuottajien kanssa.

Taideanimaatioita tekeviä on hakeutunut AV-arkin jäseniksi, ja se hoitaa animaatioiden levitystä. Lisäksi tehdään yhteistyötä Muu ry:n kanssa; animaatiojäsenet nostavat omalla osaamisellaan niin virtuaalisten teosten kuin immersiivisen taiteen tasoa. Näiden toteutuspaikka on yleensä museo.

Animaationtekijöitäkin pienempi M-Cult toimii taiteen, mediakulttuurin ja paikallisyhteisöjen välimaastossa. Yhdistys on saanut rahoitusta Taikelta ja Helsingin kaupungilta. Jäseniä on 75.

Toiminnanjohtaja Jussi Koitelan mukaan taidetta luodaan hänen mukaansa osittain uusilla teknologioilla ja monet löytävät niistä sisältöjä, joita kaikki eivät miellä taiteeksi. 

Uusien alustojen, nettiyhteisöjen hyödyntäminen ja immateriaalinen tekeminen kiehtoo myös Kuvaston puheenjohtajaa Sade Kahraa. Taiteellisessa tuotannossaan Kahra ei enää valmista uusia kuvia kuvantäyteiseen maailmaan. Kahra on taiteilijana mukana Koneen säätiön tukemassa tutkimushankkeessa, joka käsittelee digitaalista jälkielämää eli kuoleman jälkeen syntyneen datan luonnetta.

Myös Merja Puustisen tausta on mediataiteessa. 30 vuoden kokemus tuottajana omassa tuotantoyhtiössä tarkoittaa taiteilijoiden työllistämistä, näyttelyiden järjestämistä ja mediaprojekteja. Puolisonsa Andy Bestin kanssa he muodostavat taiteilijakollektiivin Best-Puustinen, jonka välinevalikoimaan on kuulunut paitsi digitaalista taidetta myös pomppulinnoja ja viimeisimpänä Itämerellä seilaava Godzilla-residenssi. Katamaraanilla järjestettyjä taiteilijaretkiä ovat tukeneet Koneen säätiö, Niilo Helanderin säätiö, Pohjoismainen Kulttuuripiste ja opetus- ja kulttuuriministeriö. 

SIVISTYSPORVARIT, mikäli niitä on vielä Suomessa, on säikäytetty monet kerrat, ei vain teatterilla vaan usein juuri kuvataiteilijoiden töillä. Teemu Mäki on muuttunut mies kärsittyään sakkorangaistukset videoteoksesta, jossa tappoi kissan ja masturboi tämän päälle.

Elokuvatarkastamo on kieltänyt kohutun teoksen esittämisen. Kun video aikanaan esitettiin Muumediafestivaalin näytöksessä, sitä seurasi elokuva, jossa koira paistettiin elävänä nuotiolla. Jälkimmäinen ei ollut eläinrääkkäystä. Se oli estetiikaltaan dokumentaarinen, kun taas Mäen estetiikka pelkistyksineen jotakin muuta.  Sen ymmärtäjiä on museoissa sekä etenkin akatemian aikaisissa opiskelijatovereissa.  

Marcus Copperin räjähteitä sisältänyt teos makasi vuosia varastoissa ja joutui tutkintaan Kiasman harjoittelijan tutkimustyön vuoksi. Lisäksi useampi aloitteleva esitystaiteilija on pidätetty kesken aktin.

Suomalainen maku -tutkimuksen (2014) mukaan vastenmielisin kuvataiteen muoto on performance. Sitä tehdään paljon, kun taiteilijoilla ei ole rahaa muuhun. Senkin takia alkutuotantoa pitäisi rahoittaa ja edunvalvonnan rahoituspohjaa laajentaa.

Puustinen näkisi Suomen taiteilijaseuran rahoittajina tulevaisuudessa myös muita ministeriöitä sekä pohjoismaisia rahastoja ja EU:n. Käytettyjä keinoja, joskin vuonna 2028 alkava uusi AgoraEU-ohjelma lupaa taiteelle ja kulttuurille 1,8 miljardia lisärahaa vuoteen 2034 asti. Suomalaiset eivät ole olleet parhaimpia hakemaan sen enempää pohjoismaisia kuin EU-rahoja.

Kuvataiteen rahoitus ei välttämättä kasva, jos toimintoja karsitaan vapaaehtoisesti ja keskitytään ydinasioihin. Riskinä yhdistymisissä on, että kokonaisavustus jää nykyhetken alennetulle tasolle. Tai sitä pudotetaan 40 prosenttia, kuten on käynyt Ornamolle.

Annukka Vähäsöyrinki mainitsi Ornamon onnistuneena yhdentymishankkeena, joka imaisi sutjakkaasti sisäänsä sisustusarkkitehdit ja muotisuunnittelijat. Jäsenistölle tarjotaan intressiryhmiä tekoälystä bio-designiin. Tällaisia visioidaan myös Taiteilijaseurassa.

Puustisen mukaan työntekijät ovat vähentyneet Ornamossa: ”Nykyään yhdistyksessä on töissä seitsemän henkeä. Pieni galleria toimi kaksi vuotta.”

Toinen esimerkki on Taideyliopisto, josta on vuosien varrelta leikattu opetuksen ja tutkimuksen resursseja ja lisätty väkeä hallintoon.

Taiteilijaseuran puheenjohtaja Mäki ei kaihda sitä, että vanhanaikaisesti sanottuna ”koristetaiteilijat” olisivat samassa rintamassa. Hän olisi siis valmis viemään fuusiota vielä pidemmälle.

Ornamon teettämän Taiteen markkinatutkimuksen (2014) vastaajista 57 prosenttia ostaisi mieluiten maalauksen, kun taas uniikkiin design-esineeseen päätyisi vain 21 prosenttia vastaajista ja taidekäsityöhön 17 prosenttia. Vain kymmenen prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, ettei ostaisi minkäänlaisia taiteen alle luettavia tuotteita. Vanhemmissa vastaajissa kiinnostus maalauksiin on suurempi.

ONNISTUNEESTA fuusiosta esimerkkinä käy av-ala. Ensin elokuvatuottajien pieni SEK ja televisiotuottajien Satu liittyivät tuottajien tekijänoikeusjärjestö Tuotokseen. Mukaan lähti maksuvaikeuksiin joutunut Audiovisual Finland, joka oli synnytetty musiikkialan Musexin mallilla ja tunnettu pidemmän aikaa Favexina. Syntyi Audiovisual Producers Finland – APFI ry.

Vientijärjestö saatiin houkuteltua fyysisesti saman katon alle musiikkialalle perustetun Music Finlandin kanssa, kun Pauliina Ahokas huhuili luovien alojen yhteisen vientiorganisaation eli korealaisen Koccan suomalaisvastikkeen perään. Sellaista ei syntynyt.

Apfin ensimmäisen toiminnanjohtajan piti olla juristi, sittemmin juristin palvelut on ostettu ulkoa. Työntekijät ovat enimmäkseen vanhoja tuotoslaisia, joilta löytyy osaamista tilitysten tekoon ja viestintään. Kansainvälistymistapahtumia ovat organisoineet Audiovisual Finlandin vanhat työntekijät.

Jäseniä, jotka Apfin tapauksessa ovat yrityksiä, on saatu aktivoitua kansainvälisiin verkostoihin, kun jaostoissa ei mene liikaa aikaa hallinnollisiin asioihin. Jäsenpohja Apfissa laajeni, toki pienempiä yrityksiä on jäänyt ulkopuolelle ja alalta on ajautunut konkurssiin myös isoja yrityksiä.

Kansainvälistymiseen käytettävä raha av-alalla ei ole kasvanut yhdistymisellä ja pienten toimijoiden poispudottamisella. Kulttuuriviennin myönnöissä näkyvät edelleen erilliset populaarimusiikille, klassiselle musiikille ja vieläpä kansanmusiikille luodut rahoitusinstrumentit. Näiden jatkosta on selvästi pidetty huolta.

MUSIIKKI on edelleen suomalaisen kulttuurielämän sekä kulttuuriviennin kärkihanke. Jos siihen verrataan, kuvataiteen tuki pitäisi moninkertaistaa, toteaa Mäki.

Puustinen muistaa, kuinka esittävät taiteet eli klassinen musiikki ja teatteri ja toisaalta kirjallisuus ja arkkitehtuuri on määritelty kansallisesti merkittäviksi taiteenlajeiksi. ”Kuvataide jäi lapsipuolen asemaan, joka ei pääse mitenkään sisään VOS-rahoitukseen.”

Mutta auttaako vossittelu, apurahajärjestelmä on tietyn aikakauden lapsi. Mäen mielestä on aika alkaa puhua investoinneista. Tämän sanan ovat hiljalleen oppineet elokuvalobbarit, joiden yhteisrintama Apfi, Elokuvasäätiö ja Filmikamari onnistui väistämään seitsemän miljoonan euron lisäleikkaukset. Tällaisissa tilanteissa pitää olla yksimielisyys siitä, kuka marssii Valtioneuvoston linnan ovesta sisään.

Hanna Maria Anttilan mukaan oli suuri virhe lakata tukemasta gallerioiden kansainvälistymistä. Etenkin Business Finlandin messutuen lakkautus oli virhe. ”Kuvataiteen vientiä tulisi tukea samalla volyymillä kuin kirjallisuuden ja musiikin vientiä. Kasvu tulee kansainvälistymisestä.”

Jos musiikin tavoin eri kuvataiteen lajityypeille olisi korvamerkittyjä rahoitusinstrumentteja, niin kansanmusiikin tavoin ite-taide saisi valtionavustusta ja populaarimmat kuvataiteen muodot, kuten sarjakuvat, kuvitukset ja animaatio, voisivat kukoistaa. Meillä saattaisi syntyä uusia kuvataiteen vientituotteita.

Sarjakuvantekijät sekä Kutikuti-yhdistys ovat tehneet pari vientihanketta, mutta ministeriössä ei olla vakuututtu jatkorahoituksen tarpeellisuudesta. Pienet jäävät jalkoihin, tai kun ne marginalisoituvat taideanimaatioksi ja taidesarjakuvaksi, tekijät alkavat hakeutua kuvanveistäjien ja taidegraafikoiden apajille. Kuvituksesta tulee taidetta viimeistään silloin kun kertakäyttökuvitukset tehdään tekoälyllä.

Eija-Liisa Ahtilan tai Iiu Susirajan saamasta kansainvälisestä näkyvyydestä voi olla iloinen, mutta ne ovat museoiden rakastamaa taidetta. Etäännytys toimii museokontekstissa, lihallisuus ja psykoosi pysyvät katsojasta loitolla. Koneen säätiön kärkiä ovat olleet ympäristötaide sekä taidetta ja tiedettä yhdistävä kokeellisuus. Molemmat voivat olla käsitetaidetta, jota maailmalla riittää.

ORIGINAALEINTA suomalaista kuvataidetta ovat maailmalta katsottuna Tom of Finlandin muskelimiehet metsätöissä, pienet muumit ja Helene Schjerfbeckin kalvakat omakuvat, joita on joulukuun alusta asti ihasteltu New Yorkin Metropolitan-museossa.

Moomin Charactersin intressissä ei ole perustaa säätiötä, joka myöntäisi tukea aloitteleville hahmosuunnittelijoille. Perikunta tekee rahaa niin kauan kuin lypsäminen tekijänoikeuksilla on mahdollista eli vuoteen 2071 asti. Sama tilanne Sibeliuksien suhteen. Sibeliuksen teosten tekijänoikeussuoja päättyy vuonna 2027. Sitä pidetään ratkaisevana käänteenä, jota eri tahot jo kärkkyvät.  

Schjerfbeckin maineen kasvaessa suomalaisilla ja pohjoismaisilla naistaiteilijoilla voi olla kysyntää. Feminismi saattaa olla vahva agenda ilmaisuvälineestä riippumatta samoin kuin saamelaisuus sekä muu vähemmistötaide.  

Tero Puha kuuluu siihen kolmeen prosenttiin, jotka saivat pienen M-Cultin ohella marraskuussa mieluisia uutisia Kordelinin säätiöltä. Apurahan turvin hän työstää uutta valokuvateostaan Lontoossa sekä Los Angelesissa.

Puha on tehnyt vuodesta 2023 yhteistyötä Tom of Finland Foundationin kanssa. Mieskehon parissa hän työskentelee, koska se on hänelle tapa tutkia maskuliinisuutta, sen arkkityyppejä ja säröjä.

”Olen kiinnostunut ihmisestä kuvan kohteena ja katseen alla, en dokumentaarisena objektina. Ihmisen herkkyys, rooleihin asettuminen ja niiden esittäminen sekä haavoittuvuus sekoittuvat, kun ihminen on kuvattavana.”

Kuvissaan Puha haluaa tavoittaa hetken, jossa poseeraus murtuu ja ihminen itsenään astuu esiin. Queer-katse on mukana tapana nähdä maailmaa.    

Kotimaan konnuilla valotaiteen suosio on räjähtänyt viimeisten vuosien aikana. Flashin eli Valotaiteenseuran toiminnanjohtaja Virve Leikola sanoo, että lähes kaikista muista taiteista poiketen pandemia koitui sen ponnahduslaudaksi. Kun taiteen kokeminen oli mahdollista ainoastaan ulkotilassa, Lux Helsinki -valotaidefestivaali ylitti suurimpien talviurheilutapahtumien kävijämäärät.

Kynnys valotaiteeseen tutustumiselle on matala. On toinen asia, pilataanko Annikki Luukelan aikoinaan lanseeraama valotilojen taide yleisöä kosiskelevalla kitchillä. Se vieraannuttaa modernin perinteen ylläpitäjiä mutta synnyttää monimuotoistuessaan uudenlaisia valoalan yrityksiä. Valotaiteessa ongelmana on vuodenaikojen kierto, joka asettuu huonosti rahoituspäätösten pitkiin odotusaikoihin. Ne haittaavat kaikkien taiteilijoiden kohdalla pitkäjänteistä suunnitelmallisuutta, joka loisi edellytyksiä ammattimaistumiselle.   

Oikaisu 14.1. kello 14.45: Jutussa luki alun perin virheellisesti, että Turun Wäinö Aaltosen taidemuseo avautuisi syksyllä korjauksen jälkeen uudella nimellä WAM Turun kaupungin taidemuseo. Museo-organisaation nimi on kuitenkin ollut jo pidempään WAM Turun kaupungin taidemuseo. Museorakennuksen nimi sen sijaan on Wäinö Aaltosen museo.

Oikaisu 15.1. kello 19.45: Jutussa luki alun perin virheellisesti, että Framen entinen toimitusjohtaja Raija Koli olisi käynnistänyt monia yhdistymishankkeita. Tämä ei pidä paikkaansa.

Oikaisu 16.1. kello 11.12: Jutussa väitettiin alun perin virheellisesti, että siirtymävaiheeseen yritettiin edetä ohittamalla liittojen toimielinten päätökset. Suomen Taiteilijaseura sanoo viestineensä toistuvasti, että yhdentymisen mahdollisuuksia selvitetään avoimesti ja osallistavasti, ja päätöksiä tehdään vasta, kun kaikki tarvittava tieto on olemassa.

Lisäksi jutusta on poistettu kokonaan kohta, jossa Framen toimitusjohtaja Huuskonen sanoisi haluavansa katsoa yhdistymisten kanssa ensi kesää ja yhdistyminen saattaisi tulla vielä eteen pakkoratkaisuna niin, että myös Frame sulautetaan mukaan. Huuskonen ei ole kertomansa mukaan sanonut mitään ensi kesästä. Lisäksi Frame on säätiö, ja se suoraan sulkee yhdentymisen pois.

Lisäksi jutussa luki alun perin virheellisesti, että M-Cultin jäsenet olisivat keskimäärin nuorempia taiteilijoita. Täsmennetty myös toiminnanjohtaja Koitelan sanomisia ja lisätty maininta, että M-Cult on Mediakulttuuriyhdistys.

Lisäksi jutussa kirjoitettiin virheellisesti, että Av-arkille ei selvityksessä suositeltu yhdistymistä. AV-arkki ja mediataiteen järjestöt voisivat yhdistyä erilliseksi liitoksi.

Jutussa kirjoitettiin myös virheellisesti, että leikkausten vuoksi Taidemaalariliiton lakipalvelut ovat katkolla. Taidemaalariliitto tarjoaa yhä oikeudellista neuvontaa jäsenilleen. 

Lisätty tieto, että Ornamon toiminnanjohtajan Salla Heinäsen mukaan henkilöstömäärä ei ole koskaan ollut kahtakymmentä, vaikka Puustisen sitaatissa niin väitetään. [Korjattu tätä kohtaa lisää kello 18.10: Poistettu Puustisen väite lähemmäs 20 päätoimisesta työpaikasta Ornamossa vuonna 2018, sillä päätoimisia työpaikkoja oli toimintakertomuksen mukaan tuolloin 13. Poistettu myös Suomen Taiteilijaseuralta peräisin ollut virheellinen tieto, että Salla Heinänen olisi vahvistanut, ettei henkilöstömäärä ole koskaan ollut kahtakymmentä.]

Poistettu väite, että taidegallerioiden vapaaehtoiset maksut olisivat alkaneet yleistyä, sillä siitä ei ole dataa. Poistettu myös väite, että hankerahoitukset olisivat olleet omiaan synnyttämään uusia järjestöjä ja etäännyttämään kattojärjestöä edunvalvonnasta.

Poistettu väite, että olisi varmaa, ettei kuvataiteen rahoitus kasva, jos toimintoja karsitaan vapaaehtoisesti ja keskitytään ydinasioihin. Sen sijaan se on mahdollista.

Täsmennetty, että vaikka radikaaleimmat ehdottavat Taideseuran liittymistä Takuun, se ei ole mahdollista, sillä järjestö ei voi liittyä ammattiliittoon.

Täsmennetty, että Koneen säätiön kärkinä olleet ympäristötaide sekä taidetta ja tiedettä yhdistävä kokeellisuus voivat kumpikin olla käsitetaidetta, mutta eivät välttämättä ole.

Oikaisu 16.1. kello 13.07: Hanna Maria Anttilan nimi oli yhdessä kohtaa Hanna-Maria Anttila, tämä korjattu. Lisäksi AV-arkin kirjoitusasu korjattu. Poistettu virheellinen väite, että Muu ry:n ja AV-arkin joitain tehtäviä hoitaisi nykyisin myös Kiasma. Täsmennetty, että AV-arkki tekee Kulttuurivirastoon liitetyn Kavin kanssa yhteistyötä mediataiteen pitkäaikaistallennuksen osalta. 

Täsmennetty myös Kuvasto-kohtaa, jossa luki alun perin, että se on jättäytynyt mahdollisen yhdentymisen ulkopuolelle. Kuvasto ei ole ollut mukana yhdentymiskeskustelussa.

Oikaisu 16.1. kello 18.10: Jutussa luki alun perin virheellisesti, että Ornamossa jäsenille tarjotaan entisten liittojen sijaan erilaisia intressiryhmiä. Ornamossa ei ole koskaan ollut alakohtaisia liittoja. Ornamossa on sen sijaan yhä alakohtaisia jäsenjärjestöjä.

Lisäksi poistettu kohta, jossa sanottiin Ornamon olevan Teemu Mäen jopa pidemmälle menevän fuusion kanssa ”samalla asialla, mikäli katsoo siellä tehtyjä tutkimuksia ja tilastoja”. Kyseinen tulkinta ei vastaa Ornamon kantaa.

Oikaisu 19.1. kello 11.25: Poistettu Suomalainen maku -tutkimuksen yhteydestä maininta, että vastenmielisin kuvataiteen muoto olisi esitystaide eli performance. Jätetty sijoilleen vain performance, sillä esitystaide on eri asia ja sen juuret nykyteatterissa. Lisäksi korjattu Elli Maanpään nimenkirjoitusasu, joka oli yhdessä kohdassa virheellisesti Mäenpää.