Kun dokumenttielokuvaa tehdään kuin maalausta

Michael Dweck ja Gregory Kershaw ovat tehneet yhdessä kolme erinomaista, visuaalisesti toinen toistaan upeampaa dokumenttielokuvaa: The Last Racen vuonna 2018, Piemonten tryffelinmetsästäjät vuonna 2020 ja nyt tyrmäävän hienon näköisen Gaucho Gauchon, joka tulee Suomen ensi-iltaan tällä viikolla.

Gaucho Gaucho kertoo Etelä-Amerikan myyttisistä hevosratsastajista ja karjankasvattajista. Kulttuurin piti olla jo kuollut sukupuuttoon, mutta Dweck ja Kershaw löysivät gauchoja Argentiinan syrjäseuduilta. Dokumentti näyttää ja tuntuu puoliksi unelta, puoliksi taidevalokuvanäyttelyltä.

Gregory Kershaw vieraili Helsingin Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaaleilla ja pääsimme haastattelemaan häntä. Michael Dweck osallistui haastatteluun videoyhteydellä New Yorkista.

Kuinka pitkään olette työskennelleet yhdessä?

Gregory: Pitkään. Siitä taitaa olla 15 vuotta, kun aloitimme.

Michael: Tai jopa 16 vuotta! Tapasimme kun asuimme samassa rakennuksessa New Yorkissa, eri asunnoissa mutta samassa rakennuksessa. Puhuimme, että olisi mahtavaa tehdä elokuva yhdessä. Lopulta päädyimme kuvaamaan yhdelle stock car -radalle Long Islandilla. Siitä tuli The Last Race. Meiltä meni lähes viisi vuotta saada elokuva valmiiksi, vaikka ajattelimme ensin, että se veisi yhden kesän. Kuvasimme lähes joka viikonloppu 23 viikkoa putkeen, ja silmämme kirvelivät bensasta. 

Gregory: Meillä molemmilla on pysyvä kuulonalenema kilparatakuvausajalta. On vaikea edes kuvitella, miten kova meteli siellä oli. Kyseessä oli neljännesmailin mittainen ovaalirata. Äänentaso on järjetön, bensahöyryjä on kaikkialla ja kun varikolle pääsee, se on yhtä sekasortoa. Kuljettajat ovat adrenaliinihöyryissä valmiina kisaamaan, ja mekaanikot yrittävät korjata autoja, kun me samalla yritämme asentaa kameroita niihin…heillä ei ollut paljon kärsivällisyyttä elokuvantekijöille. Intensiivinen kokemus!

Voin hämärästi kuvitella. Meillä Suomessa on lähinnä rallia, mutta sekin särkee korvat.

Gregory: Joo, siellä oli todella, todella meluisaa.

Michael: Se oli myös meidän ensimmäinen yrityksemme taltioida ihmisyhteisö, joka on todella intohimoinen jonkin asian suhteen. Yhteisö, jonka tunsimme jotenkuten. The Last Race oli työskentelytapojen osalta hyvin keskeneräinen, mutta sen avulla opimme, että riskiä ei kannata kaihtaa, jos ja kun haluaa saada yleisön uppoutumaan elokuvaan vahvasti. 

Kiinnitimme kameroita kilpa-autoihin, joilla kaikilla oli oma persoonansa, omat erityispiirteensä. Yhdessä vaiheessa meillä oli yli 20 kameraa autoissa kiinni, ja äänisuunnittelussa jokaiselle autolle piti saada oma persoonansa. Se oli kokeilu, ja Heikki [foley-artisti Heikki Kossi] oli mukana jo siinä elokuvassa. Saimme opetuksen äänen tärkeydestä ja siitä, miten eri hahmoille voi luoda erilaisia soonisia profiileja.

Gregory: Tulimme molemmat eri taustoista. Michael on valokuvaaja, ja minun taustani on enemmän narratiivisen elokuvan puolella. Aloitimme projektin dokumenttielokuva mielessämme, mutta ajatuksena oli selvittää, miten tehdä jotain, joka ei oikeastaan välitä tietoa vaan pikemminkin tunnetta. 

Michael puhuu sarjasta kokeiluja, joilla halusimme selvittää, miten voisimme elokuvataiteen keinoilla kertoa todellisesta paikasta, todellisista ihmisistä ja yhteisöstä. Kokeilut jatkuivat läpi kuvaamisen, leikkaamisen ja jälkituotannon. Kun sitten aloimme tehdä Piemonten tryffelinmetsästäjiä, meillä oli takataskussa monia juttuja, jotka olimme oppineet The Last Racen todella pitkän valmistumisprosessin aikana. Tryffelinmetsästäjissä pystyimme käyttämään aiemmin oppimaamme hyvin harkitulla täsmällisyydellä. 

Eli?

Gregory: The Last Racessa opitut asiat saivat meidät tekemään jotain varsin radikaalia Piemonten tryffelinmetsästäjissä. Kun aloitimme, emme kuvanneet enää lainkaan niin sanottua coveragea [eli käytännössä ylimääräistä kuvamateriaalia leikkausvaihetta varten]. Kuvasimme vain yksi tai kaksi ottoa päivässä ja keskityimme viettämään aikaa kuvaamiemme ihmisten kanssa. Halusimme oppia tuntemaan heidät syvällisesti ja myös oppia, miten he näkevät maailman. Halusimme nähdä, miten valo toimii heidän ympäristössään ja mikä on oikea paikka paikka kuvata. Mitä valo tekee tiettynä hetkenä? Mitä he tekevät tietyssä huoneessa tiettynä päivän hetkenä? Kun opimme enemmän, panimme kameran rullaamaan juuri sellaisina hetkinä, joiden uskoimme olevan jollain tapaa taianomaisia.

Lopputulos oli kyllä todella hieno! Luin juuri nelisen vuotta sitten tekemäni arvion Piemonten tryffelinmetsästäjistä, ja olin pöllämystynyt tavastanne sommitella kuvat visuaalisesti niin mielenkiintoisiksi. Jotkin kohtauksista muistuttivat minua Caravaggiosta ja Rafaelista. Oliko elokuvassa tietoisia viittauksia maalauksiin vai ei?

Gregory: Tietoisia viittauksia emme tehneet. Meille kaikki alkaa siitä maailmasta, jota olemme kuvaamassa, ja jokainen päätös on hyvin intuitiivinen tai spontaani, hetkessä tehty. Nykyisin meidän ei tarvitse edes keskustella kovin paljon, aiemmin piti. 

Olemme työskennelleet yhdessä niin kauan, että tiedämme kummankin etsivän samaa asiaa: Mikä on se juttu, joka luo kunkin hetken tunnelman? Kuinka voimme luoda otoksen ja löytää musiikin tai muun äänen, joka kuvastaa kokemustamme ja toivottavasti vie myös yleisön samaan tunteeseen? Aiemmin näkemämme taide varmasti vaikuttaa alitajuisesti siihen, mitä teemme.

Michael: Prosessimme on vähän kuin jazzmusiikkia. Teemme pohjatyömme niin hyvin kuin mahdollista ja sijoitamme itsemme oikeisiin paikkoihin, ja siksi onnekkaita sattumia voi tulla. Odotamme niitä, ja joskus niitä tulee, joskus ei. Kuten Gregory sanoi, prosessi on intuitiivinen. Odotamme ja odotamme, ja usein ei tapahdu yhtään mitään. Mutta joskus maailmassa on taikaa, ja silloin meitä onnistaa. Lopputuloksessa on noita taianomaisia hetkiä. Niiden taltioiminen vie kaksi, kolme, neljä, viisikin vuotta, mutta kun sattumaa todistaa, tietää yleensä välittömästi nähneensä jotain todella kaunista.

Gregory: Aika on välttämätön osa prosessia. Ennen kuvausten aloittamista vietämme hyvin paljon aikaa vain ihmisiin tutustuen. Kun aloitamme kuvaamisen, se on yhä tutkimusmatkailua ja kaikki tapahtuu hyvin hitaasti. Vaikka koko tuotantoryhmä olisi paikalla, monina päivinä emme kuvaa lainkaan. 

Vietämme ihmisten kanssa enemmän aikaa, alamme ymmärtää heidän rutiinejaan ja suhdeverkostojaan. Tajuamme, että joillakin ihmisillä on mielenkiintoisia keskusteluja, kun he ovat samassa pöydässä. Meillä on käsitys, mistä he todennäköisesti puhuvat, joten pannaanpa kamera pöytään kuvaamaan. Löydämme ihmisten elämien erilaiset sopet ja nurkkaukset, niin kuin Tryffelinmetsästäjien Angelon viinikellarin! Hän asui hylätyssä talossa, jonka alla oli viinikellari täynnä pulloja, emmekä tienneet koko asiasta yli vuoteen. 

Löydämme siis kuvaamastamme maailmasta vähitellen myös uusia visuaalisia puolia, asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Toisinaan vasta vuosi kuvaamisen aloittamisen jälkeen alkaa todella tuntua, että nyt teemme sitä elokuvaa, jota meidän olisi koko ajan pitänyt tehdä. Taikuutta ja sattumia alkaa tapahtua useammin ja jossain määrin ennustettavammin, kun tunnemme kyseisen maailman rytmin.

Michael: Yksi lyhyt esimerkki: Kun Carlo ja Maria istuvat Tryffelinmetsästäjissä illallispöydässä, kuvasimme illallisen viisi tai kuusi kertaa, eikä juuri mitään tapahtunut. Mutta sitten kävi niin, että Carlo oli kaatunut edellisenä päivänä. Se oli hänelle aika tyypillistä, mies oli kuvausten aikaan 92-vuotias. 

Marian täytyi selittää Carlolle, ettei hän voi enää mennä yöaikaan tryffelinhakureissuille. Carlo selitti, että hän haluaa kuulla pöllöt yöllä. Maria sanoi, että pöllöt kuulee kotoakin, ja eikö Carlo tajua, että hänen elämänsä on tulossa päätökseen ja jos hän kaatuu kunnolla, se on maatilan loppu. Carlo vastasi: mitä jos tämä onkin vasta alkua? Tuo repliikki kertoi meille elokuvasta kaiken. Siitä hetkestä lähtien elokuva kertoi kuolemattomuudesta. Mutta se vaati tuon taianomaisen hetken. 

Gregory: Se oli mullistava hetki. Kun aloitimme kuvaamisen ja seurasimme 70-, 80- ja 90-vuotiaita ihmisiä, ajattelimme elokuvan kertovan vanhuuden ja kuolevaisuuden hyväksymisestä. Kävikin päinvastoin! Tuli elokuva ikuisesta elämästä tai sen hengestä. 

Taianomaisista hetkistä puheen ollen: löytyvätkö ne välittömästi kuvauksissa vai vasta leikkausvaiheessa?

Gregory: Yritämme kuvata vain silloin, kun meillä on tunne, että jotain merkittävää saattaa tapahtua. Toisinaan alkemiaa ei ole, mutta kun sitä on, sen tuntee. Piemontessa emme ymmärtäneet suurinta osaa keskusteluista, koska emme puhu italiaa emmekä varsinkaan paikallista murretta. Meillä oli tulkki, joka käänsi keskustelujen tärkeimmät pointit, mutta yksityiskohdat jäivät pimentoon. Kuvatessa taianomaisuus tulee juuri siinä hetkessä olevasta energiasta. Kun jotain mielenkiintoista tapahtuu, ilmassa on sähköä. Leikkausvaiheessa tulee yllätyksiä kielen ja keskustelujen yksityiskohdista, huumorista ja nyansseista. Jotkin repliikit ovat paljon parempia kuin osasi edes kuvitella.

Michael: Kielen osaamattomuus on usein eduksi meille. Kuvaaminen on tietyllä tavalla helpompaa, kun joudumme nojaamaan vain ruumiinkieleen ja siihen, mitä tilanteessa fyysisesti tapahtuu.

Gregory: Täytyy myös muistaa, että jokainen lopulliseen leikkaukseen päätynyt otos on vain pieni osa sitä, mitä kuvasimme. Jos kohtaus on minuutin tai kolmen mittainen, sitä varten kamera rullasi todennäköisesti kaksi tuntia putkeen samassa paikassa, liikkumatta. Niin me toimimme: asetamme kameran tarkasti mietittyyn paikkaan ja sanomme ihmisille, että puhukaa. Kuvaamme niin kauan kun keskustelu jatkuu. 

Joskus keskustelut ovat lyhyitä, mutta yleensä ne venyvät todella pitkiksi. Editointivaiheessa käymme otokset läpi ja yritämme löytää kohdat, jotka ovat syystä tai toisesta kiinnostavia. Sitten mietimme, miten löydämme hetken, joka on kiinnostava ja sopii tarinan kuljetukseen. Usein nämä keskustelut kiemurtelevat ja menevät todella odottamattomiin suuntiin. Ne paljastavat ihmisistä paljon, ja sitä kautta myös muuttavat ideaamme elokuvasta.

Tapahtuiko Gaucho Gauchoa tehdessä jotain todella odottamatonta?

Michael: Emme aluksi tajunneet hevosilla ratsastamisen merkittävyyttä. Ymmärsimme kunnolla gauchojen ja heidän hevostensa suhteen olennaisuuden vasta, kun näimme kamera-autolla kuvaamamme slow mo -materiaalin. Kamera oli asetettu samalle korkeudelle, jolla ratsastaja hevosen päällä olisi. Olimme tunteneet yhden ratsastavan perheen jo vuosia, mutta kun asiat tapahtuvat nelistäessä niin nopeasti, pystyimme tutkimaan ratsastuksen iloa ja nautintoa kunnolla vasta hidastetun kuvamateriaalin kautta. 

Näimme, että hevoset ovat käytännössä osa perhettä. Sitä ennen olimme ajatelleet, että karjanpaimennus todella karussa ja kuivassa maisemassa ja älyttömässä helteessä on vain äärimmäisen kovaa työtä. Mutta se onkin myös nautinto! Nämä gauchot ovat tehneet tietoisen valinnan pitää perinteitä yllä ja välittää ne seuraaville sukupolville. Ratsastusmateriaalissa näkyivät joka päivä tehtävät uhraukset ja myös ilo.

Hevoset veivät ajatukseni välittömästi myös Tryffelinmetsästäjien koiriin. Eläimet ovat yhtä tärkeitä kuin ihmiset, ja tämä ajatus tuntuu yhdistävän elokuvia.

Gregory: Juurikin noin! Kun gauchojen ratsastusta seuraa, se on ihmisen ja eläimen liitto, aivan kuin kahdesta tulisi yksi. Se on kaunista jo pelkästään puhtaan elokuvallisena visiona. Siksi myös kiinnostuimme koko projektista ja tuosta Argentiinan alueesta. Gauchojen ratsastuksessa on yksinkertaisesti jotain majesteettista. 

Jalkojen nahkasuojukset näyttävät ratsastaessa siiviltä, aivan kuin he ratsastaisivat taivaalla. Gauchojen maailma on unen ja todellisuuden rajamaa. Siltä siellä myös tuntuu, maisema on niin ylväs ja gaucho-kulttuuri niin fyysinen alkaen pukujen koristeellisuudesta ja päättyen ratsastuksen kauneuteen. Se ei tunnu todelliselta. Tuo tunne auttoi meitä tekemään varsin nopeasti erinäisiä päätöksiä: kuvaamme vain mustavalkoisena, kuvaamme vain aamunkoiton ja illansuun hyvin pehmeässä valossa ja niin edelleen. Päätökset syntyivät yrityksestä siirtää tunteemme valkokankaalle.

Kuinka päädyitte tekemään elokuvan gauchoista?

Gregory: Se ehti pulputa taustalla hyvin pitkään. Olimme pitkään gauchojen lumoissa, ehkä jopa pakkomielteisiä, mutta tulimme eri kulmista. Michael on naimisissa argentiinalaisen naisen kanssa, ja hän on viettänyt paljon aikaa Argentiinan maaseudulla matkustellen. Minä olen kuvannut Argentiinassa useita eri juttuja perinteisistä yhteisöistä ja niiden suhteesta maahansa. 

Gaucho-mytologia kiehtoi meitä kumpaakin Se on olennaista koko Etelä-Amerikan eteläisille osille, vähän samalla tavalla kuin cowboy-mytologia määrittelee Yhdysvaltain länsiosia. Argentiinassa gauchot liittyvät vahvasti koko maan identiteettiin. Yleensä aloitamme elokuvamme juuri tällaisilla mytologioilla, tarinoilla ja kuvilla ihmiselämistä, jotka ovat elämää suurempia. Sen jälkeen velvollisuutemme on löytää todelliset ihmiset, jotka elävät tuota elämää. 

Lähdimme Argentiinaan, kun se pandemian jälkeen avautui. Projekti alkoi yhtä sekopäisesti kuin kaikki aiemmatkin projektimme: lensimme Buenos Airesiin ja sieltä Saltaan ja aloimme tutustua ihmisiin. Yleensä aloitamme papista, koska hän tuntee kaikki ja pystyy esittelemään meidät eri ihmisille. Pappi esitteli meidät serkulleen, serkku ystävälleen ja varsin pian olimmekin jo asado-pöydässä useamman gauchon kanssa. 

Jo hyvin varhaisessa vaiheessa kuulimme käsitteen gaucho gaucho, joka tarkoittaa todellista, täysveristä gauchoa. Gaucho gaucho ei ole feikki, vaan elää ja työskentelee eläinten kanssa, tuntee gauchojen perinteet ja elää vanhan eettisen koodiston mukaan. Siitä tuli nopeasti johtotähtemme, olimme etsimässä gaucho gauchoja. Halusimme elää heidän kanssaan kaksi vuotta. Osan tapasimme hyvin nopeasti, osan vasta, kun olimme jo kuvanneet vuoden verran.

Michael: Eräs Argentiinan entinen presidentti kertoi meille, ettei etsimiämme gauchoja enää ole olemassa, ei ole ollut 75 vuoteen. Kun joku sanoo näin, haluamme tietysti entistä kovemmin löytää heidät. Se vei aikansa ja meidän piti matkustaa aina  syrjäisille seuduille. Gaucho gauchot tekevät omat vaatteensa, ja heillä on yhä omat perinteensä, laulunsa ja tanssinsa. Aavistelimme jo alkuvaiheessa, että toisin kuin Tryffelinmetsästäjät, tämä elokuva kertoisi sukupolvista ja niiden vaihtumisesta. Ja niin kävi. 

Tryffelinmetsästäjät oli visuaalisesti kertakaikkisen upea, mutta Gaucho Gauchossa tyylittely ja visuaalinen kieli menee vielä askeleen pidemmälle. Minusta tuntui sitä katsoessa kuin olisin ollut harvinaisen onnistuneessa taidevalokuvanäyttelyssä. Yritättekö kertoa katsojille, että on toisenlaisia tapoja nähdä maailma?

Michael: Lähestymme elokuvia taideteoksina. Taiteilijana täytyy luottaa siihen, että asioita tapahtuu spontaanisti eikä sen syntyä pysty ilmaisemaan selvästi. Vähän kuin maalausta tehdessä: asioita tapahtuu, ja osassa niistä on jotain taikaa, jota on käytännössä mahdotonta ennustaa. 

Meillä on samanlainen ajatus elokuvanteosta. Meillä ei tietenkään ole minkäänlaista käsikirjoitusta, vaan annamme itse prosessin johtaa elokuvaa. Otamme suuren riskin, koska heitämme itsemme tilanteisiin, joissa emme tiedä lainkaan, mitä tapahtuu. Tiedämme kuitenkin, että jotain aivan varmasti tapahtuu, kunhan annamme sille aikaa. Se on vähän kuin maalaisimme taulua maalikerros kerrallaan, ja lopulta meillä on valmis elokuva. Tämä lienee hyvin erilainen tapa toimia kuin useimmilla elokuvantekijöillä. Tavallisesti lähes kaiken täytyy olla ennakoitua, sillä budjetti- ja aikarajoitteet ovat niin kireitä. Meidän tapauksessamme aika ei ole ongelma, vaan luksus.

Gregory: Ajatuksena on, että jokaisen elokuvaan päätyvän kuvan pitäisi olla oma itsenäinen maalauksensa. Etsimme kauneutta, mutta emme vain sitä. Haluamme, että jokainen kuva kertoo tarinan. Tarinaa kertoo kuvan lisäksi musiikki ja ääni. Foley-artisti Heikki on loistava tässä. Jokaisen kuvan on tarkoitus olla itsessään pieni elokuva, kuin juokseva maalaus. Tämä on meille hyvin tärkeää. Kun kuvat yhdistetään, saadaan suurempi tarina, kokonainen ja toivottavasti katsojille mullistava elokuvallinen kokemus. Se menee juuri niin kuin sanoit: yleisö saa kokea maailman toisella tavalla.

Michael: Leikkausvaihe on aivan yhtä intuitiivinen kuin kuvaaminen. Sama juttu äänisuunnittelun osalta. Kaikki on kokeilua, eikä mikään ole valmiiksi ennakoitua. Joskus kuulemme kritiikkiä elokuviemme kauneudesta. Itse ajattelemme, että ne ovat kauniita syystä, aivan kuin maalaus tai veistos. Haluamme upottaa katsojamme taideteokseen ja saada hänet tuntemaan samoin kuin me. Ja siinähän koko taiteen vaikeus on, eikö niin? Tryffelinmetsästäjien alkukohtausta varten mietimme yhdessä äänisuunnittelija Stephen Uratan kanssa, miltä metsän hengitys kuulostaa. Millaista se on? Tällaisia kysymyksiä kysymme usein. 

Kiehtovaa! Mainitsitte, että teillä ei ole ongelmia ajankäytön suhteen. Voisitteko avata hieman sitä, miten rahoitatte elokuvanne? Suomessa dokumenttielokuvan rahoitus on pienentynyt jo vuosia, eikä julkisen rahoituksen tulevaisuus näytä hyvältä.

Gregory: Tällaisten elokuvien teko on monella tapaa mahdotonta. Me olemme olleet todella onnekkaita. Olemme löytäneet ihmisiä, jotka uskovat tällaisen taiteen tukemiseen ja ovat lähteneet rahoittamaan elokuviamme, koska uskovat niiden tärkeyteen. Järjestely on varsin ainutlaatuinen ja todellista luksusta, eräänlainen uskonhyppy. 

Ilman tuota tukea tällaisia elokuvia ei voisi tehdä. Nämä rahoittajat ovat meidän elokuvaperheemme. Jos menisimme tavallisten elokuvarahoittajien puheille ja sanoisimme, että meillä on idea gaucho-elokuvasta, ensimmäiset kysymykset olisivat ”keitä siinä on” ja ”mitä siinä tapahtuu”. Kun me aloitamme projektin, tuollaisiin  kysymyksiin ei ole vastauksia eikä voisikaan olla. Vastaukset tulevat vasta elokuvaa tehdessä.

Michael: Tukijamme ovat pikemminkin elokuvan suojelijoita kuin rahoittajia. Siinä on vissi ero.

Mielenkiintoista. Voin kuvitella, että tavallisten rahoitusreittien kautta teidän myyntipuheillanne ei pötkisi pitkälle. 

Gregory: Joo ei. Yhdysvalloissa on hyvin, hyvin vähän julkista rahoitusta, nykyisin ei juuri lainkaan. On vain elokuvateollisuus ja sitten joitain mesenaatteja, jotka tukevat elokuvataidetta vain rakkaudesta lajiin.

Gregory, olet kuulemma täällä Suomessa pikavisiitillä seuraavan elokuvan kuvauksista.

Gregory: Kyllä, tulimme juuri tuotantoreissulta ja lähdemme taas viikon päästä. Suhaamme edestakaisin uuden projektimme kanssa.

Voitteko kertoa siitä mitään?

Gregory: Se on samantyyppinen elokuva kuin Gaucho Gaucho…mitä voimme sanoa tässä vaiheessa?

Michael: Se on Tryffelinmetsästäjät 3.

Gregory: Haha! Samanlainen maailma, mutta monin tavoin myös hyvin erilainen. Maailma, joka on täynnä iloa ja uskomattomia ihmisiä. Tyyppejä, joiden elämäntavan ei pitäisi olla enää mahdollista – siksi että heidän persoonallisuutensa ja luonteensa ovat niin eriskummallisia mutta myös siksi, että itse elinympäristö on niin uniikki ja epätavallinen. Etsimme aina sellaisia ihmisiä, ja kun löydämme heidät, haluamme hengailla heidän kanssaan kaksi vuotta.