Kristinusko on jätetty mediassa Herran haltuun

Mikä suomalaista uskontokeskustelua vaivaa?

Huomaan ajatelleeni pitkään, että se on jotenkin huonoa. En tiedä, olenko päätynyt kuvitelmaan itse vai hyväksynyt sen esimerkiksi Tommi Melenderin kirjoittamasta Antti Hurskaisen Suntio-romaanin (2023, Siltala) arviosta Suomen Kuvalehdessä muutama vuosi sitten. Melender päättää arvionsa näin: ”En tiedä, ansaitseeko suomalainen uskontokeskustelu niin väkevää romaania kuin Suntio, mutta on mahtavaa, että Hurskainen on sellaisen kirjoittanut.”

Mediassa uskonnosta kirjoitetaan usein kärjistävien uutisaiheiden kautta. Aiheet – Suvivirsi, yhteinen katsomusaine, herätysliikkeet ja evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärä – kiertävät kehää. 

Uusia avauksia kuuluu vähän.

Silti vielä enemmän häiritsee se, että uskonto ei oikein tunnu kiinnostavan omassa myöhäisten millenniaalien ja aikaisten z-sukupolvellisten muodostamassa tuttavapiirissäni. Sivistynyt yliopistoväki viittaa kintaalla ikuisiin aiheisiin.

Vanha kunnon evankelisluterilaisuus ei joko herätä mitään mielenkiintoa tai on kotimaisen valtavirtakulttuurin canceloitu jäänne.

LAAJAT trendit ovat tuttuja: viime vuosikymmeninä Suomi on maallistunut. Jumalien määrä ja laatu ovat muuttuneet, jos hengellisyys jumaliin edes kohdistuu. Perinteisestä evankelisluterilaisuudesta on alettu etsiä poliittista peistä, jolla hutkitaan identiteettejä ja kärjistyksiä paikoilleen.

Toisinaan kristinuskosta yhä keskustellaan paneutuneesti, jopa väitellään. Viime vuonna kävi ilmi, että myös Raamattu kuuluu kulttuuriväen mielestä ottaa vakavasti.

Toimittaja ja kirjailija Ronja Salmi halusi lukea pyhän kirjan ja kirjoitti siitä hieman kömpelösti vitsaillen Piiri-uutiskirjeessä. Salmi hämmästeli Raamattua korostetusti ulkopuolisen asemasta, lukuhaasteena vain.

Ainakin Nuoren Voiman päätoimittaja Johanna Osváth, kirjallisuuden väitöskirjatutkija Ville Hämäläinen sekä esseisti ja kriitikko Silvia Hosseini tarttuivat Salmen tekstiin kiivaasti. Debatti jatkui vastineissa pitkälle syksyyn.

Uskontotieteen professori Titus Hjelmin mielestä uskontopuhe ei ole Suomessa kovin äänekästä. Sitä on vähän. 

Keskustelu keskittyy edelleen voimakkaasti evankelisluterilaiseen kirkkoon.

”Kun uskonnosta keskustellaan mediassa, siellä on lähes poikkeuksetta joku konservatiivikristillinen siitä puhumassa. Tässä on selkeä vinouma”, Hjelm sanoo.

Niin monella on enää niin vähän sanottavaa kirkosta, että puhe jää ääripään varaan.

”Julkiseen keskusteluun nimenomaan haetaan konservatiiveja, koska niiden sanomiset ovat aina raflaavia maallistuneessa ympäristössä. Se tekee hallaa sellaiselle kirkolle, joka kuitenkin pyrkii olemaan kaikkien kirkko.”

Varsinaisia kristillisiä intellektuelleja ei Suomessa ole, jos piispoja ei lasketa. Eikä sen puoleen angloamerikkalaisten Richard Dawkinsin ja Sam Harrisin kaltaisia sekularismia julistavia populaari-intellektuelleja, Hjelm pohtii.

Jotkut ateistit tosin kertovat näkemyksistään kuuluvasti. Kari Enqvist on perinteisesti julistanut, miksi uskovaiset ovat naiiveja tai Jumala mieletön keksintö. Tuomas Enbuske tunnettiin aikoinaan peräti taistelevana ateistina.

Säveltäjä Osmo Tapio Räihälä kritisoi uskovaisuutta hienovaraisemmin mutta yhtä vakaasti Tieto-Finlandialla palkitussa Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa? -tietokirjassaan (2021) ja taannoisessa Ylen Kutsuvieras-ohjelmassa.

Suomessa uskontoa ja elämänkatsomustietoa opetetaan kouluissa. Siksi kansalaisilla olisi hyvät lähtökohdat osallistua uskontokeskusteluun.

”Ei vaadi henkilökohtaista suhdetta uskontoon, että sitä voi ymmärtää”, Hjelm sanoo.

”Myös uskonnottomuudesta pitäisi puhua kouluissa. Uskonnottomiin liittyy aika paljon kaikenlaisia ennakkoluuloja.”

Toisaalta kasvava tieto ei tarkoita aina suurempaa hyväksyntää. Ymmärrys voi myös lisätä kriittisyyttä, minkä professori on havainnut työssään.

Hjelmin tutkimuksissa on selvinnyt muun muassa, että opiskelijoiden karttuva tieto Lähi-idän suurten uskontojen sukupuolirooleista lisäsi kriittistä suhtautumista uskontoja kohtaan.

YLEISSIVISTYKSEEN kuuluu evankelisluterilaisen kirkon ja Raamatun tuntemus, sanoo Turun Katariinanseurakunnan kirkkoherra Leena Kairavuo.

Kairavuo muistuttaa, että kovin kritiikki kuuluu yleensä sieltä, missä uskontoa tunnetaan vähiten.

”Ajatellaan, että kirkko on paljon konservatiivisempi kuin se onkaan.”

Nykyisen mediakeskustelun perusteella tämä ei ole ihme.

Kansankirkon sisälle mahtuu kuitenkin monenlaisia todellisuuksia: Pohjanmaan kunnissa kirkkoon kuuluu yhä 90 prosenttia väestöstä. Herätysliikkeiden vaikutus on suuri eikä naispappeja välttämättä hyväksytä.

Suurten kaupunkien seurakunnissa kirkkoon kuuluvuus voi olla lähempänä 40 prosenttia. Järjestetään sateenkaari- ja hevimessuja.

Kirkon ylimmässä päättävässä elimessä eli kirkolliskokouksessa kuuluu kuitenkin nimenomaan konservatiivinen ääni.

”Totta kai kirkkokin on jakautunut siinä mielessä, että liberaalien ja konservatiivien välissä on aika paljon juopaa”, kirkkoherra muotoilee.

Kairavuo pitää seurakunnan johtamisesta. Hän ei halua ajaa siellä ”tiettyä linjaa”. 

Tervetulleita ovat konservatiiviset herätysliiketaustaiset ja samaa sukupuolta olevat pariskunnat.

”Kristinuskon perustaan kuuluu jakamaton ihmisarvo ja kaikkien tasa-arvoisuus Jumalan silmissä.”

Turun Katariinanseurakunta on vähän kummallinen sekä maantieteellisesti että demografisesti. Siihen kuuluvat Ylioppilaskylän, Itäharjun ja Varissuon kaupunginosat. On siis opiskelijoita, ikäihmisiä ja maahanmuuttajia. Pienituloisia on paljon. 

Seurakunnan väki vaihtuu, kun alueella on runsaasti vuokra-asuntoja. Opiskelijat muuttavat sisään ja ulos.

Seurakuntalaisia kuolee yli kaksi kertaa enemmän kuin kastetaan.

”Luontaista poistumaa on paljon.”

Katariinanseurakuntaan kuuluu noin 43 prosenttia alueen asukkaista, saman verran kuin Helsingin Malmin seurakuntaan. Koko Suomessa kirkkoon kuuluu suunnilleen 61 prosenttia väestöstä. 

70 vuotta sitten suomalaista yli 93 prosenttia oli evankelisluterilaisen kirkon jäseniä. Vuonna 2000 kirkkoon kuului vielä noin 85 prosenttia suomalaisista. 

Jäsenmäärän pieneneminen on siis ollut nopeaa nimenomaan 2000-luvulla.

EVANKELISLUTERILAISEN kirkon ei ole tarvinnut koskaan kilpailla jäsenistä Suomessa. 

Kirkkoon kuuluu suhteellisesti vähemmän väestöä kuin koskaan aiemmin, mutta jäseniä on edelleen 3,5 miljoonaa. 

Myös tapaluterilaisuus elää. Kulttuurikristillisyys istuu syvällä suomalaisissa: vaikka vakaumuksellista suhdetta evankelisluterilaiseen kirkkoon ei olisi, perinne tunnistetaan ja tunnustetaan arvokkaaksi.

Kirkollisiin menoihin osallistuvia on yhä enemmän kuin kristityiksi tunnustautuvia. Joulukirkossa käydään paljon. Rippikoulujen suosio on kasvanut monta vuotta. Pääsiäisen aikaan suurissa Etelä-Suomen kaupungeissa joutui jonottamaan ilmaisiin kirkkokonsertteihin.  

Seurakuntien ylläpitämille hautausmaille ei edes ole vaihtoehtoista järjestelmää.
Kulttuurikristillisyydestä lienee kyse myös silloin, kun Raamattua ja kristillisiä traditioita pidetään merkityksellisinä kulttuuripuheessa, vaikka niiden eskatologiseen sanomaan ei uskottaisi.

Kirkon tai laajemmin koko uskontoinstituution muutoksen vaikutus jäsenmäärään on kaksijakoinen. Osalle kirkon jäsenistä on tärkeää nimenomaan pysyvyys. Toiset kaipaavat muutosta, arvojen päivittämistä.

Arjen seurakuntatyössä mukana olevat kirkon edustajat voivat kuitenkin tehdä hyvin vähän jäsenmäärän nostamiseksi, Kairavuo sanoo. 

Päinvastaista liikehdintää voi saada aikaan nopeastikin, kuten Ylen Ajankohtaisen kakkosen homoilta vuonna 2010 todisti. Illan jälkeen kirkosta erosi kymmeniä tuhansia ihmisiä – mutta silloinkin syynä olivat kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) kommentit.

Joka tapauksessa Suomen evankelisluterilainen kirkko on ollut muutoksessa jo pitkään: kansankirkko on liikkunut noin vuosisadan verran kohti lihallisempaa uskonnon harjoittamista. 

Aistillisuus ja ruumiillisuus ovat olleet voimistuvia trendejä. Kirkon tapahtumatarjontaan on tullut pyhiinvaellusta ja meditaatiota.

Tämä on liikettä protestanttisuuden riisutusta traditiosta kohti kristinuskon muiden pääsuuntausten piirteitä. Kauneuden mystiikka ja ruumiillinen uskonnonharjoitus ovat tärkeä osa idän kirkkoja. 

”Pyrimme tarjoamaan hengellistä kosketuspintaa erilaisille ihmisille”, sanoo tuomiorovasti Aulikki Mäkinen Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän tiedotteessa. 

Jäseniään palvelevan kirkon tavoitteen voi muotoilla myös kuten kirkon strategiatyön projektipäällikkö Terhi Kaira teki Seurakuntalainen-julkaisussa: ”Kirkolle hyväksytty strategia on ilmiölähtöinen. Strategiaprosessin aikana tunnistettiin erilaisia kirkon elämään vaikuttavia ilmiöitä. Strategiset valinnat linjaavat, miten kirkkona haluamme näihin ilmiöihin vastata.”

Jäsenten lisäksi kirkkoa näyttää muovaavan myös bisnesjargon. Viesti lienee silti se, että evankelisluterilainen kirkko pyrkii reagoimaan ajan muutoksiin.

KOHTALAISEN pitkään kansankirkosta erosi noin 50 000 henkilöä vuodessa.

Suurin syy eroamiseen on kirkollisvero. Vakaumukselliset perusteet tulevat sen perässä. Eroaminen netissä on helppoa, eikä siitä tarvitse maksaa sosiaalistakaan hintaa.

Kirkon jäsenyys ei ole enää normi.

Muutoksen suunta on kuitenkin toistaiseksi vaihtunut. Vuodesta 2022 eteenpäin kirkkoon on joka vuosi liittynyt edellisvuotta enemmän jäseniä. Myös eroajien määrä on vähentynyt samasta vuodesta.

”Nuorissa aikuisissa on avointa kiinnostusta. Kun kirkko ei ole niin lähellä ja tuttua, siihen suhtaudutaan paljon neutraalimmin kuin aikaisemmissa sukupolvissa”, kirkkoherra Kairavuo pohtii.

”Pelkästään se, että mietin omaa hyvinvointiani, ei tee minua onnelliseksi, vaan se, millä tavalla voin toimia suhteessa muihin ihmisiin.”

Ehkä kyse on myös vastaliikkeestä omien vanhempien sukupolvea vastaan.

Viime vuonna julkaistun vaikutusvaltaisen raportin mukaan sekularisoituneessa Britanniassa on käynnissä nuorten ikäluokkien johtama suuri paluu kirkkoon.

Raportin julkaisun jälkeen media revitteli isoilla otsikoilla ja kristityt iloitsivat. Sitten kyselytutkimuksen data paljastui kyseenalaiseksi. Selvisi, ettei käsillä olekaan mitään ”suurta elpymystä” takaisin kirkonpenkkiin.

Muutokset kirkon jäsenyystrendissä synnyttävät paljon ääntä Suomessakin, jos ne ovat vastakkaisia totuttuun. Maallistuminen ei ole uutinen, näennäinenkin lisääntyvä uskonnollisuus on.

Professori Hjelm pitää esimerkiksi paljon huomiota saanutta nuorten miesten lisääntyvää uskonnollisuutta lähinnä mediailmiönä.

Osa aihetta käsittelevistä lehtijutuista on silti virkistäviä. Kun tyypillisesti kirkkoa edustavat mediassa konservatiivit, nyt uskostaan kertovat nuoret, joille se ei ole useinkaan poliittista tai radikaalia .

Sivutuotteena kerrotaan siis tavallisempia tarinoita evankelisluterilaisen kirkon sisältä. 

Mutta vasta parinkymmenen vuoden päästä nähdään, onko kirkon jäsenliikehdinnässä kyse todellisesta trendistä, Hjelm muistuttaa. 

Tosiasia on, että käynnistyttyään maallistuminen on ollut historiallisesti pysäyttämätön kehityskulku. Esimerkiksi viime vuosisadan suuret sodat ovat saattaneet hidastaa sitä hetkeksi, mutta toistaiseksi maallistuminen ei ole pysähtynyt mihinkään.

USKONTOKESKUSTELUN leimaaminen laaduttomaksi muistuttaa puhetta kotimaisesta kulttuurikeskustelusta. Haukkuminen on helppoa. Monilla kulttuuripuheen kriitikoilla tosin lienee läheisempi suhde kritiikkinsä kohteeseen.

Tuntuu, että välillä olisi tarpeen erottaa toisistaan niin kulttuuri ja kulttuuripuhe kuin uskonto ja sitä koskeva keskustelu. 

Kolmen vuoden takaisen Melenderin arvion mukaan ”suomalaisessa nykykirjallisuudessa Suntio on siitä harvinainen romaani, että se ottaa uskon ja uskonnon kysymykset haudanvakavasti”.

Juuri nyt sellainen ei tunnu kovin harvinaiselta. Kristinusko – ihan vakavasti otettuna – on kotimaisessa kirjallisuudessa yhtä aikaa ikuinen ja ajankohtainen aihe. 

Painokkaita ääniä kuuluu myös tapaluterilaisuuden ulkopuolelta: katolilaisen Antti Nylénin esseet, ortodoksi Joel Haahtelan romaanit, Terhi Törmälehdon herätyskristillisyyttä tutkivat teokset. 

Sekä Titus Hjelm että Leena Kairavuo mainitsevat Törmälehdon romaanit erityisen hienoina uskonnollisina teoksina.

Törmälehto välttää karikatyyrit ja syventää uskonnollisuuden kuvausta totutusta, Hjelm sanoo. 

Kirjailijan edellinen teos He ovat suolaa ja valoa (2024, Otava) sai paljon huomiota Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin kuvauksesta.

Populaarikulttuurissa uskonnollisia kysymyksiä pohditaan paljon.

Uskonnolliset hahmot ovat käsikirjoittajalle helppoja, jopa mielikuvituksettomia ratkaisuja. Sellaisiin törmää alituisesti myös viime vuosien suurissa tuotannoissa.

”Syntinen pastori on iäisyystrooppi”, Hjelm sanoo.

Ristiriita vakaumuksen ja toiminnan välillä tarjoaa helposti ymmärrettävän moraalisen konfliktin.

Hiljattain tämä on näkynyt esimerkiksi Knives Out -sarjan Wake Up Dead Man -murhamysteerissä (2025), jossa Josh O’Connorin esittämä pastori kamppailee syytösten ja syyllisyyden puristuksessa.

HBO:n Task-sarjassa (2025–) rikostutkintaryhmän johtajana työskentelevä entinen pappi peittelee vaivoin suruaan ja alkoholismiaan. Conclave-elokuvassa (2024) katolilaisia kardinaaleja kuvataan tekopyhinä ja vallanhimoisina keinottelijoina. 

Keväällä Suomen ensi-iltansa saanut The Testament of Ann Lee sen sijaan tutkii herätyskristillistä hurmosta paljon avoimemmin.

”On aina kiinnostavaa, jos yhteisön toimintatapa on erilainen kuin vallitseva kulttuuri. Jos jotkut vakaumuksestaan johtuen elävät eri tavalla”, Hjelm sanoo.

USKONNONOPETTAJA Liisa Odiah saattaa soittaa oppitunneillaan Erika Vikmanin ja Antti Tuiskun kappaleita, joiden kristillistä kuvastoa analysoidaan opiskelijoiden kanssa. 

Odiah on opettanut uskontoa yli kaksikymmentä vuotta. Nyt hän on Suomen uskonnonopettajain liiton puheenjohtaja ja opettaa Vantaan Vaskivuoren lukiossa uskonnon lisäksi historiaa ja filosofiaa.

”Uskonnonopetuksen tehtävä on antaa tietopohjaa. Ilman sitä on vaikea käydä dialogia ja toimia monien uskontojen yhteiskunnissa”, hän sanoo.

Odiah on havainnut selvän muutoksen uransa aikana: parissa vuosikymmenessä opiskelijoiden uskontotietämys on kasvanut merkittävästi. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä opiskelijat saattoivat vielä kyseenalaistaa koko oppiaineen tärkeyden.

Nykyään vantaalaisnuorille ei tarvitse perustella sitä, miksi uskontoa opetetaan. 

Uskontoihin suhtaudutaan avoimemmin kuin aikaisemmin. Evankelisluterilaisen perinteen tuntemus on vähentynyt mutta islamin kasvanut huomattavasti, Odiah sanoo.

”Kansainvälisesti on astuttu murroskauteen, mitä leimaavat lukuisat syvällekäyvät taloudelliset, poliittiset ja moraaliset ongelmat. Ilmiöllä on vaikean kriisin tunnusmerkit. –– Suurin osa kansamme moraalisista ongelmista kasvaa kierteen lailla.”

Näin summattiin Kirkon tutkimuslaitoksen julkaisussa Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 1972–1975.

Raportin aikalaisanalyysi ennusti suurta muutosta. Öljykriisin jälkeinen tilanne näytti Suomessa huolestuttavalta ja sen povattiin heijastuvan myös kirkkoon.

Nykynäkökulmasta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehityskaari oli tuolloin vasta nousemassa kohti huippuaan. Kirkon jäsenmäärä pysyi varsin tasaisena vielä 30 vuotta uhkakuvien jälkeen.

Syvällekäyvät ongelmat ovat ilmeisiä myös 2020-luvulla. Saa nähdä, kohdataanko niitä enää tulevaisuudessa kansankirkon jäseninä.

Evankelisluterilainen kirkko on ainakin toistaiseksi vielä monen miljoonan suomalaisen muodostama uskonnollinen yhteisö. Sitä ei muuta se, vaikka suuri osa ihmisistä ei kokisi kirkon toimintaa läheiseksi itselleen, jos he ovat paperilla jäseniä ja maksavat kirkollisveronsa. 

Siksi kirkon opeista, käytännöistä ja kulttuurista keskusteleminen on jo demokratian kannalta tärkeää. Eikä hiljainenkaan debatti ole välttämättä huonoa.

Uskonnot ja hengellisyys pysyvät iäti tärkeinä, eikä niistä voi lausua viimeistä sanaa.

Jutussa on käytetty lähteenä lisäksi Martin Ubanin, Petra Kuivalan ja Titus Hjelmin toimittamaa Uskontopuhetta-teosta (2025, Gaudeamus), Mitä kuuluu, Suomi? -teoksen (2025, Gaudeamus) Titus Hjelmin kirjoittamaa lukua Minne menet, uskonto? ja evankelisluterilaisen kirkon tilastoja verkossa.