Kuvaan Keväässä ei erotu yksittäistä trendiä mutta se tarjoaa koskettavia ja omaehtoisia teoksia sille, joka ei kiirehdi ohi

Joka kevät järjestettävä Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisterinäyttely Kuvan Kevät on Helsingin nykytaidetapauksia. Mitä näyttely pitää sisällään tänä vuonna ja onko se käymisen arvoinen? Kriitikot Petteri Enroth ja Sini Mononen keskustelevat.

Petteri: Vuotuisessa Kuvan Keväässä, eli Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisterinäyttelyssä, kättä lyövät yhteen kenties kaikki nykytaidenäyttelyyn mahdollisesti liittyvät turvottavat elementit. Teematon, kaikkea videosta tekstiili-installaatioon ja performanssiin sisältävä, moneen kerrokseen ja soppeen ripustettu yli viidenkymmenen nuoren taiteilijan laaja yhteiskatselmus tuntuu joka vuosi joltain, jossa yhtä paljon vierailee kuin jonka alle jää.

Silti käynti kannattaa. Jos paikan päällä kokeekin kohinaa, jälkikäteen tapaa nousta esiin asioita, joita ei huomannut huomanneensa. Vietin esimerkiksi tovin kuunnellen Helena Pulkkisen ääni-installaatiota Sometimes (in rooms, windows, e-mails, walls) tuijottaen kaiuttimien viereisestä suuresta ikkunasta ulos ja lepuuttaen aistejani edellisistä teoksista. Impressionistisen puheen sekä musiikin ja abstraktion välillä liikkuva ääni tanssahteli ikkunasta näkyvien talojen, puiden ja taivaan kanssa.

Tajusin jälkikäteen, että teos käsittelee pohjimmiltaan arkisuutta ja siksi rinnastaa jokapäiväisiä olemisen puitteita, kuten sään, äänet ja sisätilat. Siksi se on installoitu paljaaseen luokkahuoneeseen, jossa pöydällä kaiuttimien vieressä on kuin kiireessä kotiin tullessa päältä pois heitetty pinkki takki: arjen äänien ja hajanaisten vaikutelmien taustoittama ikkunasta katselu on suorastaan elintärkeä osa jokapäiväisyyden rytmiä ja tarvettamme näennäisen tyhjiin hetkiin. Asiaankuuluvasti tämä ajatus ilmoitti itsestään, kun kotona hajamielisesti pälyilin ikkunasta pilvien verkkaisia liikkeitä.

Sini: Pidän siitä, miten eri teokset avautuvat eri tahtisesti. Nykytaide on kokemuksena itselleni hyvinkin erilainen kuin esimerkiksi musiikki, jonka kokee usein välittömästi ja voimakkaan kehollisesti. Toki myös musiikki tarvitsee joskus useita kuuntelukertoja, mutta yleensä siihen pääsee jotenkin välittömämmin kiinni kuin erilaisia kokemistapoja, käyttöliittymiä ja ilmaisumuotoja hakevaan nykytaiteeseen.

Huomaan jääneeni jollain tavalla kokemukselliseen ”jumiin” Mikko-Pekka Hyvärisen Muovikkoon (Plastea telluris), I-IX, joka näyttää galleriassa hyvinkin vähäeleisiltä styroksimuovin paloilta. Teoksen eri muotoiset polystyreenikappaleet ovat kuitenkin jääneet vaivaamaan ja vievät ajatuksia kysymyksiin maan pinnasta, muovista, rakennetusta maisemasta ja kauneuden häilyvyydestä. Voiko muovinen ”kivikko” olla kaunis?

Myös Nelly Toussaint’n grafiikan sarja Free Mary [jutun pääkuvana] jätti pitkään viipyilevän jäljen. Se sisältää kaksikymmentä pikkutarkkaa, renessanssin grafiikan mestareista innoittunutta etsausta. Sarjassa on viehättävää ristivetoa ylevän aiheen ja miniatyyrikokoisen toteutuksen välillä. Teoksia katsellessa tulin ajatelleeksi kristinuskon pyhien kuvien mekkoja, kuten Roomaa tai Firenzeä, jossa visuaalinen ähky upottaa alleen lukemattomia, uskomattoman kauniita ja mestarillisia teoksia ja niiden fragmentteja. Toussaint’n sarja antoi tavanomaisesti runsauden keskellä kohdattaville pyhien kuvien sirpaleille rauhallisen ja rajatun visuaalisen tilan. 

Petteri: Tuossa kokonaiskokemuksen muodostumisessa on tosiaan varmasti paljon eroja ihmisten välillä. Myös kriitikoiden, mon dieu! Itse olen miltei kaikessa hitaasti lämpiävää sorttia, ja aistimisen tavasta toiseen siirtyminen on usein työlästä.

Pidän kuvauksestasi Toussaint’n grafiikkasarjasta. Se toi mieleeni, miten vanhojen aiheiden ja tyylien uuskäsittely on 2000-luvun nykytaiteessa tavallisimmin näkynyt korosteisina populaarikulttuurin ja entisaikain törmäyksinä sekä perinnettä uhmaavana, korkealla ja matalalla leikittelevänä karnevalistisuutena. Toussaint’n ele on jopa päinvastainen, herkkä ja tarkentava. Yhdessä sarjan nimen Free Mary kanssa kokonaisuus on kuin jostain kaukaa huutava kuiskaus: monumentaalisuus ja idealisointi ovat keinoja vangita.

Pulkkisen ja Toussaint’n töiden lisäksi moni muukin teos näyttelyssä sai minut muistelemaan filosofi Yuriko Saiton useassa yhteydessä käsittelemää ajatusta, että esteettisessä kokemuksessa on kyse asioiden yksilöllisyyden kunnioittamisesta. ”Kunnioitus” ei tässä tarkoita, että teoksen äärellä oltaisiin polvillaan tai käsi lipassa, vaan kyseessä on jonkinlainen tausta-affekti ja ehto.

Esimerkiksi nostan Hermanni Härmälän vaikeasti sanallistettavat installaatio- ja kollaasiteokset, jotka saavat katseen laskeutumaan materiaalisuuteensa kuin usvan. Jokin niiden aukkoisuudessa ja harsoisuudessa loistaa poissaolollaan tavalla, joka jännittyy esimerkiksi kadonneen ja tulevan sekä melankolian ja valon välille. Huutavan kuiskauksen sijaan ne muistuttavat unen rajoilla iholle saapuvaa tuulenhenkäystä.

Jos paikansin näyttelyssä temaattista keskustelua teosten välillä niin juuri rajaamisen, herkistymisen, jopa eräänlaisen aistimisen sakraalisuuden kaltaisissa seikoissa. Ehkä kyse on siirtymästä. Utopioiden, dystopioiden ja posthumanismin jälkeen näemme paluun pieneen ja hienojakoiseen – siihen helposti taustalle asettuvaan aineen ja voimien virtaan, jossa joka tapauksessa elämme, ja josta on löydettävä merkitystä miekkarien, luovien proggisten ja somekohujen välissä. Näinhän kulttuuri on olemassa, aaltoliikkeinä.

Sini: On totta, että vaikka näyttelyssä ei ole käsitelty suoraan tälle ajalle tyypillisiä teemoja, kuten aktivismia, ekologista kriisiä tai itse asiassa monia muitakaan poliittisia aiheita, joita näyttelyissä on totuttu viime vuosina näkemään, galleriatilan ulkopuolinen maailma vaikuttaa luonnollisesti myös Kuvan Keväässä. Ja ehkä voi tosiaan ajatella, että olemme heilahtamassa poliittisten aiheiden suorasta käsittelystä monimerkityksellisen estetiikan ja avointen kysymysten äärelle.

Mainitsit näyttelyssä kierrellessämme viime aikoina eri puolilla esiin tupsahtavat ornamenttimaiset ”keskiaika-aiheet” tai jonkinlaisen tieteisfiktion ja sen yhdenlaisena huipentumana Mariam Falailehin keramiikan. Samaan joukkoon voisi liittää myös Joel Slotten roolipelien maailmasta muistuttavat veistokset. Myllyn toisen kerroksen veistosalissa oli tämän sukuista taidetta: jonkinlaisia orgaanisia muotoja, jotka hakivat viitettä enemmän fiktiivisestä historiasta kuin vaikkapa luonnon muodoista.

Koin pysäyttävän hetken näyttelyssä veistotaiteen parissa, kun astuimme ulos Mylly-rakennuksen hissistä neljännen kerroksen tasanteelle, jossa Heli Lundströmin teos katkaisi konkreettisesti lauseeni. Myös Lundströmin tapauksessa metallinen sulavuus yhdistyy rönsyilyyn ja mekaniikka pehmeyteen. Lundström tuntuu hakevan läheisen veistosalin teosten tavoin estetiikkaansa osin fantasiasta ja löydettyjen romujen fragmenteista. Lopputulos on kuitenkin jotain hyvin omalakista, mikä kertautuu vielä teoksen äänimaisemassa, joka natisee, korahtelee ja kuulostaa välillä kaukaisten lintujen liikehdinnältä. 

Tässä kohtaa tekee kyllä myös mieli kiittää näyttelyn viihteellistä osuutta, jota edusti mielestäni mahtavalla tavalla Alice Leteissierin elokuvan traileria mukaileva Signaling. Minuutin mittaisessa trailerissa annettiin vihjeitä tieteiselokuvan draaman kaaresta ja hyödynnettiin genren kaikkia kliseitä jytisevästä drone-äänestä säikähdysefekteihin. Toisaalta, koska on kyse nykytaidenäyttelystä, tämäkään teos on tuskin ”pelkästään” traileri. Elokuvan uudelleen ajattelulle on oma pitkä ja vahvana elävä traditionsa. Esimerkkinä voisi mainita vaikka Suomesta Mika Taanilan, Milja Viidan tai Salla Tykän. Mieleen tulee myös viisi vuotta sitten Espoon Emmassa ollut Tacita Dean, jolle elokuvan filmimateriaali edustaa jonkinlaista vanitaksen kaltaista haurastumisen ja kaiken katoavuuden teemaa. Jäin miettimään, mitä kaikkea traileri voi merkitä. Onkin mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Leteissier jatkaa tästä: nähdäänkö hänen teoksissaan myös tulevaisuudessa elokuvan uudelleen ajattelua, vai kontekstoituuko lopputyö taiteilijan tuotannossa jotenkin muuten.

Petteri: Nyt kun mainitsit galleriatilan ulkopuolisen maailman, yksi teos tuo sieltä ihan konkreettisen siivun näyttelyyn. Peng Xiao on rakentanut tiloihin eräänlaisia unenomaisia toisintoja Helsinki 11 -kirpputorista otsikolla Where Things Misplaced Persist. Itse liike sijaitsee Porthaninkadulla muutaman korttelin päässä Kuvataideakatemialta mutta on toistaiseksi suljettu. Puodin valokyltti loimottaa nyt toteemimaisesti pystyssä Myllyn katutasossa, ja viereisen Teatterikorkeakoulun tilassa on tavaroista runsas hyllykkö, jolla ohjeistetaan ottamaan paikalta yksi esine ja jättämään toinen. Yhdistin teoksen (itsenikin vähän yllättäen) 1960- ja 70-luvuilla syntyneeseen maataiteeseen, jonka yhdelle juonteelle on ollut ominaista tuoda näyttelyihin luonnon elementtejä, kuten maa-ainesta tai kiviä. Aloin siis ajatella Xiaon teosta urbaanina versiona tästä, sillä hän on tuonut näyttelytilaan kaupunkiympäristön elävää kerrostumaa. Rinnastusta maataiteeseen voi jatkaa sikälikin, että teos on otteeltaan ”ekosysteeminen”: se perustuu tavaroiden kiertoon ja samalla tietysti niihin liittyvien merkitysten ja tarinoiden kiertokulkuun. Kuten luonnonoliolla on monta elämää osana erilaisia prosesseja ja toimijuuksia, myös esineen taival tapahtuu risteilevissä materiaalisissa ja symbolisissa verkostoissa.

Xiaon teos jatkaa vinkeästi readymade-käsitetaiteen perinnettä, jolle on ominaista kysyä, miksi pidämme ja miten koemme asioita taiteena. Esiin nostamasi Leteissierin karkkipussimaisen viihdyttävä traileriteos, jonka taisimme katsoa useaan kertaan, tosiaan esittää kysymyksiä (valtavirta)elokuvasta, mutta varmasti myös suhteestamme muuhun liikkuvaan kuvaan tässä ajassa: kykymme katsoa muuta kuin samoja efektejä toistavia, lyhyitä aistien huvipuistoajoja hapertuu alati. Tarkovski ajatteli, että elokuva tiivistettynä aikana on keino antaa työläisille takaisin sitä aikaa, jonka he menettävät työssä. Mitenköhän nykyajan lyhyet videoformaatit asettuisivat tässä kuviossa. Antavatko ne takaisin aikaa, joka menetettiin edellisen videon katsomisessa?

Sini: Nykyisin tuntuu siltä, että liikkuvan kuvan teokset itse asiassa rakentavat ajallista vastaliikettä hitailla eleillä nopeatempoiselle arjelle. Siinä mielessä Leteissierin traileri on kiintoisa poikkeus. Useammin tässä ajassa näkee viipyileviä ja lähes pysähtyneitä teoksia. Kuvan Keväässä hitaampaa tempoa edustaa Eddie Choo Wen Yin filmille kuvattu Rewound Trading Legacies. Jo sen mitta, 23 minuuttia, edellyttää katsojalta rauhoittumista.

Petteri: Ajallisesta vastaliikkeestä puheen ollen maalaukset ovat jääneet käsittelyssämme vähiin. Niistä kiinnitin eniten huomiota Lassi Kontiaisen teoksiin, joiden painopisteet vaihtelevat ilmavasti abstraktiosta figuratiivisuuteen ja väreistä tekstuureihin. Kaikkia kuitenkin yhdistää mielestäni selkeä tilallisuuden tuntu, eritoten sellainen tilallisuus, joka viittaa kankaan ulkopuolelle. Maalaukset tuntuvat näyttelyseinään ilmestyneiltä ikkunoilta, joiden kautta huone hengittää jotain toista todellisuutta. Erityinen teho on väistämättä Mark Rothkosta muistuttavalla, keltaisen ja valkoisen yhdistelmällä häikäisyilluusion silmille aiheuttavalla Nimeämättömällä. Teoksen nimi ansaitsee huomiota. Ei abstraktille kuvataiteelle tyypillinen, passiivinen ”Nimetön”, joka joskus tuntuu sanovan lähinnä ”revi siitä”, vaan jotain aktiivisesti ei-nimettyä. Se korostaa teoksen vahvaa auraa ja myös tarinallistaa sitä minimaalisesti, ikään kuin kyse olisi jostakin kohdatusta asiasta, joka on niin vahva, laaja tai täysi, ettei sitä tule mieleen nimetä.

Sini: Nimeämätön oli todellakin häikäisevä. Sen edessä pitää melkein kääntää katse pois – teos tuntui heijastavan niin voimakasta valoa.

Tätä keskustelua ei voi päättää ilman, että nostaa esiin Alena Tereshkon kokonaisuuden. Tereshko sai tämän vuoden Johanna Ehrnrooth -palkinnon, joka myönnetään vuosittain yhdelle valmistuvalle maisterille. Taiteilija on maalannut version Peter Paul Rubensin teoksesta Roman Charity (n. 1612), jossa tytär rintaruokkii vankeudessa olevaa isäänsä. Maalauksen ohella teokseen kuuluu video. Siinä Tereshko yrittää rekonstruoida mallien avulla maalauksen kohtausta, mutta joutuu huomaamaan, että asetelma on mahdotonta toteuttaa henkilöiden epärealististen mittasuhteiden vuoksi: jos malli asettuu näin, selkä jää liian lyhyeksi, jos hän kohentaa asentoaan ryhdikkäämmäksi, pää ei asetu rubensmaisesti. Asetelma on kerta kaikkiaan mahdoton toisintaa. Tereshko yrittää vääntäytyä videossa myös itse erilaisten maalausten asentoihin. Kaikki keholliset uudelleen tulkinnat saavat uuden ulottuvuuden, kun selviää, että Tereshkon oma vanhempi on ollut tämän lapsuudessa vankilassa.

Tereshko on Kuvan Keväässä yksi niistä monista, joka jää herkästi huomaamatta: teos on installoitu toisen kerroksen katseluhuoneeseen, joka on helppo ohittaa näyttelyn runsaudessa kahlatessa. Kannustan silti varaamaan aikaa ja koluamaan joka sopen. Tänä vuonna pääsin ainakin itse näyttelyssä myös sellaisiin rakennuksen osiin, joissa en ole koskaan ennen ollut. Myös tällainen, erilaisissa tiloissa ja ”maisemissa” liikkuminen on keskeinen osa Kuvan Kevään kokemusta.

Kuvan Kevät on esillä Taideyliopiston Sörnäisten kampuksella 15.6. asti. Opastettu kierros on tarjolla keskiviikkona 4. kesäkuuta klo 16.